Sama maa jalkojemme alla

Ensimmäisen askeleen ottaminen oli ehdottomasti vaikein, mutta se otti sen, se tuli perässäni veteen ja nappasi palkkansa. Koira, joka ei ole koskaan pitänyt vedestä luotti muhun kuitenkin niin paljon, että se tuli. Olen enemmän kuin ylpeä Bellasta, ylpeä siitä että se rohkaistui ja otti sen ensimmäisen askeleen. Vaikkakin se vain pyörähti vedessä. Tunsin onnistuneeni, Bella onnistui. Ehkä se ei vihaakkaan vettä niin paljon kuin kuvittelin, sillä se tuli perässäni ihan omasta tahdostaan.

Keskiviikkoilta meni Himangalla lapsi & koira ja -lelukoira kisojen merkeissä. Bella toimi uskomattoman hienosti lämpimästä säästä huolimatta ja nyt jos koskaan ne olisivat valmiita siirtymään junnuilun pariin.

Huomasin taas, miten paljon mulla onkaan opeteltavaa. Opeteltavaa nykyisestä "roolistani", sivusta seuraajana, valokuvaajana ja tsemppaajana. Miten vaikeaa onkaan vain katsella sivusta. Mulla on ihan uskomattoman kova hinku kehäilemään, kehäilemään juuri Bellan kanssa. Me ollaan ja tullaan aina olemaan tiimi. Tuun todellakin kaipaamaan meidän yhteisiä junnu vuosia, kun saatiin vetää yhtä köyttä. Me ollaan edelleen loistava tiimi, vaikka heinäkuun kymmenennen päivän jälkeen meillä ei ole asiaa edes mätsäreiden junnuihin.

Tulen kaipaamaan niitä yhteisiä onnistuneita suorituksia, mutta tulen aina olemaan kiitollinen Bellalle. Kiitollinen siitä, mitä kaikkea se junnuilusta opetti. Miten se opetti toimivaan haastavamman kisakaverin kanssa ja miten se opetti olemaan yhtä hymyä kehässä. Eihän noin upean kisakaverin kanssa voi olla hymyilemättä. Bella sai mut tajuamaan minkä takia me kuljettiin junnuilemassa ja sen mitä kisat mulle merkitsivät.

Yli kahden vuoden tauko normaaleista luokista saa luvan loppua... viimeistään silloin kun täytän kahdeksantoista. Me saataisiin taas tehdä sitä mistä me nautitaan, työskennellä tiiminä. Mikään ei ole ollut niin palkitsevaa kuin oman koiran kanssa kilpaileminen.