Sivut

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Vuosi loputonta ikävää


"You are the strength that keeps me walking, 
You are the hope that keeps me trusting, 
You are the light to my soul, 
You are my purpose, You 're everything"

Ikävä tekee kipeää. Se sattuu hemmetisti. Bellan kuolemasta tulee tänään vuosi. Kokonainen vuosi. On loputtoman lohdutonta ajatella, että meidän yhteinen matkamme on lopullisesti ohitse. Että mä en enää koskaan milloinkaan saa silittää sen pehmoista turkkia tai innostua, kun se innostuu. Se on jotakin niin käsittämätöntä, ettei mun mieli ole vieläkään valmis hyväksymään tai sisäistämään sitä tosiasiaa ettei se ole enää täällä mun kanssani, ettei se tule enää koskaan olemaan. Bella on poissa.

Juuri tällä hetkellä mulla ei ole sanoja. On vain järjetön kaipuu, syyllisyys ja ikävä. Tuska, joka repii mua pala palalta rikkinäisemmäksi. Kaikki on hyvin. Ihan hyvin. Mulla vain on ikävä, sellainen ikävä, joka ei tule koskaan loppumaan. Sellainen ikävä, johon ei ole olemassa helpotusta.

Mulla on edelleen se teksti luonnoksissa. Se teksti, johon mä kirjoitin kaiken. Ihan kaiken, aina edeltävistä viikoista elokuun kuudenteentoista. Kuvittelin julkaisevani sen tänään, mutta en julkaise. Haavat ovat vielä liian tuoreita auki revittäviksi.

Mulla on ikävä mun omaa läskitassua, mun hömppäotusta, pikkuista eläintä, jolla oli aina ratkaisu jokaiseen murheeseen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti