Maailmalle olet vain joku mutta jollekin olet koko maailma

Ei aivan täydellinen kurkkaus, mutta jotain sinnepäin. Tykkään ihan hurjasti tästä kuvasta, vaikka se ei ole laadullisesti mikään huippu, eikä kurkkauskaan ole täydellinen on kuva yksinkertaisesti vain niin Bellamainen kuin olla ja voi!

Jokaiselle huonolle puolelle löytyy vastaava hyvä puoli

Mä tosiaan taidan omistaa (ainakin melkein) täydellisiä koiria. Mitä se täydellisyys sitten on? Onko se sitä että ei tehdä virheitä, vaaditaan koiralta täydellistä suoritusta ja itseltä täydellistä panostusta? Mä voin sanoa omistavani kolme täydellistä koiraa. Ne ovat täydellisiä mulle, aina kirsusta heiluvaan hännänpäähän asti. Ei, ne ei ehkä ole niitä rotumääritelmän mukaisia tai ne ei ehkä aina käyttäydy kuin mallikelpoiset kansalaiset.

Minulle täydellisyys ei tarkoita kuitenkaan virheettömyyttä. Virheitä tehdään, jotta niistä opitaan. Vaikka en omistakkaan muotovaliota tai vaikka me ei läheskään aina osata treeneissä yhtään mitään, ei se tarkoita sitä etteikö ne olis täydellisiä. Ne on täydellisiä mulle, just sellasinaan kun ne on. Täydellisyyden tulkitkoon kukin itse. Ulkopuolinen ihminen ei näe sitä, mitä jokainen omistaja näkee siinä omassa lemmikissään. Mä tiedostan koirieni virheet ja sen etteivät ne ole täydellisiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Arvostan niitä hyviä puolia ja tapoja koirissani, joskus jopa niitä huonojakin. Jokaiselle huonolle puolelle kun löytyy se vastaava hyväkin puoli. Ne ovat täydellisiä siksi, koska ne ovat sopivia just mulle.

Rally-tokon myötä olen oppinut arvostamaan myös niitä ei täydellisiä suorituksia, niitä suorituksia kun kaikki menee pieleen mutta koiralla ja mulla on kivaa. Itseasiassa mä en ole koskaan ollut treenaamisen suhteen mikään kovin tarkka, useinmiten mulle riittää se sinnepäin oleva suoritus. Rally-tokon tullessa mukaan kuvioihin tämä on vain vahvistunut. Tietysti kyltit on suoritettava oikein ja niin edespäin, mutta onko sen koiran nyt aina seurattava just siinä oikeassa paikassa, oikealla etäisyydellä, varsinkin kun meidän kohdalla kyse on hömppä harrastuksesta. Oon jo aikaisemmin maininnutkin että mulle riittää kun yhteistyö pelaa ja koiralla on kivaa. Tietysti pyritään suorittamaan rata virheittä läpi ja meidän tasoon nähden niin hyvin kuin osataan, kaikki muu onnistuminen on sitten vain plussaa tähän päälle. Mun mielestä suoritus voi olla "täydellinen" ilman, että se on täydellinen.

Mikä sitten tekee juuri mun koirista täydellisiä?

Täydellisellä koiralla on täydellinen kippurahäntä
Täydellisen koiran kanssa on helppo olla täydellinen tiimi
Täydellisellä koiralla on pieni kuono, siimahäntä, pitkä kieli ja lurppa korvat
Täydellinen koira on toisinaan määrätietoinen ja itsenäinen
Täydellinen koira lämmittää sohvasi ja sänkysi
Täydellisellä koiralla on täydellinen katse, kyhmykuono,maitoparta ja toisinaan sydäntä muistuttava läiskä rinnassa
Ja mitä olisikaan koira ilman täydellistä luonnetta, suuren suurta sydäntä ja aina niin iloista asennetta? Entä ilman niitä huonoja puolia ja huonoja tapoja, joille löytyy vastaavat hyvät puolet? Niillä on iloiset heiluvat hännät, ne jaksavat ilahtua niistä pienimmistäkin jutuista ja ne ovat kiitollisia kun niillä on sinut, ne pitävät sinusta juuri sellaisena kuin olet. Ne ovat täydellisiä, mutta ennen kaikkea ne ovat maailman parhaita ystäviä. 

Aurinko laski aikoja sitten

Tein reilu kuukausi sitten vaikean päätöksen kun luovuin meidän agility treenipaikasta, tuntuu jotenkin niin lopulliselta ajatella että meillä ei ole enää treenipaikkaa. Vaikka me ei käyty talven aikana treenaamassa kertaakaan meillä oli silti paikka seurassa, paikka treeneihin. Musta tuntui ettei meille ollut sopivaa ryhmää tarjolla missä oltais voitu hömppäliidellä ihan vapaasti, sen takia jätin sitten paikan lunastamatta
Toisinaan on hauska kiusata itseään ja muistella niitä lukuisia onnistuneita kisoja, me ollaan niin mahtava tiimi. Meillä ei ole Bellan kanssa takana yksiäkään epäonnistuneita kisoja vaikka muutama hieno hylly löytyykin listalta.Joka ikisen kisan jälkeen me ollaan poistuttu radalta hymyssä suin. Nämä on niitä muistoja, mistä mä pidän kiinni ja lujaa. Agility on laji, josta ei todellakaan pysty päästää irti. Laji, joka vei sekä mun että koiran sydämen mennessään ja laji joka tulee aina olemaan se hauskin.
Näin ollen me ei kesällä ainakaan hömppäliidellä LAKKEn piireissä, elättelen kuitenkin toiveita että me päästäisiin muutaman kerran liitelemään vaikkapa kauhavan kentälle. Lisäksi multa löytyy omasta takaa kaksin kappalein hyppyjä ja putki, joilla on mukava pitää hauskaa silloin tällöin ja muistutella mieleen erillaisia ohjauskuvioita. Vaikka Peppi ja Emmikään ei (luultavasti) kesän aikana tule ohjatuissa treenaamaan, toivon mukaan ne starttaa silti epiksissä. Katsellaan kesän jälkeen tilanne uudelleen, ehkä silloin on asiat toisin?:)
Hypeltiinkin tänään tyttöjen kanssa taas pitkästä aikaa. Nekku oli ihan täpinöissään ja veti muutamat spurtit edestakaisin, eikä ihmekkään kun on joutunut olemaan sohvaperunana tassun takia. Nekku on kehittynyt ihan hirveästi. Aijemmin se juoksi tosi usein toisen esteen ohi tai kaartoi nami käteen kiinni / muuten vain yritti taklata mut. Tänään se hyppelehti hienosti, eikä kertaakaan väistänyt aitoja. Paikalla olo tuottaa tosin edelleen vaikeuksia.
Bellakin sai hypätä muutaman kerran leppoisia 5cm korkuisia esteitä, juoksujen takia neiti oli kuitenkin vähän omisaa maailmoissaan. Kuvissa on kuitenkin harvinaisen onnellisen näköisiä lieroja, ainakin ilmeistä päätellen. Treenailtiin Bellan kanssa sitten vielä muutamaa temppua mm. käden alta kurkkaamista joka onnistui ihan super hienosti!
Nautittiin hetki auringon laskusta, ja sain kuin sainkin mustasta sähikäisestä kuvan tiara päässä! Peppi tosin on varsin tympääntyneen näköinen ja ihan syystä!

Satuprinsessoja

Peppi oli selvästi sitä mieltä, että prinsessaleikit eivät kuulu hänen kaltaisilleen koviksille. Jos Peppi olisi suinkin voinut valita, olisi se ottanut mielellään nahkaisen pannan kera pitkien niittien tai jotain yhtä "katu uskottavaa". Onneksi kukaan ei sentään nähnyt sitä tiara päässä, voi miten noloa se olisikaan pienen mustan mielestä ollut! 
Sen sijaan ruby kaksikolta tiaran kantaminen sujui aivan kuin luonnostaan, eihän sitä kovin usein pääse poseeraamaan timantit päälaella keikkuen.
Kuvarikkaampaa postausta taas vaihteeksi, mutta kun inspiraatio! Koittakaa te tekstin ystävät kestää, eiköhän se kyllästyminenkin taas jossain vaiheessa tapahdu. Tällä hetkellä tosin tuntuu siltä, että ideoita, inspiraatiota ja intoa on aivan liiaksikin. Eihän sitä ehdi edes kuvaamaan niin paljon kuin haluaisi!

Täs on kaikki mihin me pystytään

Pepin turkki koki muutama viikko sitten jälleen pienen muutoksen, ja kesätukka teki paluun. Sakset vain viuhuivat kun pikkumustan turkki lenteli sinne tänne, ei siinä kauaa nokka tuhissut kun rinta ja mahakarvat oli kynitty. Se on ihan kirjaimellisesti kynitty, mahasta pilkistelee vaaleanharmaita laikkuja ja karvat sojottaa vähintäänkin kaikkiin ilmansuuntiin, mutta voi että kun siitä tuli nätti! Tai no voiko tuollaista epätasaisesti leikattua, sinne tänne hapsuttavaa turkkia kutsua edes nätiksi? Joka tapauksessa mun mielestä muutos oli todella piristävä siihen suttuisen laineikkaiseen, takkuiseen ja paksuun pehkoon verrattuna. Pölypalloa muistuttavasta karvahirmumonsterista kuoriutuikin näpsäkkä pikkuliero. Vaikka sitä karvaa ei lopulta hirveästi lähtenytkään muuttui koko koiran yleisilme jälleen täysin. Edelleen se on se sama suttuinen Pörri, hieman lyhyehkömpänä versiona.

Väittäisin että Peppi on myös hyvin tyytyväinen uuteen lookkiinsa, eipähän ole koko ajan takkuja kiristämässä ja paksua läkähdyttävän kuumaa turkkia kannettavana. Muualle karvat saivat jäädä ainakin toistaiseksi, sillä uusi tyyli näyttää istuvan kuin nenäpäähän.


Treenailtu ollaan säännöllisen epäsäännöllisesti eikä treenien sisältöäkään voi kovin kattavaksi kutsua. Ollaan harjoiteltu pääasiassa yksittäisiä liikkeitä ja vahvistettu käännöksiä. Pakko hehkuttaa tähän väliin, että täyskäännökset (ja käännökset ylipäätään) vasempaan sujuvat loistavasti. Bella käyttää nykyään takajalkoja todella paljon hyödyksi ja omaan silmään hallitseekin takapäänsä paljon paremmin. Tietty tiiviys niistä puuttuu vieläkin, mutta pääasia että se liikuttaa pelkkiä takatassuja! Lähtötilanteeseen nähden olen siis enemmän kuin tyytyväinen, käännökset on nyt niin hyvät kuin mihin me pystytään. Ainahan niitä voisi treenata tiiviimmäksi, mutten koe sitä tarpeelliseksi.

Toinen hehkutuksen tai vähintäänkin maitisemisen arvoinen liike lienee pyörähdys, joka sujuu jo lähes poikkeuksetta aivan mahtavasti, eikä koirakaan näytä siltä että maapallo tippuu sen niskaan. Voisin jopa väittää että Bella alkaa pikkuhiljaa taas tykätä liikkeestä. Allekkirjoittanutkin huomasi jälleen, miten pikku asioista sitä voikaan tulla niin kovin tyytyväiseksi. On se huippu hurtta.

Niin paljon kuin mä keväästä nautinkaan rapaisine keleineen ja auringonpaisteineen on Bellan tassunpohjat aiheuttaneet taas harmaita hiuksia. Lakaisematon sora asfaltilla tuntuu  enemmän tai vähemmän ikävältä huonokuntoisiin, halkeilleisiin ja kuviin tassunpohjiin. Kurja katsoa toista kun lenkille ei haluttais lähteä ja perässä laahustetaan varovasti. Ollaan yritetty vältellä pyöräteillä lenkkeilyä, ainakin siihen asti kunnes ne putsataan. Sen sijaan Nekun tassu voi erittäin hyvin ja se on päässyt jo aika normaalisti lenkkeilemään, vielä ei ainakaan ontuminen ole palannut joten pidetään sormet ja varpaat ristissä että tassuvaivat olisivat nyt lopullisesti kuopattu.

Luultavasti myrskyjä on vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu

Vielä muutama viikko sitten olin ihan epätoivoinen Nekun tassun suhteen ja kerkesin muutamat kauhuskenaariot pyörittää mielessäni. Nekun tassu on päivä päivältä parempi ja käveleminen luonnistuu huomattavasti helpommin kuin vaikkapa viikko sitten. Eläinlääkäri aika peruttiin, koska tassu on jo niin hyvällä mallilla ja käynti itsessään olisi ollut kuitenkin kovin stressaava pikkukoiralle. Sen sijaan oma eläinlääkärimme kirjoitti vielä reseptin kipulääkkeisiin. Kuukauden päivät kestänyt vähäinen rasitus ja nyt melkein kolme viikkoa kestänyt liikunta/riehumiskielto on auttanut.   Rasitusvammaanhan oireet selvästi viittaavat kun näin pitkän levon jälkeen on ontuminen vähentynyt. Luultavasti vimmattu kindermunan noutaminen (=sohvalta alas hyppääminen liukkaalle laminaatille) kymmeniä kertoja päivässä on voinut saada tassussa jonkin revähtymän tms. aikaan. Näin ainakin olettaisin. Pikkukoira on piristynyt aivan silmissä ja on alkanut taas onnellisena kannella kindermunaa ympäri taloa, etsien epätoivoisesti heittäjää.. on se hupsu, heti kun tassu antaa vähän periksi ollaan jo ihan kauheassa menossa. Pitää nyt ottaa vielä jonkin aikaa ihan iisisti, jotta voidaan alkaa lisätä rasitusta ihan hiljalleen.

AVOn liikkeet haltuun

Aloitettiin muutama viikko takaperin treenaamaan avoimenluokan liikkeitä läpi, rally möllejä silmällä pitäen. Ensi katsauksella liikkeet vaikuttivat suht helpoilta meidän tasoon nähden. Tarkemman tutkailun jälkeen sieltä löytyi kuin löytyikin muutama kompastus kivi, joita aloitettiin työstämään.

Kaikista liikkeistä vaikeimmaksi osoittautui pyörähdys, minkä tiesin jo etukäteen olevan hankala meille. Vaikea kuvitella, että pyörähdys kuului joskus Bellan lempitemppuihin. Omaa huolimattomuuttani mä aikoinaan kyseisen tempun pilasin, tyhmyyksissäni unohdin muutaman kilisevän rannerenkaan käteen. Niiden + heiluvan hihnan yhdistelmä on aika huono, ääniaralle & herkälle koiralle. 

Jouduttiin siis aloittamaan ihan nollasta, oikeastaan miinuksen puolelta. Koska Bella yhdisti sekä käskysanan, että käsimerkin huonoon kokemukseen vaihtuivat molemmat. Koko ajatus tempun uudelleen opettamisesta tuntui hetkittäin ihan tuhoon tuomitulta, kun koira näytti siltä, että sille on tapahtumassa jotain hirmu kamalaa. Bellasta paistoi epävarmuus, aivan kuin se olisi odottanut jotain kamalan pelottavaa ääntä tai muuta yhtä kammottavaa asiaa. 

Uusi käskysana muodostui hieman yllättäen, enkä sitä sen tarkemmin miettinyt. Kyseistä temppuakaan se ei kuvaa millään tapaa, mutta pääasia että se on aivan erillainen kuin edellinen käsky. "Ympäri" tilalle vaihtui siis sana "look".

Aloitettiin tempun opetteleminen niin alusta kuin vain voi, tarkoituksena aloittaa puhtaalta pöydältä ja saada Bella unohtamaan kammottavat käsikorut ja kaikki muukin pelko, minkä se jostain kumman syystä temppuun yhdisti. Palkkasin aina kun se katsoi sivulle, ja aina kun käteni katosi sen niskan taakse. (tästä käsky "look") Useiden toistojen jälkeen pystyin jo siirtämään kättäni siten, että Bella pyörähti! Voi sitä tunnekuohua kun se vihdoin pyörähti ympäri, vaikka edelleen pieni epävarmuus paistoikin cavalierin läpi.

Pyörähdys sujuu jo todella hyvin & iloisesti ottaen huomioon lähtö tilanteen. Mun pitää olla tosi tarkkana käsieni kanssa, etten huido miten sattuu ja minne sattuu, jottei Bella vaan säikähdä mitään. Jos jotain tästä opin niin sen, että Bellan kaltaisen koiran kanssa on oikeasti toimittava itse rauhallisesti ja huolehdittava että hihna (tai ne käsikorut!!) ei ole missään vaiheessa koiran tiellä tai aiheuta "pelottavia" ääniä. Toivotaan että ollaan jossain vaiheessa siinä pisteessä, että Bella suorittaa tempun yhtä innoissaan, kuin aina ennenkin.

Perus liikkeiden lisäksi treenailtiin myös Istu, seiso, kierrä koiran ympäri- kylttiä, joka sujui omista epäilyksistäni huolimatta täydellisesti. AVOn liikkeet on nyt otettu pääpiirteittäin haltuun, houkutusta lukuunottamatta. Houkutuksen kanssa saadaan luultavasti tehdä paljon töitä. En epäile etteikö toi käyttäisi tilaisuuttaan hyväksi nähdessään kasan herkkuja, sen sijaan ihmiset tai lelut tuskin aiheuttaa suurta hämminkiä.