Sivut

torstai 27. kesäkuuta 2013

Pieniä hetkiä kuluneelta viikolta


Muutama hetki ikuistettuna menneeltä viikolta, kun Peppi oli varsin nyrpeä joutuessaan pukeutumaan taas siihen typerään tiaraan ja kun Bella oli tavalliseen tapaansa innosta soikeana. Nekku touhotti jaloissa minkä kerkesi, osaamatta päättää ketä pusuttelisi seuraavaksi.

Temppuiltiin, leikittiin ja sähellettiin, mutta ennen kaikkea pidettiin hauskaa. Katsokaa tuota ilmettä ja noita silmiä, mitkä pilkistävät ruohonkorsien takaa. Ilmettä jonka se ottaa aina saadessaan käskyn olla surullinen. Surullinen totta vie. Se makaa niin eleettömästi että edes häntä ei heilu. Sen sijaan sen silmissä on niin paljon tunnetta, odotusta, iloa, osaamista ja malttamattomuutta ja silti se näyttää niin kovin rauhalliselta. Vapautus käskyn saatuaan se nousee pystyyn kuin salama, heiluu puolelta toiselle ja odottaa että se saa tehdä tempun yhä uudelleen ja uudelleen.

Ja lopuksi maailman suloisimman vesikirpun metsästäjän pikkunassu, joka muuten pyydystää mieluummin merikirppuja kuin järvikirppuja... Kirppujen metsästys jahdista tulossa ihan oma postaus :)

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Sama maa jalkojemme alla


Ensimmäisen askeleen ottaminen oli ehdottomasti vaikein, mutta se otti sen, se tuli perässäni veteen ja nappasi palkkansa. Koira, joka ei ole koskaan pitänyt vedestä luotti muhun kuitenkin niin paljon, että se tuli. Olen enemmän kuin ylpeä Bellasta, ylpeä siitä että se rohkaistui ja otti sen ensimmäisen askeleen. Vaikkakin se vain pyörähti vedessä. Tunsin onnistuneeni, Bella onnistui. Ehkä se ei vihaakkaan vettä niin paljon kuin kuvittelin, sillä se tuli perässäni ihan omasta tahdostaan.

Keskiviikkoilta meni Himangalla lapsi & koira ja -lelukoira kisojen merkeissä. Bella toimi uskomattoman hienosti lämpimästä säästä huolimatta ja nyt jos koskaan ne olisivat valmiita siirtymään junnuilun pariin.

Huomasin taas, miten paljon mulla onkaan opeteltavaa. Opeteltavaa nykyisestä "roolistani", sivusta seuraajana, valokuvaajana ja tsemppaajana. Miten vaikeaa onkaan vain katsella sivusta. Mulla on ihan uskomattoman kova hinku kehäilemään, kehäilemään juuri Bellan kanssa. Me ollaan ja tullaan aina olemaan tiimi. Tuun todellakin kaipaamaan meidän yhteisiä junnu vuosia, kun saatiin vetää yhtä köyttä. Me ollaan edelleen loistava tiimi, vaikka heinäkuun kymmenennen päivän jälkeen meillä ei ole asiaa edes mätsäreiden junnuihin.

Tulen kaipaamaan niitä yhteisiä onnistuneita suorituksia, mutta tulen aina olemaan kiitollinen Bellalle. Kiitollinen siitä, mitä kaikkea se junnuilusta opetti. Miten se opetti toimivaan haastavamman kisakaverin kanssa ja miten se opetti olemaan yhtä hymyä kehässä. Eihän noin upean kisakaverin kanssa voi olla hymyilemättä. Bella sai mut tajuamaan minkä takia me kuljettiin junnuilemassa ja sen mitä kisat mulle merkitsivät.

Yli kahden vuoden tauko normaaleista luokista saa luvan loppua... viimeistään silloin kun täytän kahdeksantoista. Me saataisiin taas tehdä sitä mistä me nautitaan, työskennellä tiiminä. Mikään ei ole ollut niin palkitsevaa kuin oman koiran kanssa kilpaileminen.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Ihmeellinen meri


Nekku oli niin onnellinen päästessään läträämään hiekkasärkille. Sen mielestä oli super hauskaa pyydystää levää ja kasveja, kaivaa tassuilla vettä, näykkiä vedenpintaa, metsästää roskia ja ihmetellä suuria kiviä. Mun rohkea pieni vesikettu! Ja mikä parasta, se ei olisi malttanut millään lähteä pois, sillä aina löytyi jotain ihmettelyä, kummastelua ja tarkastelua vaativa asia. Pienen ketun mielestä kaikki oli niin uutta ja jokaista vedestä sojottavaa kasviakin piti kummastella. Olihan siinä itselläkin ihmettelemistä kun toinen oli niin tohkeissaan, en mä tiennyt että se noin paljon vedessä läträämisestä nauttii. Se valitsi aina sen "lätäkön", jossa oli eniten levää, kasveja ja elämää. Mikä tietysti tarkoitti rutkasti lisää tutkittavaa!

Peppi rohkeni myös lopulta kastamaan muutaman tassunsa Emmin perään kiiruhtaessaan. Ei se siitä näyttänyt erityisesti nauttivan, mutta perään oli mentävä! Se oli myös hirmu innoissaan ilmassa lentelevistä lokeista, joita piti karhata moneen otteeseen. Bella löysi itselleen varsin mieluista puuhaa, kun ranta oli täynnä linnunpaskaa. Mikäs sen mukavempaa kuin kieriä itsensä likaiseksi?

Näiden kuvien siivittämänä me jatketaan lomailua täällä Kalajoella. Koirat ovat nauttineet kovasti uusista lenkkipoluista. Uusia hajuja on niin valtavasti, että vähemmästäkin menee pää pyörälle.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Oppiminen ei ole keino päästä tavoitteeseen vaan se on tavoite itsessään


Rähinäryhmä heitti meitä haasteella, jonka ideana on kertoa mitä kaikkea olen oppinut koiriltani tai mitä haluaisin oppia.

Koirat ovat opettaneet mulle sellaisia asioita, joita kukaan ei koskaan olisi osannut opettaa. Asioita jotka tuntuivat ennen itsestään selvyyksiltä ja asioita joita pidin ihan tavallisina, mutta jotka saivat aivan uuden merkityksen. Merkityksettömistä asioista tulikin yllättäen merkittäviä. Ne ovat opettaneet iloitsemaan ja nauttimaan elämän pienistä jutuista, niistä merkityksettömimmistäkin. Ne ovat opettaneet pitämään kiinni kaikesta mitä rakastan ja kaikesta mistä pidän, opettaneet rakastamaan. Ne ovat opettaneet nousemaan pohjalta, tarttumaan tilaisuuksiin ja heittäytymään.

Olen oppinut mitä hyvällä yhteistyöllä voi saavuttaa, mitä se merkitsee ja mitä sen eteen on tehtävä. Olen oppinut nauramaan virheilleni ja ottamaan niistä opiksi. Olen oppinut arvostamaan niitä epäonnistuneitakin suorituksia, oppinut ottamaan niistä ilon irti. Olen oppinut että jokainen suoritus palkitaan jollain tavalla, toisinaan siihen ei tarvita kuin iloinen koira.


Koirat ovat opettaneet mut luottamaan. Ne ovat opettaneet miten luotetaan ja miten luottamus ansaitaan. Olen oppinut luottamaan siihen, että me osataan ja pystytään ihan mihin vain kunhan tahdotaan. Luottamaan muihin, mutta ennen kaikkea luottamaan niihin, koiriini. Olen myös oppinut ottamaan vastuuta, olemaan vastuussa jostakin. Ne valmistavat mua elämään. Tärkeimpänä koen kuitenkin sen, että ne ovat tehneet minusta juuri minut. Osaan katsoa elämää toisilla silmillä ja arvostaa toisenlaisia asioita.

Olen oppinut elämään hetkessä, tai olen ainakin yrittänyt oppia. Osaan arvostaa jokaista yhteistä hetkeä. Jokaista vuotta, kuukautta, päivää, tuntia, minuuttia ja niin edelleen. Jollain tapaa koirat ovat myös vahvistaneet mua, tehneet musta entistä rohkeamman, itsevarmemman ja voimakkaamman.

Oikeastaan mä olen oppinut koirilta ihan äärettömän paljon tärkeitä asioita niin elämästä kuin elämisestä. Jokainen koira on opettanut mulle jotain uutta, vaikka ensimmäisenä koirana Bella onkin ollut opettajista se tärkein, ei Nekun ja Pepinkään roolit ole olleet sen vähäisemmät. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että koirat ovat opettaneet mulle niin pieniä, mutta niin tärkeitä asioita!

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Edessäs sun, vain vahvistun

katseestas löydän kaikkeen ratkaisun. Silmiisi katson, unohda en hetken tän säästän oon onnellinen.

Mikäpä tekisikään onnellisemmaksi kun kolme viatonta, lempeää, iloista ja ystävällistä silmäparia. Eilen tajusin taas omistavani maailman parhaat koirat. Tällä kertaa siihen ei tarvittu kuin ulko-oven aukaiseminen. Vastassa oli kolme ilosta ratkeavaa, puolelta toiselle heiluvaa lieroa. Siinä vaiheessa kun Bella ulisi ja tarrasi olkapäistäni tassuillaan kiinni kaikki se turhautuminen ja harmistus katosi, just sillä sekunnilla. Olin vain ylpeä ja iloinen siitä että nuo kolme heiluvaa otusta on mun. Nekku pomppi tapansa mukaan malttamattomana Bellan perässä odottaen vuoroaan päästä tervehtimään. Peppi oli jonon hännillä, sekin ilosta sokeana. Ja voi niitä ilmeitä kun kaivoin laukusta koulutusnameiksi ostamani herkut ja annoin yhden jokaiselle, ne oli niin tyytyväisen ja onnellisen näköisiä.

Vielä hetki sitten tuntui siltä, että mistään ei tule yhtikäs mitään. Juuri nyt voisin sanoa vihaavani kesää, vihaavani kuumuutta ja ennen kaikkea vihaavani asfalttia, kovia alustoja, kivisiä hiekkateitä ja niin edelleen.. listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta sanomattakin selvää lienee se että kesä ei kuulu mun, eikä koirienkaan lempi vuodenaikoihin.

Moinen turhautuminen on monien asioiden summa, mutta päällimmäisenä mieltä painaa Bellan tassut. Miten mä oletinkaan, että tämä kesä olisi jotenkin edellisiä kesiä erillaisempi, sitä se ei ole. Bellan tassut ovat taas ikävässä kunnossa, varsinkin etutassujen isot anturat on lohkeilleet aika pahasti, ja toisen etutassun päällä oleva rupi on alkanut punoittaa ikävästi. Ainahan ne on kuivat ja rösöiset olleet, nyt kuitenkin taas vähän huonommat.

Eniten hermojani raastaa kuitenkin epätietoisuus siitä, miten paljon noi tassut Bellaa vaivaa. Onko ne kipeät, laittaako se lenkillä niin paljon hanttiin tassujen takia vai onko syynä kuumuus? Ei se koskaan lenkkeilystä ole mitenkään erityisen paljon tykännyt, mutta talvisin lenkkeillään kuitenkin paljon paljon innokkaammin. Toivotaan, että ahkera tassujen rasvaus tuottaa toivotun tuloksen. Saisin itsekkin olla hetken stressaamatta jokaista lenkkiä, jokaista askelta ja jokaista rasvaus kertaa. Eiköhän se siitä pian helpota, niin kuin edellisilläkin kerroilla on helpottanut. Tämä on vain se aika vuodesta, mistä tassut ei tykkää yhtään. Kaikkialla on niin kuivaa ja huonoja pintoja tassuttelua varten.


Jos me kuitenkin jostain kesäisin nautitaan niin niistä pitkistä lenkeistä kesäiltoina, siitä ihanasta viileästä ilmasta kun aurinko on jo laskemassa ja siitä tunnelmasta kun voi vain olla. Siitä raikkaasta tuoksusta, mikä aina sateen jälkeen leijailee ympärinsä ja yhteisestä ajasta.

Tuleva kesä otetaan rennosti, lomailun, lenkkeilyn, treenailun ja töiden parissa. Pepin kesälook saatiin viimmeisteltyä, kun läpsäkorvat tekivät paluun. Onhan se kieltämättä hieman hupaisan ja hömelön näköinen, mutta ainakin korvat saa tuuletusta ja koiralla on muutenkin kevyempi olla! Kuvaa saatte sitten kun neiti nirppa on taas vaihteeksi kuvaus tuulella.