Sivut

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Joulu 2017

Meillä oli aivan ihana joulu. Koko aaton ja joulupäivän paistoi aurinko, pakkasta oli lähemmäs kymmenen astetta ja maa oli paksun lumikerroksen peitossa. Della oli tänä vuonna jotenkin ihan super tohkeissaan kaikista lahjoista. Pikkukoira ei voinut käsittää, miksei kaikki paketit ollut sille ja miksei niitä saanut repiä auki. Hauska, miten se tänä vuonna oli niin kiinnostunut pakettien avaamisesta, kun viime vuonna sitä ei kiinnostanut moinen touhu yhtään. Onneksi kuusen alta löytyi koirillekin paketteja, jotka ne sai sitten luvan kanssa silputa. Nekun ja Pepin joulun kohokohta taisi olla perinteinen joulukinkun paistaminen. Nekku oli kuulemma yöllä seurannut varsin tiiviisti kinkun valmistumista, enkä ihmettele miksi.

Mulla on ollut joka joulu tapana kuvata muutamia koira-aiheisia lahjoja ja jakaa ne täällä blogissa. Kuvat löytyy tekstin lopusta. Ihan ehdoton lemppari ja odotetuin lahja oli namiautomaatti, jonka avulla me toivottavasti päästään nyt treenaamaan ihan tosissaan aan juoksareita. Joulun välipäivät kului Dellan osalta laitteeseen tutustuessa. Valtavan kokoinen ja outoa ääntä pitävä kapistus oli Deen mielestä aluksi vähän jännä juttu, joten tutustuttiin laitteeseen ensin ilman ylimääräisiä merkkiääniä. Eipä sille tarvinnut koneesta montaa kertaa namia lykätä, kun pikkukoira oli lämmennyt kapistukselle. Seuraavaksi otettiin äänimerkki mukaan. Lähdettiin treenaamaan ääntä samalla tavalla kuin naksuttimen kanssa aikoinaan ja vähitellen Della on alkanut sisäistää laitteen piippauksen vapautukseksi palkalle. Toivottavasti päästään testaamaan laitetta ensi viikolla hallille. Dee sai myös ihan super upean uuden pannan Helmi koiratarvikkeelta. Tilasin pannan niin, että se ehti just jouluksi perille. Muumi namipurkki oli ihana yllätys ja tuli heti käyttöön. Sain sullottua koirien herkut kätevästi yhteen paikkaan. Vielä pitää miettiä namipurkille sopiva paikka niin, ettei eräs Nuunuu (jolla on muuten loputon ruokahalu) oo jatkuvasti raapimassa ja haukkumassa purkin perään. Päätin toteuttaa mun nelivuotisen haaveen ja tilata itse itselleni lahjaksi objektiivin, jonka ostoa oon lykännyt ja lykännyt vaikka kuinka kauan. Bongasin lähes uuden veroisen käytetyn (koska uuteen ei olisi ikinä ollut varaa) linssin Rajalasta. Toivottavasti objektiivi on jokaisen euron ja jokaisen odotuksen arvoinen. Ainakaan ei voi sanoa etteikö ostamista olisi harkittu ja pitkään.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

#firstsnow

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Purilaiskuono 9 vuotta

Hömelö purilaiskuono täytti tänään 9 vuotta. Maailman paras mummokoira kulkee yhdeksän vuoden jälkeenkin se sama pilke silmäkulmassa, joka sillä on pennusta asti ollut. Ilkikurinen mummokoira, joka osaa käyttää lauman vanhimman etuuksia röyhkeästi hyväkseen. Häntä kippuralla se astelee menemään samanlaisella temperamentillä ja asenteella, kuin se on kahdeksan viikkoisesta pikkupennusta lähtien astellut. Itsevarmasta kirpusta kasvoi vieläkin itsevarmempi kirppu. Omistajalleen ihan mahdottoman lojaali ja uskollinen koira. Rutiineihin kyllästymätön hölmöeläin, joka saalistaa edelleen crockseja (tai mitkä kengät nyt sattuukaan jalasta löytymään) ja pitää pehmoeläimistään ja laumastaan huolta. Koira, joka luulee olevansa joskus maailmaakin suurempi, mutta joka on loppu viimein kuitenkin vain ihan tavallinen mummokoira. Koira, joka luulee omistavansa kaiken mitä näkee ja mistä pitää. Koira, joka on edelleen se "ensimmäisenä pentulaatikon ovella vastassa."

Olen aina ihaillut ja ihailen edelleen Pepin mahdotonta asennetta ja huippu hauskaa luonnetta. Sen kippurahäntää, purilaiskuonoa ja pallonaamaa, tummia pyöreitä silmiä. Enkä vieläkään yhdeksän vuoden jälkeen voi lakata ihmettelemästä, miten paljon sisua pienestä koirasta voi oikeasti löytyä.

Paljon onnea takkutukkainen purilaiskuono! (joka pääsee huomenna eroon (taas) takkutukastaan)

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kalajoki 2017

Juhannusta edeltävä viikko vietettiin tuttuun tapaan Kalajoella. Nekun ja Dellan vuoden kohokohta. Viisi kokonaista päivää kalastelua ja lintujen perässä juoksemista tekivät tehtävänsä ja keskiviikkoiltana kotona oli yksi kaikkensa antanut lintukoira ja yksi varsin onnellinen kalastaja.

Aikamoisia vesikoiria mulla onkin. Della olisi juossut itsensä vaikka hengiltä, jos vain olisi saanut. Tai ainakin niin kauan, että sen tassut eivät olisi enää kantaneet. Niin hirveän kova hinku sillä oli veteen. Autoonkin se piti lopulta kantaa puoliväkisin surkean ulinan saattelemana, Pikkukoira kun ei olisi millään halunnut lähteä pois, vaikka se oli ihan selvästi kaikkensa antanut ja täysin rättipoikki. Mutta minkäs teet kun pää huutaa toista ja kroppa toista. Kun se pääsi rannalle sen päässä ei liikkunut enää mitään muuta kuin linnut, joita se jahtasi niinkuin viimeistä päivää. Tai no sen mitä 15 metrin mittainen liina, jonka perässä yritin roikkua parhaani mukaan, antoi myöden. Olisihan se ollut hienoa nähdä täysin vapaana kirmaava lintukoira, mutta se ei tullut kuuloonkaan. En nimittäin halunnut ottaa sitä riskiä, että mökille oltaisiin kannettu tipu-, lokki- tai sorsapaisti. Dellan tuntien en olisi pitänyt sitä edes suurena ihmeenä. Ilman hihnaa se olisi vain juossut mielipuolen lailla välittämättä käskyistäni mitään, koska jo pelkkä lintujen ääni = korvaton koira. Lisäksi liinan ansiosta pystyin pitämään huolen siitä, ettei se päässyt säikyttelemään lintuja. Koska mä keskityin suurimman osan ajasta vain pysyttelemään Pikkukoiran vauhdissa mukana ja pitämään tiukasti liinan toisesta päästä kiinni, on suurinosa julkaisukelpoisista kuvista ja kaikki tähän postaukseen eksyneet kuvat vain Dellasta. Nekku kun viihtyi aivan toisessa päässä rantaa tekemässä just sitä mitä se rakastaa -kalastamassa.

Sillä välin, kun Della juoksi mielipuolen lailla edestakaisin rantaa pitkin, piti Nekku huolen siitä, että meri putsataan kaikista kaisloista ja pikkuöttiäisistä. Se sukelsi pohjasta kaisloja, söi niitä ja raahasi rantaan. Se ihmetteli kaikkia niitä ihmeellisiä juttuja, mitä se veden alta löysi. Keppejä, kaisloja, heiniä, ötököitä..... Se oli onnellinen. Ihan käsittämättömän onnellinen. Ja sen silmät loisti. Nuu ei tule mistään niin onnelliseksi ja niin hyvän tuuliseksi kuin se kalastelusta tulee. Siinä se antaa itsestään kaiken ja vähän enemmänkin. Se on jotain, mitä voisin katsoa tuntitolkulla. Sitä, kun se upottaa päänsä kokonaan veden alle, kun se ottaa sen intensiivisen katseen ja kun se tekee täysillä ja niin tosissaan.

Peppi viihtyi siskoni töiden takia mökillä vain kolme päivää. Ei se tainnut hirveästi lomapäivistä välittää, toisaalta ei se niitä moittinutkaan. Pepillä oli kaikki hyvin, kun jänikset oli mukana ja nappulasanko täynnä ruokaa. Se haisteli rannalla hetken, jonka jälkeen se kävi nukkumaan lähellä olleelle "terassille". Mummokoiraa ei paljon moiset hömpötykset jaksanut enää kiinnostaa.

torstai 15. kesäkuuta 2017

2x ALO HYV


Viime tekstistä on kulunut luvattoman pitkä aika. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö me oltaisi tehty mitään. Oikeasti, me ollaan tehty ihan hirveästi kaikkea. Kirjoittaminen on vain vähän jäänyt. Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut paljon onnistuneita ja epäonnistuneita treenejä. Hyvän mielen treenejä ja niitä treenejä, joiden jälkeen pääni on ollut halkeamis pisteessä uusista ideoista ja ongelmien ratkomisista. Ennen treenijuttuja palataan kuitenkin huhtikuun loppuun (22.4.), jolloin me kisattiin Dellan kanssa ensimmäistä kertaa virallisissa rallykisoissa Seinäjoella järjestettävissä tuplakisoissa. Olin ilmoittanut meidät hetken mielijohteesta sekä A että B radoille.

Stressasin kisoja etukäteen ihan tajuttomasti, koska me ei todellisuudessa oltu vielä valmiita virallisiin. Vaikka Della osaakin kaikki ALO liikkeet unissaankin ja vaikka se kykenee tekemään täysin puhdasta rataa, on palkattomuus ja häiriöherkkyys vielä suuria ongelmia. Paloin kuitenkin halusta päästä näkemään miten me toimitaan virallisessa kisatilanteessa, ja missä me ihan oikeasti mennään palkattomuuden ja keskittymisen suhteen.

A-radan ratapiirustuksen nähtyäni olin oikeastaan todella helpottunut. Vain 11 kylttiä, suoraviivainen ja simppeli rata. Ihan helppo juttu meille. Tai niin ainakin kuvittelin, sillä todellisuudessa koko rata oli jotain aivan muuta kuin helppo. Oltiin lähtövuorossa seitsemänsiä ja lähdettiin radalle hyvällä fiiliksellä, vaikka Della säikähtikin ennen kehään menoa reunoilla häkissä haukkuvia koiria. Della oli vielä ennen radalle astumista tosi hienosti mukana ja teki innolla töitä. Kehänauhojen sisäpuolelle astumisen jälkeen se ei ollut enää mukana samalla tavalla kuin yleensä. Pikkukoira oli uppoutunut täysin johonkin omaan maailmaansa. En tiedä luuliko se pääsevänsä aksaamaan, oliko se vielä viikko sitten loppuneista juoksuista sekaisin, häiritsikö sitä sittenkin vielä koirat, joita se aiemmin oli säikähtänyt vai ottiko se vain niin paljon häiriötä "uudesta tilanteesta", että homma ei toiminut, ei sitten mitenkään päin. Ehkä syy löytyy näistä kaikista yhdistettynä palkattomuuteen ja omaan jännitykseen. Koko rata muuttui hetkessä kaaokseksi. Della oli kaikkea muuta kuin se tasaisen varma suorittaja, johon olin tottunut. Se, joka tekee kaikki liikkeet satakymmenen prosenttisesti, antaa kaikkensa ja yrittää kaikkensa. Nyt sitä ei kiinnostanut. Se oli selvästi paineistunut ja hämillään tilanteesta. Se ei tiennyt mitä tehdä tai miten toimia. Yritin tsempata sitä parhaani mukaan, mutta rata kuitenkin loppui ennen ennekuin ehdittiin saamaan kiinni siitä oikeasta fiiliksestä. Olo oli radan jälkeen lähinnä hämmentynyt. Mitä oikeasti tapahtui? Ja miksi tapahtui? Luultavasti kai vain vaadin liikaa ja oletin meidän olevan valmiimpia kuin mitä oikeasti oltiinkaan. Oma tyhmyys turhautti.

Istu, 1 askel istu, 2 askelta istu, 3 askelta istu -kyltti oli vähän niin kuin viimeinen niitti. Liikaa istumista, liikaa painostamista. Pikkukoiraa turhautti ja paljon. Jouduttiin uusimaan kyseinen kyltti kahteen kertaan. Ensimmäisellä yrittämällä Dellan ajatus oli jossain ihan muualla. Koska meidän ei oo koskaan aikaisemmin tarvinnut uusia yhtäkään kylttiä unohdin palata edellisen kyltin suoritusalueelle. Tajusin virheen siinä vaiheessa, kun ensimmäinen istuminen oli jo tehty. Onneksi (:D) Della lähti kuitenkin haahuilemaan taas omiaan, joten uusittiin kyltti toistamiseen ja tällä kertaa ihan oikeaoppisesti edellisen kyltin suoritusalueen kautta. Loppuradan Della vain kulki edelläni kuin se olisi ollut jossakin päiväkävelyllä. Se vilkuili hallin ulko-ovea ja sen ajatus oli jossain ihan muualla kuin mussa ja siinä mitä me oltiin tekemässä. Toiseksi viimeisellä kyltillä rintamasuuntakin katosi, kun ulko-ovi veti puoleensa, mistä tuli sitten kymppi.

Radan jälkeen fiilis oli hämmentynyt. Huono. Olin turhautunut itseeni. Radasta, jonka piti olla meille ihan helppo juttu, olikin tullut täysi katastrofi. Faktahan oli kuitenkin se, ettei me oltu treenattu vielä kovinkaan kauaa täysin nameitta. Jos totta puhutaan takana oli vain yhdet namittomat epikset, joten oli todella epäreilua vaatia koiraa suoriutumaan tuollaisesta tilanteesta yhtäkkiä kokonaan ilman palkkaa. Tulostaulua katsellessani hämmästyin, sillä me oltiin saatu kuitenkin kasaan 83 pistettä. Tuolla suorituksella olisin tosin ottanut ennemmin sen hylätyn :D 


B-rata oli 15. kyltin mittainen ja profiililtaan paljon haastavampi kuin A-rata. Ajattelin aluksi, että jätetään koko rata tekemättä, koska eihän me todellakaan oltu vielä A-radan perusteella valmiita mihinkään virallisiin. Jostain syystä löysin itseni kuitenkin radalta toistamiseen, koska A-radasta ei paljon huonommaksi olisi voinut laittaa. Oltiin lähtövuorossa vasta 19., joten saatiin odotella meidän vuoroa jonkin aikaa. Siinä odotellessa olin ehtinyt toipua A-radan jälkeisestä hämmennyksestä, minkä vuoksi B-radalle lähtiessä fiilis oli A-radan sekoilusta huolimatta yllättävän hyvä. Lähdettiinkin B-radalle vain sillä fiiliksellä, että pidetään kivaa ja keskeytetään jos siltä tuntuu. Tavoitteena oli vain jättää koiralle ja meille molemmille hyvä fiilis kisaamisesta. Ja siinä me onnistuttiin.

Alkurata sujui tosi nätisti ja oli sitä Dellaa, mitä se yleensäkin tekee. Huippu hienoa siis! Sitten tuli saksalainen täyskäännös, jonka jälkeen pakka alkoi hajoilla. Dellalla oli vauhtia ja intoa ja luultavasti myös turhautumista palkattomuudesta, minkä takia se alkoi edistämään seuruussa aivan liikaa. Liikkeestä maahan kyltille se säntäsi melkein juoksujalkaa samalla vilkuillen "katsomoa" ja siellä haukkuvia koiria. Tästä syystä liikkeestä maahan meno jäi todella vinoon, koska koira harppoi edelläni sen minkä kerkesi, enkä saanut sitä pysäytettyä ajoissa. Istu, kierrä koiran ympäri uusittiin, koska Della ei malttanut pysyä paikoillaan. Kymppi otettiin jälleen rintamasuunnasta (täyskäännös oikeaan). Huomasin kyllä virheen, mutta en jaksanut uusia, koska ajattelin meidän hyllyttäneen jo kuitenkin. Ei me vieläkään ylletty siihen meidän normaalille tasolle, mutta radasta jäi ihan super hyvä fiilis. Koira teki ja nautti. Se oli silmin nähden innostunut, kun A-radalla se oli ollut vain lähinnä paineistunut ja hämillään. Saavutettiin siis tavoite ja onnistuttiin lopettamaan päivä super hyvään suoritukseen ja super hyvään mieleen. Kaiken sen sekoilun jälkeen pisteitä oli kasassa vielä 83 ja meidät palkittiin tuomarin palkinnolla. Kehuja saatiin iloisesta tekemisestä ja takapäänkäytöstä.

Oon miettinyt ja miettinyt, mistä A-radan sekoilu johtui, ja tullut siihen tulokseen, että Luultavasti häiriö ja palkattomuus oli vain vielä liian suuri kynnys. Muutamia epiksiä lukuunottamatta me ollaan nyt taukoiltu rally-tokosta ja keskitytty agilityyn. Tarkoitus on jatkaa namittomuus treenejä ja toivon mukaan kokeilla kisaamista uudestaan loppu kesästä / alku syksystä. Meillä ei oo kuitenkaan mikään kiire kisaamaan ennen kuin ollaan päästy eroon tästä palkattomuus ongelmasta kokonaan. Ja löydetty se oikea fiilis tekemiseen ilman, että nakki on koko ajan kädessä.

tiistai 30. toukokuuta 2017

730 päivää - kaksi vuotta

Della täytti lauantaina 27.5. kaksi vuotta, siis 730 päivää. Se on loppujen lopuksi aika pieni luku, mutta silti musta tuntuu kuin tuo koira olisi ollut täällä ikuisuuden. Se on edelleen se sama seikkailijakoira kuin pentunakin. Tyhmänrohkea hymykoira, joka tykkää mennä ja tulla oman mielensä mukaan, jolla on hirmuisesti luonnetta, ja joka rakastaa seikkailuja. Se on aina siellä missä tapahtuu. Se on aina siellä missä minä olen.

Päivä päivältä vain rakastan enemmän sen tapaa elää ja olla. Sillä on huippu asenne ja samalla se on ihan maailman sympaattisin otus. Rakastan edelleen sen tapaa tervehtiä, sitä tapaa, jolla se on tervehtinyt pennusta lähtien. Sitä kun se laittaa tassut olkapäille, puristaa kynsillä ja nuolee vimmatusti kasvojani. Tai sitä kun se painaa kuononsa naamani päälle. Tai kun se innostuu jostakin niin kovin valtavasti, että sen huiskuhäntä heiluu taukoamatta.


Ja mitä olisivatkaan olleet synttärit ilman kakkua ja lahjoja? Dellan mielestä kakku oli ihan super hyvää, eikä se olisi millään malttanut odottaa sen syömistä. Vierestä kuului tasaisin väliajoin vaativa kimeä haukahdus, kun se odotti silmät suurina kakun valmistumista. Lahjoista paras oli ehdottomasti uusi vihreä vinkukäärme, joka tuli juuri sopivaan aikaan, sillä Della onnistui hajottamaan edelliseltä käärmeeltä pään.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Mummokoira


Tekstejä on kertynyt luonnoksiin kasapäin ja lukuisat kuvat odottavat julkaisemistaan. Ennen Dellan kisapäivityksiä, halusin kuitenkin tulla jakamaan nämä mummokoiran kuvat huhtikuulta, koska mummokoira on vaan niin super symppis purilaiskuonoineen ja pallokorvineen!