Sivut

perjantai 18. syyskuuta 2015

Hän on paras Nuu


Viimeisen vuoden aikana pienestä Nuhvelista on tullut mulle ihan mahdottoman tärkeä. Tärkeämpi, kuin koskaan ennen. Se on ollut se henkireikä, johon turvautua. Se, joka on pitänyt jalat maassa ja kannatellut, kun ikävä on yltynyt liian kovaksi. Se on itsekin joutunut ottamaan valtavan ison askeleen. Sen on pitänyt selvitä ilman emoa. Sen on pitänyt oppia elämään ilman sen suojamuuria, sitä kilpeä, joka Bella sille oli. Ja se on selvinnyt, ihan hiton hyvin. Se on joutunut sopeutumaan uuteen tulokkaaseen, hyväksymään sen osaksi perhettä. Laumaan, jota sillä ei enää Bellan kuoleman jälkeen ollut. Se ei ole vaatinut mitään. Se on vain ollut ihan tuossa vieressä tärkeimmällä mahdollisella tavalla, joka ikinen hetki. Se on painanut iltaisin pienen Nuhvelinokkansa mun syliini, ihan vain muistuttaakseen et: "Hei mamma, mä olen tässä, jos sä tarvitset mua.. ja mä olen tässä vaikket sä tarvisikkaan." ja mä tarvitsen. Tottakai mä tarvitsen pienen Nuhvelin, Nuhvelin, joka ei kysele, ei vaadi, ei käske. Nuhvelin, joka on tässä omalla vaatimattomalla tavallaan. Voi miten mä rakastankin sitä.

En voi olla ajattelematta sitä aamua, kun mä tulin kotiin ilman Bellaa. Nuu oli mua vastassa, enkä mä pystynyt tekemään mitään muuta kuin itkemään ja tarraamaan sen kaulasta kiinni. Mietin mielessäni ihan tajuttoman typeriä asioita. Mietin mitä sen päässä sillä hetkellä liikkui. Mitä jos Nuu ajattelee, että mä hylkäsin Bellan? Mitä jos se ajattelee, että me vaan riistettiin sen emo siltä? Se oli edellisenä iltana matkannut tyytyväisenä autossa, pitänyt päätään Bellan pään päällä. Se näki kun mä kannoin Bellan viimeistä kertaa autoon ja ihmetteli miksei se päässyt joukkoon niinkuin se aina pääsi. Se haisteli ja nuuhkutti Bellan naamaa ja korvia. Sinne se jäi yksin seisomaan ja katsomaan kun auto kaartoi pihasta pois. Kun sen emo lähti viimeiselle matkalleen. Sen jälkeen se ei enää nähnyt sitä. Seuraavana aamuna sen emo oli poissa. Lopullisesti. Sinä aamuna sen oli opittava elämään ilman Bellaa. Nekku on kasvanut vuoden aikana paljon. Todella paljon. Vaikka mun silmissäni se onkin aina se "mun ja Bellan pentu."

Mä en olisi selvinnyt kuluneesta vuodesta ilman pikkuista Nuhvelia. En oikeastaan edes halua ajatella mihin mä olisin joutunut ilman sitä. Mä olen saanut puristaa sen tassuja silloin, kun ikävä on repinyt mua pala palalta rikkinäisemmäksi. Mulla on joku, jonka turkkiin painautua. Joku, jonka viereen painautua silloin, kun kurkkua kuristaa niin ettei henki kulje ja kyyneleet sumentavat näkökentän.

Se ansaitsee valtavan kiitoksen. Se on maailman paras Nuu.

Nekku kävi eilen eläinlääkärissä pennun rokotusten yhteydessä. Sen sydän on kuunneltu viimeksi melkein kolme vuotta sitten ja jostain syystä mulle tuli vain sellanen tunne, että sen sydän pitää kuunnella uudestaan. Ihan vain mun oman mielenrauhan takia. Ja sen takia, että Bella oli kuusi, kun siltä löytyi sivuääni. Eihän Nekku vielä kuusivuotias ole, mutta melkein. Nuu raukka pelkäsi pöydällä kuollakseen, mutta sydän oli terve ja se on pääasia. Voin huokaista helpotuksesta ainakin hetkeksi. Silmissä olevat harmaat täplätkin todettiin harmittomiksi kolesterolikiteiksi niinkuin olin epäillytkin.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Tassunjälkiä: hauvavauvan oma kirja

Mä olen ollut aina sitä mieltä, että tänne blogiin ei tule koskaan ilmestymään yhden yhtä yhteistyöpostausta tai sponsoroitua mainosta, vaikka yhteistyöpostauksia luenkin mielelläni en koe niiden kuuluvan tähän blogiin. Joskus on kuitenkin tehtävä sääntöön poikkeus, sillä mä sain muutama viikko sitten sähköpostia, jossa mulle tarjottiin mahdollisuutta tutustua juuri ilmestyneeseen koiranpennun omaan kirjaan. Syy siihen, miksi mä päätin lopulta tarttua tähän tarjoukseen oli se, että kirjan vastaanottaminen ei velvoittanut mua mihinkään. Mun ei ollut pakko esitellä sitä, vaikka kirjalle tietenkin toivottiin näkyvyyttä. Se, että arvostelukappaleen vastaanottaminen ei velvoittanut mua mihinkään oli super hieno juttu, sillä mun ei tarvinnut ottaa tästä minkäänlaisia paineita, eikä mulle tullut missään vaiheessa sellaista tunnetta, että tästä kirjasta on väkisin kerrottava jotakin.

Mua harmittaa ettei Bellalla ollut tai Nekulla ole tälläistä kirjaa, sillä me ollaan siskon kanssa saatu nauraa useasti Pepin pentukirjalle ja sinne ylös kirjoitetuille hölmöille jutuille. Sellaisillekin jutuille, jotka ovat syystä tai toisesta unohtuneet. Myöntävän sähköpostiviestin jälkeen ei mennyt kuin pari päivää ja kirja oli postilaatikossa odottamassa.


Tassunjälkiä: hauvavauvan oma kirja (Kati Männikkö & Antti Tiainen)  
"Kun kotiin muuttaa uusi hauvavauva, omistajan elämä mullistuu. Koirasta tulee perheenjäsen, joka elää mukana arjessa ja juhlassa. Yhdessä koettuja ilon hetkiä, arkisia puuhasteluja ja uskomattomia kommelluksia on hauska muistella vielä vuosien päästäkin.

Tassunjälkiä on iloisesti kuvitettu, hyväntuulinen kirja koiran elämänpolun muistiin merkitsemiseen. Siihen voi kirjata ylös niin tärkeät tiedot kuin hilpeät tapahtumat lemmikin elämän varrelta. Omille muistiinpanoille ja valokuville on hyvin tilaa."

Yllä oleva tekstinpätkä on lainattu suoraa kirjan takakannesta ja se tiivistääkin mun mielestä hienosti koko kirjan sisällön. Tykästyin kirjan hauskaan ja värikkääseen kuvitukseen, eikä sitä mielestäni oltukaan turhaan kehuttu iloisesti kuvitetuista kuvistaan. Tällaiset kuvitukset eivät tietysti välttämättä ole kaikkien mieleen, mutta mulle ne toivat hymyn huulille.

Mun mielestä tällaisen kirjan kohdalla on ihan ehdottoman tärkeää, että siihen on helppo kirjoittaa - ja sellainen tämä kirja olikin materiaalin ja helposti avautuvien sivujen ansiosta. Musta oli myös hienoa huomata, että kirjassa on otettu huomioon koko koiran elämä (eivätkä sivut käsittele pelkästään pentuaikaa), joten kirjaa voi halutessaan täydentää vaikka koko koiran elämän ajan. Toivotaan, että mä jaksan täyttää tätä kirjaa niin, että se sitten ilahduttaisi tyhmillä jutuillaan vielä vuosienkin päästä! :D

Postaus on toteutettu yhteistyössä Art House Oy:n kanssa.

torstai 3. syyskuuta 2015

Mun pentu


Viime viikolla suuntasin ensimmäistä kertaa yli vuoteen treenikentän laidalle. Ja mä nautin, nautin hurjasti. Me aloitettiin Dellan kanssa pentukurssi tai oikeastaan kaksi kurssia. Pikkuinen Tuutivauva on hirmu pätevä ja meillä oli superhauskaa. Se ottaa uudet tilanteet, uudet ihmiset ja uudet koirat hienosti vastaan alun jännityksen jälkeen. Se toimii jo nyt tosi hienosti häiriössä ja keskittyy muhun täysillä.

Della rakastaa temppuja, se rakastaa ruokaa ja kerjäämistä (ihan niinkuin enkelitätinsäkin), se saa hirveitä hepulikohtauksia ja se tykkää "lenkkeilystä". Se rakastaa ylikaiken narunpäähän sidottua vinkuvaa possua.. varsinkin silloin, kun se saa juosta narunpäässä olevan possun perässä. Tykkään tuosta päivä päivältä vain enemmän. Se on asunut meillä jo viisi viikkoa, ja se tuntuu yhä enemmän omalta. Se ei ole enää vain 'joku' pentu. Se on mun pentu.

Ollaan käyty muutaman kerran kalastelemassa jaa Nuu taitavana opettajana sai pennunkin innostumaan vedestä. Tai oikeastaan Nuu meni omia menojaan ja pentu yritti häiritä sitä parhaansa mukaan. Nuu oli kuitenkin niin keskittynyt kalastamiseen, ettei edes pikkukoiran terävät hampaat korvissa saanut sitä herpaantumaan. Se varasti käpyjä, kaiveli hiekkaan kuoppia, jahtasi Nuu rukkaa ja repi sen turkkia minkä kerkesi. Ja ei, Nuu ei antanut pennun riekkumiselle pienintäkään ajatusta. Se ei jaksanut välittää.. olihan se sentään kalastamassa.

Pepillä on edelleen tajuttoman pitkä pinna. Se antaa pennun hyppiä päälle, repiä turkista ja purra läpykkä korvista. Eikä se sano sanaakaan, korkeintaan murahtaa kerran tai kaksi.