Sivut

lauantai 19. joulukuuta 2015

Puolivuotias


Olen tuijottanut tätä valkoista tekstikenttää monta viikkoa saamatta yhtäkään sanaa kirjoitetuksi. Musta tuntuu, että mitä enemmän mä kirjoitan ja mitä kauemmaksi tekstit Bellasta häviävät sitä vaikeampi mun on kirjoittaa. Tekstejä löytyy luonnoksista vaikka millä mitalla, sen julkaise napin painaminen on vain tuntunut viime aikoina ylivoimaisen vaikealta.Viimeiset kuukaudet ovat vaatineet veronsa, saaneet mut epätoivosta ja pelosta suunniltaan, mutta nyt voin vihdoinkin huokaista ja kirjoittaa millainen hurmaava, jo puolivuotias pikkuotus täällä oikein majailee.

Della on ihana. Se on tajuttoman sympaattinen pieni mielistelijä. Siinä on paljon sellaisia piirteitä, joita rakastan ja jotka muistuttavat mua Bellasta. Se tervehtii aina yhtä onnellisena, hyppää mahan päälle ja laskee kuononsa naaman päälle niin tiiviisti, ettei henki varmasti kulje. Sen mielestä on hurjan hauska tulla suihkun lattialle makoilemaan ja seurata mammaa vaikka maailman ääriin asti. Se tykkää tehdä tuhmuuksia, järsiä mattoja, seiniä, listan nurkkia ja pöydän jalkoja sitä, mitä tuhmat pennut nyt yleensä tapaavat tehdä. Se on toisinaan vähän turhankin dramaattinen. Se rakastaa leikkiä Nekun kanssa ja Nekku rakastaa ylikaiken leikkiä Dellan kanssa. Voitteko kuvitella, Nekku "en leiki muiden kuin Bellan kanssa" tajusi kuukausi takaperin pikkukoiran hienouden.. sehän on mahtava leikkikaveri! Välillä se on raivostuttavan ärsyttävä menettäessään korvansa, mutta silti, siitäkin huolimatta se on ihan uskomattoman valloittava persoona. Se on löytänyt tiensä mun sydämeeni, painanut omat pikkuiset tassunjälkensä sinne.

Rakastan Dellan nimeä. Siksi, että se sopii sille kuin nenäpäähän, mutta myös siksi, että se muistuttaa mua Bellasta. Sen nimi ei ole enää huonolla tavalla samankaltainen kuin Bellan nimi, se on hyvällä tavalla, juuri sopivalla tavalla samanlainen.

Della on hurjan hurjan pätevä pikkukoira ja taitava oppimaan. Me ollaan kahlattu läpi kolmen pentukurssin lisäksi agilityn pentukurssi, joka jatkuu vielä joulun jälkeen. Olin jo ehtinyt unohtaa, miten kovasti mä nautin agilitystä ja treenaamisesta, yhdessä tekemisestä. Miten hienolta tuntuu onnistua, olla jossakin oikeasti hyvä. Della osaa irrota ihan tajuttoman hienosti namikupille ja se on osoittanut valtavaa innostusta kyseistä lajia kohtaan. Tuskin pysyy pöksyissään, kun pääsee juoksemaan putkesta. Olen tykännyt hurjasti tuosta kurssista, koska siellä todellakin tehdään ja mennään pennun ehdoilla ja harjoitellaan sellaisia juttuja, mitä pentujen kanssa nyt voi harjoitella. Mätsäreissäkin ollaan käyty pyörimässä vaihtelevin tuloksin. Dellan omalta sivulta voi käydä tarkempia sijoituksia kurkkimassa, jos kiinnostaa.

Mitä vanhemmaksi tuo on kasvanut ja mitä paremmin mä olen siihen saanut tutustua ja mitä enemmän sen oma luonne on tullut esiin, sitä enemmän mä tykkään siitä. En mä osaisi kuvitella enää elämääni ilman pientä mielistelijääni.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Hyvää syntymäpäivää Nekku


Viimeiset kuukaudet ovat olleet yhtä painajaista. Olen joutunut tekemään päätöksiä, jollaisia en toivoisi kenenkään joutuvan tekemään. Olen pelännyt kuollakseni. Pelännyt menettäväni Nekkuni. Tässä sitä kuitenkin ollaan -yhdessä. Kiitollisena jokaisesta hetkestä, jotka olen saanut, ja jotka saan viettää Nekkuni kanssa. Maailman paras Nuu täyttää tänään kuusi vuotta. Kulunut kuukausi on ollut äärettömän raskas...siitä, mitä oikeasti tapahtui on tulossa oma tekstinsä. Nuu on kuin uusi koira. Nyt haluan vain rutistaa tuota söpöä punanuttuani, rutistaa oikein kunnolla ja toivottaa maailman parasta synttäriä järkähtämättömälle suojamuurilleni.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Rakastan

perjantai 18. syyskuuta 2015

Hän on paras Nuu


Viimeisen vuoden aikana pienestä Nuhvelista on tullut mulle ihan mahdottoman tärkeä. Tärkeämpi, kuin koskaan ennen. Se on ollut se henkireikä, johon turvautua. Se, joka on pitänyt jalat maassa ja kannatellut, kun ikävä on yltynyt liian kovaksi. Se on itsekin joutunut ottamaan valtavan ison askeleen. Sen on pitänyt selvitä ilman emoa. Sen on pitänyt oppia elämään ilman sen suojamuuria, sitä kilpeä, joka Bella sille oli. Ja se on selvinnyt, ihan hiton hyvin. Se on joutunut sopeutumaan uuteen tulokkaaseen, hyväksymään sen osaksi perhettä. Laumaan, jota sillä ei enää Bellan kuoleman jälkeen ollut. Se ei ole vaatinut mitään. Se on vain ollut ihan tuossa vieressä tärkeimmällä mahdollisella tavalla, joka ikinen hetki. Se on painanut iltaisin pienen Nuhvelinokkansa mun syliini, ihan vain muistuttaakseen et: "Hei mamma, mä olen tässä, jos sä tarvitset mua.. ja mä olen tässä vaikket sä tarvisikkaan." ja mä tarvitsen. Tottakai mä tarvitsen pienen Nuhvelin, Nuhvelin, joka ei kysele, ei vaadi, ei käske. Nuhvelin, joka on tässä omalla vaatimattomalla tavallaan. Voi miten mä rakastankin sitä.

En voi olla ajattelematta sitä aamua, kun mä tulin kotiin ilman Bellaa. Nuu oli mua vastassa, enkä mä pystynyt tekemään mitään muuta kuin itkemään ja tarraamaan sen kaulasta kiinni. Mietin mielessäni ihan tajuttoman typeriä asioita. Mietin mitä sen päässä sillä hetkellä liikkui. Mitä jos Nuu ajattelee, että mä hylkäsin Bellan? Mitä jos se ajattelee, että me vaan riistettiin sen emo siltä? Se oli edellisenä iltana matkannut tyytyväisenä autossa, pitänyt päätään Bellan pään päällä. Se näki kun mä kannoin Bellan viimeistä kertaa autoon ja ihmetteli miksei se päässyt joukkoon niinkuin se aina pääsi. Se haisteli ja nuuhkutti Bellan naamaa ja korvia. Sinne se jäi yksin seisomaan ja katsomaan kun auto kaartoi pihasta pois. Kun sen emo lähti viimeiselle matkalleen. Sen jälkeen se ei enää nähnyt sitä. Seuraavana aamuna sen emo oli poissa. Lopullisesti. Sinä aamuna sen oli opittava elämään ilman Bellaa. Nekku on kasvanut vuoden aikana paljon. Todella paljon. Vaikka mun silmissäni se onkin aina se "mun ja Bellan pentu."

Mä en olisi selvinnyt kuluneesta vuodesta ilman pikkuista Nuhvelia. En oikeastaan edes halua ajatella mihin mä olisin joutunut ilman sitä. Mä olen saanut puristaa sen tassuja silloin, kun ikävä on repinyt mua pala palalta rikkinäisemmäksi. Mulla on joku, jonka turkkiin painautua. Joku, jonka viereen painautua silloin, kun kurkkua kuristaa niin ettei henki kulje ja kyyneleet sumentavat näkökentän.

Se ansaitsee valtavan kiitoksen. Se on maailman paras Nuu.

Nekku kävi eilen eläinlääkärissä pennun rokotusten yhteydessä. Sen sydän on kuunneltu viimeksi melkein kolme vuotta sitten ja jostain syystä mulle tuli vain sellanen tunne, että sen sydän pitää kuunnella uudestaan. Ihan vain mun oman mielenrauhan takia. Ja sen takia, että Bella oli kuusi, kun siltä löytyi sivuääni. Eihän Nekku vielä kuusivuotias ole, mutta melkein. Nuu raukka pelkäsi pöydällä kuollakseen, mutta sydän oli terve ja se on pääasia. Voin huokaista helpotuksesta ainakin hetkeksi. Silmissä olevat harmaat täplätkin todettiin harmittomiksi kolesterolikiteiksi niinkuin olin epäillytkin.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Tassunjälkiä: hauvavauvan oma kirja

Mä olen ollut aina sitä mieltä, että tänne blogiin ei tule koskaan ilmestymään yhden yhtä yhteistyöpostausta tai sponsoroitua mainosta, vaikka yhteistyöpostauksia luenkin mielelläni en koe niiden kuuluvan tähän blogiin. Joskus on kuitenkin tehtävä sääntöön poikkeus, sillä mä sain muutama viikko sitten sähköpostia, jossa mulle tarjottiin mahdollisuutta tutustua juuri ilmestyneeseen koiranpennun omaan kirjaan. Syy siihen, miksi mä päätin lopulta tarttua tähän tarjoukseen oli se, että kirjan vastaanottaminen ei velvoittanut mua mihinkään. Mun ei ollut pakko esitellä sitä, vaikka kirjalle tietenkin toivottiin näkyvyyttä. Se, että arvostelukappaleen vastaanottaminen ei velvoittanut mua mihinkään oli super hieno juttu, sillä mun ei tarvinnut ottaa tästä minkäänlaisia paineita, eikä mulle tullut missään vaiheessa sellaista tunnetta, että tästä kirjasta on väkisin kerrottava jotakin.

Mua harmittaa ettei Bellalla ollut tai Nekulla ole tälläistä kirjaa, sillä me ollaan siskon kanssa saatu nauraa useasti Pepin pentukirjalle ja sinne ylös kirjoitetuille hölmöille jutuille. Sellaisillekin jutuille, jotka ovat syystä tai toisesta unohtuneet. Myöntävän sähköpostiviestin jälkeen ei mennyt kuin pari päivää ja kirja oli postilaatikossa odottamassa.


Tassunjälkiä: hauvavauvan oma kirja (Kati Männikkö & Antti Tiainen)  
"Kun kotiin muuttaa uusi hauvavauva, omistajan elämä mullistuu. Koirasta tulee perheenjäsen, joka elää mukana arjessa ja juhlassa. Yhdessä koettuja ilon hetkiä, arkisia puuhasteluja ja uskomattomia kommelluksia on hauska muistella vielä vuosien päästäkin.

Tassunjälkiä on iloisesti kuvitettu, hyväntuulinen kirja koiran elämänpolun muistiin merkitsemiseen. Siihen voi kirjata ylös niin tärkeät tiedot kuin hilpeät tapahtumat lemmikin elämän varrelta. Omille muistiinpanoille ja valokuville on hyvin tilaa."

Yllä oleva tekstinpätkä on lainattu suoraa kirjan takakannesta ja se tiivistääkin mun mielestä hienosti koko kirjan sisällön. Tykästyin kirjan hauskaan ja värikkääseen kuvitukseen, eikä sitä mielestäni oltukaan turhaan kehuttu iloisesti kuvitetuista kuvistaan. Tällaiset kuvitukset eivät tietysti välttämättä ole kaikkien mieleen, mutta mulle ne toivat hymyn huulille.

Mun mielestä tällaisen kirjan kohdalla on ihan ehdottoman tärkeää, että siihen on helppo kirjoittaa - ja sellainen tämä kirja olikin materiaalin ja helposti avautuvien sivujen ansiosta. Musta oli myös hienoa huomata, että kirjassa on otettu huomioon koko koiran elämä (eivätkä sivut käsittele pelkästään pentuaikaa), joten kirjaa voi halutessaan täydentää vaikka koko koiran elämän ajan. Toivotaan, että mä jaksan täyttää tätä kirjaa niin, että se sitten ilahduttaisi tyhmillä jutuillaan vielä vuosienkin päästä! :D

Postaus on toteutettu yhteistyössä Art House Oy:n kanssa.

torstai 3. syyskuuta 2015

Mun pentu


Viime viikolla suuntasin ensimmäistä kertaa yli vuoteen treenikentän laidalle. Ja mä nautin, nautin hurjasti. Me aloitettiin Dellan kanssa pentukurssi tai oikeastaan kaksi kurssia. Pikkuinen Tuutivauva on hirmu pätevä ja meillä oli superhauskaa. Se ottaa uudet tilanteet, uudet ihmiset ja uudet koirat hienosti vastaan alun jännityksen jälkeen. Se toimii jo nyt tosi hienosti häiriössä ja keskittyy muhun täysillä.

Della rakastaa temppuja, se rakastaa ruokaa ja kerjäämistä (ihan niinkuin enkelitätinsäkin), se saa hirveitä hepulikohtauksia ja se tykkää "lenkkeilystä". Se rakastaa ylikaiken narunpäähän sidottua vinkuvaa possua.. varsinkin silloin, kun se saa juosta narunpäässä olevan possun perässä. Tykkään tuosta päivä päivältä vain enemmän. Se on asunut meillä jo viisi viikkoa, ja se tuntuu yhä enemmän omalta. Se ei ole enää vain 'joku' pentu. Se on mun pentu.

Ollaan käyty muutaman kerran kalastelemassa jaa Nuu taitavana opettajana sai pennunkin innostumaan vedestä. Tai oikeastaan Nuu meni omia menojaan ja pentu yritti häiritä sitä parhaansa mukaan. Nuu oli kuitenkin niin keskittynyt kalastamiseen, ettei edes pikkukoiran terävät hampaat korvissa saanut sitä herpaantumaan. Se varasti käpyjä, kaiveli hiekkaan kuoppia, jahtasi Nuu rukkaa ja repi sen turkkia minkä kerkesi. Ja ei, Nuu ei antanut pennun riekkumiselle pienintäkään ajatusta. Se ei jaksanut välittää.. olihan se sentään kalastamassa.

Pepillä on edelleen tajuttoman pitkä pinna. Se antaa pennun hyppiä päälle, repiä turkista ja purra läpykkä korvista. Eikä se sano sanaakaan, korkeintaan murahtaa kerran tai kaksi.

tiistai 18. elokuuta 2015

12 viikkoa

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Vuosi loputonta ikävää


"You are the strength that keeps me walking, 
You are the hope that keeps me trusting, 
You are the light to my soul, 
You are my purpose, You 're everything"

Ikävä tekee kipeää. Se sattuu hemmetisti. Bellan kuolemasta tulee tänään vuosi. Kokonainen vuosi. On loputtoman lohdutonta ajatella, että meidän yhteinen matkamme on lopullisesti ohitse. Että mä en enää koskaan milloinkaan saa silittää sen pehmoista turkkia tai innostua, kun se innostuu. Se on jotakin niin käsittämätöntä, ettei mun mieli ole vieläkään valmis hyväksymään tai sisäistämään sitä tosiasiaa ettei se ole enää täällä mun kanssani, ettei se tule enää koskaan olemaan. Bella on poissa.

Juuri tällä hetkellä mulla ei ole sanoja. On vain järjetön kaipuu, syyllisyys ja ikävä. Tuska, joka repii mua pala palalta rikkinäisemmäksi. Kaikki on hyvin. Ihan hyvin. Mulla vain on ikävä, sellainen ikävä, joka ei tule koskaan loppumaan. Sellainen ikävä, johon ei ole olemassa helpotusta.

Mulla on edelleen se teksti luonnoksissa. Se teksti, johon mä kirjoitin kaiken. Ihan kaiken, aina edeltävistä viikoista elokuun kuudenteentoista. Kuvittelin julkaisevani sen tänään, mutta en julkaise. Haavat ovat vielä liian tuoreita auki revittäviksi.

Mulla on ikävä mun omaa läskitassua, mun hömppäotusta, pikkuista eläintä, jolla oli aina ratkaisu jokaiseen murheeseen. 

tiistai 11. elokuuta 2015

Pentu

Bellan kuolema avasi mun silmät. Mä tiesin, että jonain päivänä se aika koittaa. Päivä, jona mun on päästettävä rakkain menemään. Päivä, jolloin mun on maksettava saamani rakkauden hinta. Se päivä tuli nopeammin, kuin olisin koskaan uskonut. Se päivä rikkoi kaikki ne pilvilinnat, joissa olin onnellisesti elänyt seitsemän ja puolenvuoden ajan. Elokuun kuudentenatoista katsoin kuolemaa silmästä silmään. Sinä hetkenä kuolemasta tuli todellisuus. Kuvittelin sen irti päästämisen hetken aina erilaiseksi. Toivoin, että Bella olisi saanut lähteä aivan toisella tavalla, mitä se joutui lähtemään. Mä en kuitenkaan pysty kääntämään kelloja tai muuttaa tapahtuneita tapahtumattomiksi, en vaikka kuinka haluaisin.

Ensimmäisen kerran kun joku vain mainitsikin mulle uudesta koirasta sisälläni kuohui. Silmät täyttyivät kyynelistä. En halua uutta koiraa, en ikinä. Haluan mun Bellan, mun ikioman läskitassun, maailman parhaan koiran. Miten mä voisin koskaan tyytyä mihinkään vähempään kuin Bella oli. Bella oli kaikki, mitä mä tarvitsin. Bella oli kaikki, mitä mä koiralta toivoin..se oli enemmän kuin täydellinen. Mä en tule koskaan saamaan mihinkään koiraan samanlaista sidettä kuin mulla Bellaan oli. Ei sellaisen täydellisen koiran jälkeen voi ottaa uutta..eihän?


Bellan kuolema jätti valtavat arvet ja traumat. Mä huomasin pelkääväni kuolemaa enemmän kuin koskaan ennen. Mun päässä ei liikkunut enää mitään muuta kuin ajatus siitä, että en halua enää ikinä yhtäkään "uutta lopetettavaa." Ei musta oo tähän, en mä ole tarpeeksi vahva ihminen tälläiseen. Kuukaudet kuluivat ja mä huomasin, etten mä ajatellut koko aikaa Bellan kuolemaa tai niitä viimeisiä päiviä. Mitä enemmän aikaa kului, sitä helpompi mun oli ajatella kaikkia niitä hetkiä mitä mä Bellan kanssa koin. Kaikkea sitä, mitä mä Bellallta sain. Tajusin, että musta ei ole elämään ilman koiria, enkä mä voi olla ottamatta koiraa vain sen takia, että mä pelkään kuolemaa ja irti päästämistä liikaa.

Hetkittäin pystyin ajattelemaan, ettei uuden koiran olisi tarkoitus korvata Bellaa, ettei se tekisi Bellasta yhtään sen vähäpätöisempää vaan päinvastoin Bella olisi edelleen se mun ykköskoira, se elämäni koira. Ei uusi koira saisi mua Bellaa unohtamaan, se ei koskaan voisi sivuuttaa Bellan paikkaa sydämessäni. Bellalle on siellä oma ainutlaatuinen paikkansa.. Paikka, jolla se naputtaa häntäänsä yhtä vimmatusti, kuin aina ennenkin.

Mulle ehdotettiin lukuisia eri yhdistelmiä ja pentuja. Niissä oli kuitenkin aina jotain vikaa... tai "vikaa." Todellisuudessa ne viat olivat vain pääni sisällä. Eiväthän ne tarjotut pennut olleet sellaisia kuin Bella oli. Ne olivat väärän värisiä, väärästä suvusta, liaan sitä ja tätä. Alitajuntaisesti etsin sitä värivirheellistä ruby pentua, jolla olisi valtava pää ja suuret huulet, valkoista tassuissa ja nassussa - niinkuin mun Bellalla oli. Mä tiesin kuitenkin koko ajan, etten mä halua mitään "Bellan kopiota". Täällä maailmassa on paikka vain ja ainoastaan yhdelle Bellalle, mun Bellalleni. Samalla kun kamppailin ajatusteni kanssa siitä, millaisen koiran mä oikeasti haluaisin rupesin epäröimään kaikkea.. oliko rotu sittenkään mulle oikea? Mitä jos mä kokeilisin jotain uutta? Entä jos sittenkin olisi parempi ilman koiraa? Mitä jos cavalier ei ookkaan mun juttu? Mitä jos Bella oli se mun juttu? Entä jos saan sairaan koiran? Tai koiran, jonka luonteesta en tykkää? Mitä jos.. entä jos?


Kuukaudet kuluivat ja mä aloin sivusilmällä katselemaan tulevia pentueita, vaikka ajatus uudesta koirasta ahdisti edelleen tajuttomasti. Lopulta löysin mua miellyttävän uroksen ja mä tiesin vihdoin, mistä linjasta mä seuraavan koiran haluan jos ja kun se tulisi. Mä halusin jatkaa ehdottomasti Bellan suvulla se oli ihan itsestään selvyys. Ainakin sen jälkeen, kun olin päässyt viime vuoden Jyväskylän näyttelyssä rapsuttelemaan Bellan velipuolta. Rakastuin sen uroksen olemukseen, se oli niin samankaltainen kuin Bella. Juuri sen tyylinen uros, jonka kanssa Bella olisi varmasti tullut hyvin juttuun. Olin päätöksestäni entistä varmempi. Halusin jatkaa "tutulla ja turvallisella" suvulla.

Erään kasvattajan ruby narttu oli astutettu kyseisellä uroksella ja mä olin kertonut kasvattajalle olevani kiinnostunut ruby narttupennusta. Viikot kuluivat ja pennut syntyivät. Narttuja syntyi kuitenkin vain yksi ja sekin väriltään black & tan. Se siitä sitten.. olin todella harmissani ja pettynyt, ettei sopivaa pentua syntynyt. Pettymystä seurasi kuitenkin valtava helpotus, en mä ollut vielä valmis uuteen koiraan, en näin pian. Bellan kuolemasta oli tuolloin kulunut vain neljä kuukautta. Jatkoin kuitenkin yhdistelmien etsimistä ja löysinkin aiemmin tapaamani uroksen täysveljen (joka siis sekin Bellan velipuoli) Tätä urosta oli tarkoitus käyttää eräässä yhdistelmässä.

Lähestyin sekä kasvattajaa, että uroksen omistajaa sähköpostitse ja saimme sovittua helmikuussa tapaamisen uroksen omistajan kanssa. Niinpä me sitten reissattiin Ouluun katsomaan suunnitellun yhdistelmän isää ja emää (meillä kävi niin hyvä tuuri, että emä oli sijoituksessa uroksen omistajalla, minkä vuoksi pääsimme näkemään molemmat vanhemmat) Uroksessa oli ihan uskomattoman paljon Bellamaisia piirteitä (ei tosin niin paljon kuin siinä toisessa uroksessa, mutta kyllä sen Bellan sukulaiseksi tunnisti). Emä ja isä olivat molemmat luonteiltaan oikein mukavia, vilkkaita ja sosiaalisia cavaliereja, ainut mikä ei ollut kohdillaan oli väri. Emä oli väriltään blenheim ja isä tricolour ja mä olin etsimässä itselleni ruby narttua. Jossain vaiheessa mä kuitenkin totesin, että mun on pakko alkaa löyhentämään kriteerejä ja joustettava tietyissä asioissa, vaikka blenheim olikin värinä sellainen, joka ei koskaan mitenkään erityisesti ollut säväyttänyt mua. Jäimme odottamaan astutusta ja pentujen syntymää.


Sain maalliskuussa sähköpostia, että astutus oli onnistunut. Pennut syntyivät 27.5.2015, jolloin sain facebookissa yksityisviestillä kuvan pienen pienestä blenheimtytöstä saatesanoilla, teille olisi blenheimtyttö haluatteko sen? Tätä hetkeä mä olin odottanut.. vai olinko? viestin luettuani mun pää tyhjeni ihan totaalisesti. Mä en tiennyt enää mitä ajatella. Halusinko mä sittenkään tätä pentua, tästä yhdistelmästä ja tässä värissä? Mä en todellakaan tiennyt mitä vastata. Varauspäätös oli tehtävä mielellään heti, sillä pennulle oli jonossa ottajia. Mä mietin, mietin ja mietin. Enkä mä tiennyt mitä tehdä. Mä olin kuitenkin odottanut pentujen syntymää suurella innolla ja nyt kun ne olivat syntyneet en enää tiennyt mitä ajatella. Kaikki tapahtui niin nopeasti, liian nopeasti. Isän kanssa juteltuani ja muutamat itkut itkettyäni olin valmis tekemään päätöksen. Halusin pitää pennun varauksessa, sillä mä tiesin ajatusteni olevan vain hetkellisiä ja myöhemmin katuvani pennun varaamatta jättämistä.


Kasvattaja päivitteli facebookkiin kuvia suloisesta pienestä blenheimtytöstä. Pentujen ollessa reilu neljä viikkoisia pääsimme katsomaan niitä ensimmäistä kertaa. Pikkuinen vain istuskeli pentulaatikossa ja katseli hämillään ympärille ihmetellen kaikkia meitä ihmisiä. Nappasin pennun syliin, mutta se rupesi kiljumaan kuin syötävä. Hän oli suloinen. Tottakai hän oli suloinen, niinhän ne pennut aina.

Mua kuitenkin pelotti edelleen ajatus uudesta koirasta. Mitä jos pentu rupeaa ahdistamaan tai mä en jaksa? Miten Peppi suhtautuu? Entä Nekku? Me ollaan pärjätty Nekun kans kaksistaan oikein hyvin, tarvinko mä uutta koiraa tähän? Vaikka Nekku ei oo harrastuskoira, vaikka se ei palvo ja rakasta mua niin kuin Bella teki, mä rakastan sitä silti..niin kovasti. Mitä mä teen uudella koiralla kun mulla on pieni Nuhvelieläin. Samalla mä mietin miten kiva ois päästä taas treeneihin ja miten kiva ois omistaa joku, joka olis vain mun.

Jossain vaiheessa mä tajusin, että jätin mä sitten pennun ottamatta tai ottaisin mä sitten pennun - kumpikaan vaihtoehto ei tuo mun Bellaani takaisin. Silloin mä tiesin tekeväni oikein.


Me haettiin pentu kotiin 22.7.2015. Ensimmäinen viikko oli raskas. Nekku pelkäsi pentua kuollakseen. Se liikkui seiniä myöden tai kyyhötti pöydän alla. Se ei edes suostunut tulemaan pihalle samaan aikaan, kun pentu oli siellä. Mulla oli niin kovin paha mieli pienen Nuhvelin puolesta. Pilasinko mä sen elämän tuomalla tänne jonkun, jota se pelkää niin paljon, ettei edes juomassa tohdi käydä? Pentu jätti onneksi Nekun rauhaan. Sain huokaista syvään kun Nekku vihdoin alkoi osoittamaan parin päivän päästä kiinnostuksen merkkejä pentua kohtaan, vaikka se edelleenkin vältteli pentua kuin ruttoa.Viikon päästä se antoi pennun nukkua sohvalla sen vieressä ja nyt se on kovasti yrittänyt leikittää pentua. Kyllä niistä vielä kaverit tulee..ihan varmasti tulee. Ne on jopa käyneet yhdessä kalastelemassa, taitaa pennusta tulla siskonsa tavoin aikamoinen vesihirmu tai ainakin niin toivon.

Peppi on ollut alusta asti niinkuin koko pentua ei olisikaan se ei jaksa kiinnostua moisesta pikkuotuksesta, pääasia kunhan se pysyy kaukana susimuorin jäniksistä ja ruokakiposta! Kai se siitä vähän tykkää, mutta Peppi otukset nyt yleensäkin viihtyy vain yksinään. Täytyy kyllä kehaista Susimuorin rautaisia hermoja, lenkilläkin se vaan seisoo paikoillaan kun pentu hyppii ja puree korvista, toisaalta sitten kun siltä palaa pinna se kyllä osaa rähähtääkin ihan kunnolla takaisin.


Pentu, jonka nimeä oon joutunut miettimään kauan ja pentu, jonka nimi on tuottanut välillä vähän liiankin suurta ahdistusta on Della. Mietin kuitenkin edelleen onko nimi tuon näköinen, entä kuullostaako se mun korvissa vieläkin liikaa Bellallta. Kyseinen nimi on kuitenkin ollut mun top koiranimien joukossa jo kuutisen vuotta (Nekustahan piti tulla Della, jos ei olisi tarvinnut pelätä koirien sekoittavan nimiä keskenään)

Della on osoittautunut todella reippaaksi pennuksi. Ollaan käyty mätsärissä ihmettelemässä, lenkeillä köpöttelemässä ja autoilemassa. Jotenkin tuo pentu on ihan erilainen, kuin mitä meillä muut ovat olleet. Della ei oikein viihdy sylissä, se rakastaa purra sormia heti kun sen turkkiin vain koskeekin. Se on tajuttoman ahne ja se ilmaisee ulinalla selvästi, jos joku asia ei miellytä sitä (mm. pitäisi päästä sylistä alas, olisi hätä, hihnassa pitäisi päästä toiseen suuntaan jne.) Sisäsiistiksi opettelukin on lähtenyt sujumaan yllättävän hyvin.

Ensimmäinen "turhatemppu", jonka pikkuinen oppi vähän niinkuin vahingossa on sama temppu, jota Bella rakasti koko sydämestään. Se nautti kyseisestä tempusta ihan tajuttoman paljon ja tarjosi sitä aina, kun sillä siihen oli mahdollisuus. Tää temppu on surullinen. Pentu rupesi ihan itsekseen maahanmenon yhteydessä iskemään kuonoaan maahan. Palkkasin sen siitä muutaman kerran ja nyt hän iskee niin taitavasti nokkaansa maahan surullinen käskystä. Osaa hän toki muutakin kuin esittää surullista. Istuminen ja makaaminen sujuvat mallikkaasti, seuratakin vähän osataan ja seisominen sujuu  aina silloin kun maltetaan pitää kaikki tassut maassa. Kieriäkin hän osaa.

Tuntuu hassulta ajatella, että mulla on taas kolme koiraa. Tämä on neljäs koirani se ensimmäinen vain asuu nykyään sydämessäni. Se ensimmäinen, johon Della ei päässyt koskaan tutustumaan. Se ei koskaan pääse tapaamaan maailman upeinta enkelitätiään. Bella olisi tykännyt pennusta, ihan varmasti olisi.

lauantai 8. elokuuta 2015

6.8


Peppi täytti torstaina kokonaiset seitsemän vuotta. Vaikea uskoa, että sekin on jo niin vanha. Hyvää syntymäpäivää paras susimuori 

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Tässä hän nyt sitten on

".... Bernheart's Champagne Touch. Hän, joka ei tullut täyttämään Bellan jättämiä valtavia tassunjälkiä ja tyhjyyden tunnetta, mutta hän, joka tuli jättämään omat pienen pienet tassunjälkensä. Hän on Bellan velipuolen tyttö ja hänellä on maailman upein enkelitäti."

Tälläisen tekstin kirjoitin keskiviikkona facebookiin. Kaiken tämän jälkeen mä olen nyt neljän koiran omistaja. Niin neljän. Minulla on nyt neljä koiraa (tai ainakin melkein neljä).  Maailman paras koiraenkeli ikuisesti sydämessäni ja ne loput kolme täällä kanssani. Viimeiset viisi päivää ovat olleet yhtä tunteiden vuoristorataa.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Neiti kesäheinä

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Keskikesä

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Mitä kuuluu Peppi?

Olisi mukava kirjoittaa, että Pepille on kuulunut vain hyvää, että se on pysynyt täysin kunnossa kohtuleikkauksen jälkeen. Näin ei kuitenkaan ole. Peppiä on kiusattu viime aikoina ihan liikaa, niin paljon ettei pikku musta ymmärrä sitä itsekään. Raukka joutui taas eläinlääkärin pöydälle.

Havahduin viime viikon torstaina (11.6) omituiseen ääneen. Nekku pyöri samaan aikaan jaloissani, joten osasin yhdistää äänen heti Peppiin, ajattelin sen syövän taas jotain kiellettyä, joten kiiruhdin katsomaan mitä se tällä kertaa oli hampaisiinsa löytänyt. Järkytys oli kuitenkin suuri, kun näin Pepin. Siinä se istui edessäni liikuttaen suutaan edestakaisin. Ennen kuin ehdin ajatella sen enempää oli veri jo paennut päästä varpaisiin ja tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani jälleen niin lujaa, että se olisi voinut pompata sieltä ulos minä hetkenä hyvänsä. 

Peppi liikutti suutaan edestakaisin, se näytti siltä kuin se olisi tukehtumaisillaan. Nappasin koiran syliin ja kannoin sen isän eteen. Mitä tää koira tekee? Mikä sillä on? Se ei lopettanut suun aukomista. Kannoin sen pihalle ajattelin, että viileä ilma helpottaisi sen oloa. Jos se johtuisi kuumuudesta, jos se olisi saanut taas vain "possukohtauksen". yritin painaa sen nenää hellästi, mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Työnsin sormet sen kurkkuun ja yritin tunnustella onko sen suussa jotakin ylimääräistä... jos sen kurkkuun olisi vaikka takertunut herkkutikun palanen, jota se vielä vähän aikaa sitten nakersi tyytyväisenä. 

Peppi ei lopettanut hetkeksikään suun aukomista ja kun lopetin sen suun tutkimisen aloitti se raapimaan kuonoaan vimmatusti jatkaen samalla suun aukomista. Olin shokissa, taas. Olin varma, että sen kurkuun on juuttunut jotain tai sillä on joku kohtaus, enkä mä voi tehdä mitään muuta kuin katsoa vierestä. Se avuttomuuden tunne veti mut täysin toimintakyvyttömäksi. Itkin, itkin ja itkin. Mikä ihme sillä on? Se kuitenkin hengitti ihan normaalisti, mikä oli huojentavaa huomata. Kun on kerran pelännyt henkensä edestä koiran kuolevan käsiin, se jättää pysyvät arvet ja traumat. Tieto siitä, että se koira voi oikeasti lähteä koska tahansa ja missä tahansa on todella ahdistavaa.  

Mun sydän hakkasi ihan järjetöntä vauhtia. Työnsin sormet uudelleen sen suuhun todetakseni taas ettei siellä mitään ole, ei ainakaan sormieni ulottuvilla. Isäkin yritti katsoa ja sai käsilleen verta. Tää ei oo todellista -ajattelin. Nytkö se sylkee jo verta? Mun kurkkua kuristi ja henkeä ahdisti.


Isä käski katsoa sen suuta vielä: "Se näyttää ihan siltä kuin sen hampaassa olisi joku roska kiinni." Laitoin kädet uudestaan sen suuhun, vaikka mun ajatus laukkasi sillä hetkellä aivan jossain muualla pakotin itseni keskittymään hetkeksi. Aloitin tunnustelemaan sen hampaita kunnes huomasin sen oikeanpuolimmaisen, melkein takimmaisen hampaan roikkuvan puoliksi irti. Sillä sekunnilla oloni helpottui, mutta vain hetkeksi. Se oli "vain" puoliksi irti oleva hammas (huokaisin helpotuksesta), joka roikkui niin, että Peppi ei pystynyt laittamaan suutaan kiinni ilman, että hammas olisi vääntynyt ikävästi.

Olin tapahtuneesta niin järkyttynyt, etten pystynyt lopettaa itkemistä. Syy löytyi, mutta seuraavaksi tarvittiin apua hampaan poistamiseen. Kello oli yhdeksän illalla, eikä siihen aikaan mikään klinikka ollut enää auki (ei tietenkään ollut.) Isä sai kuitenkin puhelimenpäähän päivystävän kunnaneläinlääkärin, en kuitenkaan hyppinyt riemusta. Kunnaneläinlääkärin tilat eikä lääkäri ole koskaan vakuuttaneet mua. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, sillä yön yli olisi ollut mahdoton odottaa, kun Peppi ei missään vaiheessa rauhoittunut tai lopettanut mäkläämistä (paitsi silloin, kun pidin sille purutikkua suussa niin, että se sai lepuuttaa suutaan sitä vasten), eikä hammas ottanut itsekseen irrotakseen, joten ainoa vaihtoehto oli hampaan poistaminen. Tässä vaiheessa olin ehtinyt lähettää siskolle kymmenittäin viestejä ja hoputtaa sitä töistä kotiin. Peppi ei tahtonut rauhoittua mun kanssa, kun olin itsekin niin hermostunut.

Isä lähti Emmin ja Pepin kanssa puolikymmeneltä ajamaan lääkäriä kohti ja mä jäin hysteerisen olotilani kanssa kotiin. Mukana olollani olisin vain aiheuttanut Pepille lisää stressiä. Mua hirvitti ihan tajuttomasti ajatus siitä, että se nukutetaan taas lyhyen ajan sisällä paikassa, jossa ei välttämättä ole kaikkia tarvittavia laitteita, jos jotain sattuisikin tapahtumaan. Sain isältä vähän ajan päästä viestin, hammas oli saatu poistettua, vaikka tiukassa olikin ollut. Samalla lääkäri oli nypännyt yhden heiluneen etuhampaankin pois.

Yksi rahoittava piikki ei tälläkään kertaa ollut riittänyt pidättelemään Peppiä, vaan aineita oli pitänyt lisätä uudestaan, kun toinen oli pistänyt niin lujasti vastaan, ettei sitä olisi saanut makuulle ilman katkenneita luita. Se sai ennen kotiin lähtöä vielä vähän herätettä, mutta siitä huolimatta se nukkui pari tuntia sikeästi, minkä jälkeen se heräsi uikuttamaan ja läähättämään vimmatusti. Se oli myös pissinyt alleen, minkä vuoksi isä soitti uudestaan lääkärille.. oireet kuitenkin johtuivat vain rauhoittavasta lääkkeestä. 

Nyt viikon jälkeen sille kuuluu taas hyvää. Muutamia hampaita puuttuu, mutta ne ei onneksi menoa hidasta. Tulevat kolme viikkoa Kirppu taitaa kuitenkin viettää varsin möksmöks fiiliksissä, kun sisko lähtee kielimatkalle ja Kirppu parka joutuu jäämään mun ja Nuhvelin "hoitoon" kokonaiseksi kolmeksi viikoksi.. voitteko kuvitella!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Melkein kansikuvakoira