Sivut

torstai 20. marraskuuta 2014

Joka päivä ja joka ikinen yö sinua ajattelen


"Ja kun herään yöllä yksin nimeäsi huutaen, tiedän mikään ei palaa ennalleen"


Jos ajassa taakse matkustaminen olisi mahdollista tietäisin heti mihin hetkeen palaisin. Sitä vain miettii miksi? miksi minä? miksi minun Bellani? koira, joka ei halunnut kenellekään koskaan mitään pahaa. Maailma on epäreilu.

Sanat eivät riitä kuvaamaan tätä tyhjyyden ja ikävän tunnetta. On typerää toivoa vielä kolmen kuukaudenkin jälkeen, että se hyppäisi jostain nurkan takaa vastaan yhtä iloisena kuin aina ennenkin tai että se odottaisi pesuhuoneen oven takana sukka suussaan. Mä tiedän, että Bella on lopullisesti poissa, mä tiedän, että mä en saa sitä enää koskaan takaisin, en vaikka mä kuinka toivoisin. On vain niin kovin vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä sitä tosiasiaa, että se ei enää koskaan palaa. 

Mulla on vain niin kamalan kova ikävä hömelöä Tiituani (ja silloin kun ei ole ikävä on vain käsittämättömän tyhjä olo) , enkä mä ole ainut. Nekku kaipaa jotain, jonka kainaloon käpertyä, jotain josta ottaa mallia ja jotain johon turvautua kun pelottaa. Eniten se kuitenkin kaipaa sitä kenen viereen nukahtaa. Nekusta on ollut suuri apu, se on pakottanut pitämään normaaleista arkirutiineista kiinni ja vienyt ajatuksia muualle. Me ollaan lenkkeilty ja oltu ulkona ihmettelemässä naapurin kissanpentua. 

Me vain yritetään päästä eteenpäin päivä kerrallaan, vaikka se ei helppoa olekaan. Mulla on ollut jo pidempään sellainen olo, että pitäisi kirjoittaa jotakin, mutta en vain ole saanut ajatuksiani kokoon. Päässä liikkuu tälläkin hetkellä niin paljon kaikenlaista. Oikeastaan halusin vain tulla julkaisemaan yllä olevan kuvan ja siinä samassa kirjoittaa muutaman lauseen.

"Heaven was needing a hero, somebody just like you" Bella oli mun sankarini. Sankaruuteen ei aina tarvita suuria tekoja. Se oli sankari olemalla osa mun elämääni, rakastamalla aidosti, olemalla uskollinen, iloinen ja ystävällinen oma hömelö itsensä. Se oli rohkea, se oli sympaattinen, sen sydän oli täyttä kultaa ja se oli ja tulee aina olemaan upein koskaan tuntemani koira. Täydellinen. Minun sankarini. 

lauantai 27. syyskuuta 2014

Tiedän etten koskaan voi häntä unohtaa



Bella omisti maailman kauneimmat silmät. Silmät ja katseen, joita mä en koskaan tule unohtamaan.

"Kun suljen silmät niin hän on täällä taas, ja taas voin nähdä jokaisen askeleen. Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa. Voin tuntea sen kaiken uudelleen"

Mun on pitänyt kirjoittaa, mutta mä en ole pystynyt. Voimat eivät ole riittäneet, eivätkä kyyneleet loppuneet. Nyt tuli kuitenkin sellainen fiilis, että mun on pakko jaksaa, mun on pakko kirjoittaa. Ehkä näin mä pääsen enemmän eteenpäin tai sitten en. Se ei selviä muuta kuin kokeilemalla. Mä en tiedä mistä mä aloittaisin tai mitä mä kirjoittaisin. Halusin vain tulla kertomaan miten ikävä mulla on.

On kulunut yli kuukausi. Mulla on edelleen ihan tajuttoman kova ikävä sitä. On hetkiä jolloin on vähän helpompaa, silloin tuntuu siltä, että mä selviän tästä vielä jonain päivänä. Se päivä ei ole kuitenkaan tänään, se ei ole huomenna eikä se ole ylihuomenna. Ehkä se päivä tulee kuukauden päästä, ehkä vuoden tai parin.

Sitten on niitä huonoja hetkiä, kun on valtava ikävä. Se repii palasiksi. Se tekee olon niin voimattomaksi ja rikkinäiseksi, heikoksi. Pahinta on kuitenkin tietää, ettei tähän ikävään ole olemassa helpotusta, eikä tähän ole olemassa pakokeinoa. Se on vain kestettävä ja kärsittävä. Päivä kerrallaan kai.

Reilu seitsemän vuotta sitten se astui mun elämääni. Siitä päivästä lähtien mä olen ollut maailman onnellisin ihminen. Ne päivät kun me ollaan oltu Bellan kanssa erossa toisistamme on kahden käden sormin laskettavissa. Se oli aina mun mukana. Se oli aina tässä kun mä tarvitsin sitä. Se vain oli. Elämä ilman sitä on ollut vaikeaa, ihan älyttömän vaikeaa, se on vaatinut totuttelua, se vaatii edelleen. Ei siitä koskaan helppoa tule, sitä vain oppii elämään toisella tavalla. Tai ainakin luulisin niin.

Tuttu kuorsaus ei enää kuulu sängyn alta, tuttu häntä ei enää paukuta pöydän reunaa vasten, eikä tuttu nokka painaudu jalkojeni päälle. Kotiin tuleminen on edelleen raskasta, kun tutut tassut eivät hyppää polviani vasten, tuttu naama ei enää nuole mun kasvojani ja tuttu vikinä on poissa. Nukkumaan meneminen on edelleen raskasta, tuttu lämmin kuono ei enää hengitä niskaani vasten.

On ihan hemmetin raskasta menettää joku, joka on ollut sun koko elämäsi. On helppo sanoa, että se oli vain koira. Niitä tulee ja niitä menee. Bella ei kuitenkaan ollut mulle koskaan "vain koira" se oli aina kaikkea muuta kuin koira. Se oli paras ystäväni, elämäni koira. Sellainen, joka tulee vain kerran elämässä vastaan. Rakastin sitä enemmän kuin mitään muuta. Mä en koskaan osannut kuvitella omistavani joskus jotain niin tärkeää kuin Bella oli.

Tulee niitä hetkiä kun antaisin mitä vain, ihan mitä vain, jos vain saisin puristaa sen läskitassua, katsoa sen ystävällisiin silmiin, kuulla sen hännän napsutuksen ja kuorsauksen, tuntea sen tassut jaloillani, katsoa maailman kauniimpiin silmiin, nuuhkaista korvasta ja silittää valkoista otsaviirua. Tuntea sen sydämenlyönnit rintaani vasten. Painaa pääni sen kultaista turkkia vasten ja rutistaa kovasti. Kuiskata sen korvaan vielä kerran "Hyvää yötä Bella, mä rakastan sua, nuku hyvin pikku Tiini" niinkuin joka ikinen ilta seitsemän vuoden ajan. Toisinaan tunnen itseni ihan älyttömän yksinäiseksi. Bella oli aina mun vieressä se ei koskaan jättänyt yksin. Kaipaan ihan tajuttomasti sitä turvallista tuoksua ja oloa mikä mulla Bellan seurassa oli.

Olen pelännyt unohtavani miltä se näytti syöksyessään mua ovelle vastaan, olen pelännyt unohtavani miltä tuntui kun se käpertyi syliini nukkumaan, pelännyt unohtavani miltä tuntui pidellä sen noukkaa kädessäni ja miltä tuntui omistaa se. Yhtenä yönä mä kuitenkin tajusin, etten mä tule koskaan unohtamaan Bellaani. Minun ikiomaa läskitassuani.

Se oli sellainen koira jota ei vain unohdeta, koira joka jätti aivan tajuttoman kokoisen tassunjäljen sydämeeni. Se opetti mulle niin paljon. Välillä mua pelottaa etten mä saa koskaan enää tuntea sellaista tunnetta minkä mä tunsin Bellan kanssa. Mä pystyin luottamaan siihen ihan jokaisessa asiassa, mä tunsin sen jokaista karvaa myöten. Mä pystyin aina luottamaan siihen, että se osaa, että se tekee kaiken täysillä ja niin hyvin kuin se vain pystyy. Mä tiesin että se luottaa muhun, jos mä luotan siihen.


Mä olen nähnyt unta Bellasta. Niissä unissa mä olen pitänyt sitä sylissäni, silittänyt sen valkoista otsaviirua, nuuhkinut sen korvia, pitänyt sitä käpälästä ja tuntenut sen limaisen nuolaisun kasvoillani. Aivan niin kuin ennen. Vaikka mä olenkin herättyäni tuntenut valtavaa ikävää ja vihaa mä olen ollut tosi onnellinen. Tällaiset unet auttaa jaksamaan, omalla tavallaan ne lievittää ikävää, toisinaan taas lisää sitä.

Lopuksi on vain kiitettävä. Jos mä osaisin mä kirjoittaisin miten kiitollinen mä olen sille. Sanat eivät kuitenkaan riitä. Ne eivät riitä kuvaamaan sitä, miten paljon mä Bellaa rakastin, eivätkä sitä miten hirvittävä ikävä mulla on, joten on kai parempi vain sanoa kiitos ja hyvästi. Maailman paras ystäväni, Maailman täydellisin otus. Enkelikoirani Bella.

Lauma ei ole ollut enää vähään aikaan kokonainen. On vain Nekku ja on vain Peppi. Sovittelija hahmo ja "pentujen emo" on poissa. Bella oli lauman tärkein. Se piti sen koossa. Se oli Pepille tärkein ja se oli Nekulle tärkein, se oli meille kaikille tärkein. Mua pelotti ihan hirveästi miten Nekku pärjää ilman sitä. Bella oli kuitenkin sille kaikki kaikessa. Bella oli sen turva, Bella oli se kenen viereen se pystyi käpertymään jos pelotti liikaa. Se on kuitenkin selvinnyt yllättävän hyvin. Paremmin kuin odotin. Välillä se on vähän vaisumpi kuin ennen. Yksin lenkkeilyssäkin on ollut totuttelemista niin Nekulla kuin mullakin. Ne oli aina yhdessä. Nekku on ruvennut nukkumaan mun kanssani useammin kuin ennen.

Päivä kerrallaan me selvitään. Bella opetti mulle taistelutahtoa, se opetti selviytymään, nauttimaan elämästä ja tekemään niitä juttuja joista mä pidän. Me selvitään tästä kun oikein yritetään. On pakko selvitä. Vaikka se välillä tuntuukin ihan mahdottomalta. Ollan käyty pohjalla, noustu ylös ja vajottu takaisin. Sellaista se on kun menettää jotakin tärkeää. Bella oli koira johon vain rakastui. Vaatimaton hömppä, joka rakasti yhdessä tekemistä. Se oli MUN tiini.

Mä olen kirjoittanut kokonaisen postauksen siitä mitä tapahtui. Mä en kuitenkaan pysty julkaisemaan sitä, ajatuskin on liian rankka. Mä tulen kuitenkin julkaisemaan sen joskus. Sitten kun aika on oikea, sitten kun mä olen siihen valmis. Haluan kuitenkin sanoa että me tehtiin kaikkemme, mutta aina sekään ei riitä. Edes helsingin yliopistollisessa eläinsairaalassa ei osattu auttaa. Lopullinen diagnoosi oli synnynäinen munuaisten vajaatoiminta ja sitä seurannut krooninen munuaisten vajaatoiminta. Elimistö ei enää jaksanut, Bella teki sen lopullisen päätöksen. Se sinnitteli viimeiseen asti, se tiesi koska tuli oikea aika päästää irti. Bella ajatteli aina muita, sinä yönä mun piti ajatella sitä. Mun oli tehtävä sille viimeinen palvelus, päästettävä irti.

Tämän tekstin kirjoittaminen oli kaikkea muuta kuin helppoa. Halusin kuitenkin kirjoittaa jotakin. Yrittää kertoa miten ikävä mulla on ja yrittää kertoa miten paljon mä sitä rakastin. En tiedä miten blogin päivittäminen jatkuu tästä eteenpäin. Bella oli koko blogin sydän ja sitä se tulee tietysti aina olemaan. Oon tehnyt tätä siitä lähtien kun Bellan sain, enkä mä pysty lopettamaan. En kuitenkaan tiedä koska kirjoitan seuraavan kerran ehkä jo huomenna, ehkä kuukauden päästä. Tällä hetkellä tarvitsen kuitenkin vain hetken aikaa koota itseni ja kerätä ajatukseni.

Ilman Bellaa musta ei olisi tullut tälläistä ihmistä. Bellan ansiosta mä olen mä, joten kiitos kaikesta enkelikoirani.

maanantai 18. elokuuta 2014

Maailman kaunein koiraenkelini

Jawillan Angel's Dance 18.2.2007-16.8.2014

"Keinutan, kuuntelen sut suojaan peittelen. Keinutan, myöhä on  jo kuulen aallokon. 
Ethän pelkää pimeää siel on monta kynttilää. Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan.
Yötä vasten vaikka lähdet jatka vain vaikka on se suuri suunnaton. Kohti valkeata rantaa laivaan mun laulujen sä kuljet tietäen.
Ettet pelkää enempää siel on monta kynttilää. Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan
Ethän pelkää pimeää siel on monta kynttilää. Nuku vain jos väsyttää vielä valvon vierellä. 
Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan. Ja lohtu on mulle että siellä on kaikki sulle."

Kiitos kaikesta maailman täydellisin koirani. Minun kultaturkkinen läskitassuni. Tällä hetkellä mulla ei oo voimia kirjoittaa tämän enempää. Haluan vain kiittää tuota koiraa koko sydämeni pohjasta seitsemästä, elämäni mahtavimmasta vuodesta. Rakastin ja rakastan sitä aivan liian paljon. Minun Bellani, minun maailman kaunein koiraenkelini. Hyvää matkaa kulta. Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. <3

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Paljon onnea Peppi!



"Koira on kuin ikuinen Peter Pan. Lapsi, joka ei koskaan kasva aikuiseksi ja on siksi aina valmis rakastamaan ja olemaan rakastettu"  Maailman suloisin, ärsyttävin, iloisin ja hellyyttävin pikku kirppu täytti tänään kuusi vuotta! Vaikkei sitä heti uskoisikaan. Aika vain kuluu niin tavattoman nopeasti.

Synttärikakku oli ehdottomasti koko päivän kivoin juttu! Toinen oli niin innoissaan katselemassa kakun valmistumista! Vaikka pohjana toiminut ceasar ei oikein ollutkaan Nirpun mieleen upposi kermaviili ja koristeet alta aika yksikön sen massuun. Vähän oli suuri kakku pienelle Kirpulle, mutta ainakin sitä oli tarpeeksi (muutamalle muulle huiskuhännällekin ja pariksi ylimääräiseksi päiväksi) Hyvää syntymäpäivää Peppi!

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Pikku ystävä

Neenee rakastaa mun pikkusisaruksia ainakin nääääääääääin paljon! pikku ystäväni.

Voi vitsi mä nautin tuon pikkukoiran kanssa touhuamisesta. Se on aina niin täysillä mukana. Sellainen pieni häslä, joka tekee vähän miten sattuu ja vähän sinne päin. Mutta koska se on Nekku, se ei haittaa.

Neeneen kanssa hömpötellessäni huomaan usein nauravani kesken treenin. Enkä siksi, että se olisi niin pöljä pikkuotus, vaan siksi, että meillä on oikeasti hauskaa. Se tekee kaiken niin innoissaan, Nekkumaiseen pyörin, hyörin, hypin ja pompin- tapaan. Uskokaa tai älkää, mutta treenaaminen voi olla oikeasti super hauskaa, jos siitä vain osaa tehdä sellaista!

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Bellani

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Pikkukettu ja panta


Mä en ole koskaan osannut ajatella, että panta voisi olla jotenkin koiran näköinen tai että se voisi kuvastaa koiran koko luonnetta. Mä oon aina ollut keinonahkaisten timanttipantojen suosija, enkä koskaan kuvitellut laittavani koirieni kaulaan mitään muuta kuin blingiä.

Olin ihastellut jo pitkän aikaa Viljapantoja, jonka valikoimasta yksi nauha pisti silmääni. Nauha, jonka nähdessäni en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Nekkua. Mun oli saatava siitä panta. En tiedä miten ja miksi, mutta jostain syystä tuo kyseinen vihreä koristenauha, jota koristi sympaattisen näköiset eläinhahmot kuvasti täydellisesti Nekkua.

Mun oli pakko käyttää tilaisuus hyväksi. Tämä, jos mikä panta kuului Nekulle! Yksinkertaisesti täydellinen. Ei mun sanat edes riitä kuvaamaan sitä fiilistä, mikä mulle tuli kun pannan näin. Ensimmäinen ajatus oli vain Nekku. Mä en vain käsitä, miten yksi panta voi olla niin kantajansa näköinen!

Pari päivää sitten otin yhteyttä Viljapantojen valmistajaan ja laitoin tilaukseen maailman ihanimman pannan.Valmistus ja toimitus olivat älyttömän nopeat ja hinta mitä mainioin. Superhyper iso kiitos Viljapannoille, jonka ansiosta Nekku sai täydellisen pannan! Sellaisen pannan kuin se on.

Nekun kettupannan lisäksi tilasin Bellalle hömpöttely pannan rallytokoiluun. Iloisen, pirteän, sympaattisen ja ralleilyyn sopivan. Täydellinen sekin. Ulkonäön lisäksi pantojen pieni ja kevyt koko oli todellakin positiivinen yllätys. Mun on varmaan pakko saada Neeneelle talveksi samanlainen fleece versiona. Pepille lähtee myös, tietysti Pepin näköinen, panta tilaukseen.. ihan vain tulevia kuusivuotis synttäreitä ajatellen ;)

Ja ei, tämä postaus ei ollut millään tavalla sponsoroitu, halusin vain tulla hehkuttamaan täydellisen pikkukoiran täydellistä pantaa. Materialismionnellisuus on joskus todella mukavaa.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Niin kuin lämmin vesi, joka lainehtii


Sen lisäksi, että me ollaan istuttu koirien kanssa viimeiset pari päivää mun huoneessa ilmastointikoneen edessä, sälekaihtimet visusti kiinni, mä olen epätoivoisesti yrittänyt helpottaa niiden oloa näillä helteillä. Jäänamipalat ovat olleet suurta herkkua ja kesäkuun alussa hankkimani hurtan viilennysloimi ja rukkan kylpytakki ovat nekin päässeet kovaan käyttöön. Vesihanan kautta pakastimeen ja sitten kunkin koiran niskaan. Tällaiset helteet ei oo oikein koskaan ollut meidän juttu.

Mittarin huidellessa kolmenkymmenen asteen tienoilla pääsi pikkukoirakin pitkästä aikaa viilentymään oikein kunnolla. Hetken aikaa ajettuamme ja sopivaa uittomonttua etsittyämme ehti Nekku täristä ja vinkua näkemänsä veden perään muutamaan otteeseen. Niin innoissaan se oli. Sopivan paikan löydettyämme, mikään ei pidätellyt sitä enää, kun se pinkoi kohti järveä, kasveja ja vesimittareita.

Se pelasti käpyjä henkensä edestä ja napsi vedenpinnalta ötököitä sen minkä kerkesi. Muutama käpy raukkakin eksyi turhan syvälle ja siitäkös pikkukoira huolestui. Edes vinkuminen ja murinahaukku ei tuonut käpyjä rantaan. Kannustus huutojen ansiosta se kuitenkin rohkaistui ja hyppäsi syvemmälle veteen niin, että se sai lopulta pelastettua käpynsä. Hassu pieni.

Muutama viikko takaperin ostin itselleni sen kauan haaveilemani laajakulma objektiivin, canon ef 28mm f/2.8 IS USM, jolla edellisen postauksen kuvatkin on räpsitty. Näin muutaman viikon käyttökokemuksen jälkeen pakko sanoa, että on todellakin ollut hintansa arvoinen kapistus.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Kesäyön aurinko laskee

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Mitäs me treenaamattomat rallyttelijat?

Tän katseen takia jaksaa harrastaa.

Me treenattiin pari viikkoa takaperin jotain pientä -eteentuloa kosketuslapun avulla. Bella hymyili koko ajan. Se oli aivan tajuttoman innoissaan, kun huomasi mun repivän sanomalehden kulmasta palan paperia. Se rakastaa painaa limaisen nokkansa paperinpalaan kiinni. Ollaanhan me treenailtu lappujen kanssa vuosi jos toinenkin. Olin taas ehtinyt unohtaa sen, miten hyvä fiilis mulla on sen jälkeen kun ollaan hömppäilty koirien kanssa jotain olematonta.

Meidän älyttömän suureksi harmiksi rallytokokupin kolmas osakilpailukin jää nyt väliin, kun Bella päätti aloittaa juoksunsa aivan väärään aikaan.. No elokuussa sitten viimeiseen osakilpailuun! Bella on tällä hetkellä kokonaispistetilanteen toinen, pisteen päässä ensimmäisestä. Taitaa pudotus olla aika suuri sunnuntain jälkeen, kun jo kaksi kisaa jäänyt välistä.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kenkä hirmu


1. Mä olen yrittänyt jo useamman vuoden ajan saada kuvaa Pepistä, jossa se kantaa kenkää. Tapansa mukaan se on vain kiiruhtanut mustana viivana kameran ohi, tuntematta pienintäkään säälin ripettä perässä huutelevaa kuvaajaa kohtaan. Onnistuin kuitenkin saamaan julkaisukelpoisen -ei toiveeni täyttävän kuvan. Mutta hei, ainakin sen merkitys on mulle super tärkeä. Kengät on kai aina olleet sen mielestä jotenkin hauskoja ja kummallisia, varsinkin kun ne voi kantaa olohuoneen matolle ja odottaa palkkaa saaliista! Se kantoi kenkää jo sinä päivänä kun me haettiin se kasvattajalta. Tasan kahdeksan viikon ikäisenä. Kenkä vain oli kaksi kertaa niin suuri, kuin pieni musta otus oli. 2. Nekku, oma sievä itsensä. 3. Jonkun kuono taas kuolan peitossa. Bella onnistuu aina pyyhkimään kuolansa Nekun turkkiin & naamaan tai sitten Nekku vain viipottaa Bellan nokan alta saaden kaiken liman päällensä. 4. Maailman kauneimmat silmät ja lempein katse. Mun höntti Tiini.

Jostain syystä blogiin kirjoittaminen on ollut viime aikoina ihan hirmu vaikeaa. Mä en vain osaa muotoilla ajatuksiani yhdeksi järkeväksi tekstiksi. Kuvien lisääminen on vai niin paljon mukavempaa. Jos teillä lukijoilla on mielessä jotain postaus toiveita niin saa heittää! Ottaisin myös mielelläni vastaan aiheita toivekuvapostaukseen, jos sellaisen innostun kokoamaan. Mielellään sellaisia toiveita, jotka liittyisivät jotenkin koiriin/niiden varusteisiin/harrastuksiin tai sitten jotakin ympäripyöreää, kuten "ilo".

torstai 19. kesäkuuta 2014

Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota



Pikkukoira sai viettää neljä mahtavaa päivää Kalajoella. Voi miten lujaa se juoksi pitkin rantahiekkaa, viipotti särkältä toiselle, sukelsi pohjamudasta kaisloja, napsi vedenpinnalta ötököitä ja nautti. Kuono hymyssä, silmät loistaen. Aivan kuin se olisi ollut toisessa maailmassa, maailmassa, jossa on vain pienen pieni Neponen ja suuri, jännittävä meri.

Se oli hetken maailman onnellisin pikkukoira ja minä olin maailman onnellisin koiranomistaja. Sitä ei pelottanut mikään, eikä se stressannut mistään. Se oli vain niin keskittynyt veteen. Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota. Mun rohkea pieni vesikirpunmetsästäjä. Tää on se Nekun juttu.

Mua ei harmittanut yhtään, vaikka rallykupin toinenosakilpailu jäikin väliin. Olin vain niin onnellinen Nekun puolesta. Se pääsi tekemään sydämensä kyllyydestä just sitä, mistä se eniten koko maailmassa nauttii -kalastelua. Se oli niin onnellisen ja tyytyväisen näköinen. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä sen vauhtia ja täpyytystä, sen saalistus ilmettä, eikä sen sukellustaitoja.



Se olisi viihtynyt rannalla vaikka koko päivän, eivät edes jääkylmä merituuli tai flexi hidastaneet sen menoa. Mitä nyt remmen päässä roikkunut ihminen olisi voinut pinkoa vieläkin lujempaa ja kahlata vieläkin syvemmälle. Ilman hihnaa se olisi luultavasti painanut vieläkin lujempaa, eikä kukaan olisi saanut sitä lähtemään rannalta. Kun jo hihnan kanssa se painoi pää kolmantena jalkana, tuulispään lailla ja pois lähtiessäkin sitä sai raahata perässä. Se vain olisi tahtonut niin kovasti jatkaa kalasteluaan.

Yön mun jalkopäässä nukkuikin varsin väsynyt ja tyytyväinen otus, mitä kummallisemmissa asennoissa. Ja tyynyllä kuorsasi sitten vähän isompi otus. Kyllä vain tulikin kaivattua omaa leveää sänkyä, kun yritin saada päätäni ahdettua edes osittain tyynylle. Tämän takia Bellalla on mun huoneessa ihan ikioma tyyny :)

Reissu oli Nekulle enemmän kuin tärkeä. Joka vuotinen Kalajoen loma on ehdottomasti pikkukoiran koko vuoden kohokohta. Kukapa nyt ei tuollaisesta vesi- ja hiekkamäärästä innostuisi? Bella ja Peppi nauttivat aivan yhtälailla uusista hajuista ja rannalla kirmaamisesta. Nekku oli kuitenkin ehdottomasti koko reissun iloisin ja onnellisin tyyppi!

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Tää on se hetki


Tälläsiä juttuja meidän touko-kesäkuu on pitänyt sisällään. Pikku Kalastelijan suunnatonta riemua. Pörröturkin vaihtumista saksittuun samettiturkkiin (t: tyytyväinen, neljä hammasta köyhempi Peppi.) Aurinkoa, hömppäilyä ja ylioppilasjuhlia.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Rally epikset


Me käytiin Bellan kanssa taas vähän hömppäilemässä rally epiksissä, tällä kertaa Kokkolassa. Pitämässä vain vähän hauskaa. Ratapiirros aiheutti pienen kauhistuksen, kun se sisälsi pujottelun edestakaisin, kaksi käännöstä ja spiraalin juosten. Mua kauhistutti jo valmiiksi ajatus siitä, että me joudutaan juosta kuumassa säässä neljän tehtävän verran. Varsinkaan kun pujottelut ja spiraalit eivät ole sieltä tehtävien lyhimmästä päästä. Eniten mua kuitenkin pelotti se, miten Bella jaksaa ja miten sen kiinnostus säilyy koko juoksu osuuden ajan. En ottanut siitä kuitenkaan sen enempää stressiä. Menköön miten menee, me tultiin pitämään vaan hauskaa -asenteella me suunnattiin radalle.

Kisattiin Bellan kanssa numerolla seitsemän. Radan alku sujui hyvin ja Bella näytti varsin tyytyväiseltä kun se tajusi mihin me oltiin tultu. Juoksu osuus meni niin kuin arvelinkin. Aluksi se innostui ja loppua kohden vauhti vain hidastui ja hidastui. Bella oli viimeistään spiraalin kohdalla sitä mieltä, että juokseminen alkaa riittää. Vedettiin kuitenkin hienosti loppuun asti.

10 ja 11 kylttien eteentulot olisivat voineet olla paljon paljon parempia, Bella oli selvästi vielä hämillään pitkästä juoksu osuudesta. Me kun ei (kisoja lukuun ottamatta) olla treenattu mitään tehtäviä juosten. Kymppi kyltin eteentulosta tulikin sitten -1 pisteen virhe (vino perusasento). Suurin virhe (-10p) tuli 11 kyltiltä, aivan oman mokani takia. Annoin Bellalle todella epäselvän käskyn & käsimerkin, minkä takia Bella meinasi lähteä kiertämään mua väärään suuntaan. Mä en itse tietenkään tajunnut siinä tilanteessa, että se oli väärin suoritettu tehtävä, joten sen takia me ei sitä sitten uusittukaan.

Loppu pistesaldoksi jäi siis näin ollen 89 pistettä ja sijoitus 2/12! Tuomarin kommentti: Hienosti kannustettu koiraa, rauhallinen suoritus. Palkinnot olivat todella mieluisat. Ruusuke, tassukeksejä, HHC.n nappula näytepussi, puruluita ja narupallo.

Oon hirmu tyytyväinen meidän suoritukseen. Erityisesti siihen, että Bella oli radalla muutaman kerran yhtä innostunut, kuin se aina kotonakin treenatessa on. Iloinenhan se aina on, se pieni terävyys (mikä toisi sen edistävän ravinkin) tuntuu vain kisoissa aina uupuvan.

Mä vaan niin rakastan tuota koiraa. Rakastan sitä, miten se tekee kaiken niin rauhallisen varmasti. Joskus jopa uskomattoman täydellisesti. Vaikka se ei aina jaksa seurata reippaasti niin mun ei oo koskaan tarvinnut epäillä etteikö se osaisi. Rakastan kilpailla Bellan kanssa, koska mä tiedän että se tekee kaiken niin hyvin kuin se osaa ja niin hyvin kuin emäntä osaa sitä ohjeistaa. Yhdessä me ollaan kai ihan kelpo tiimi.

Tavallinen kuulumis-postaus on muuten tulossa heti, kun saan kaikki luonnoksissa makaavat tekstit yhdistettyä yhdeksi järkeväksi tekstiksi!