Sivut

tiistai 11. elokuuta 2015

Pentu

Bellan kuolema avasi mun silmät. Mä tiesin, että jonain päivänä se aika koittaa. Päivä, jona mun on päästettävä rakkain menemään. Päivä, jolloin mun on maksettava saamani rakkauden hinta. Se päivä tuli nopeammin, kuin olisin koskaan uskonut. Se päivä rikkoi kaikki ne pilvilinnat, joissa olin onnellisesti elänyt seitsemän ja puolenvuoden ajan. Elokuun kuudentenatoista katsoin kuolemaa silmästä silmään. Sinä hetkenä kuolemasta tuli todellisuus. Kuvittelin sen irti päästämisen hetken aina erilaiseksi. Toivoin, että Bella olisi saanut lähteä aivan toisella tavalla, mitä se joutui lähtemään. Mä en kuitenkaan pysty kääntämään kelloja tai muuttaa tapahtuneita tapahtumattomiksi, en vaikka kuinka haluaisin.

Ensimmäisen kerran kun joku vain mainitsikin mulle uudesta koirasta sisälläni kuohui. Silmät täyttyivät kyynelistä. En halua uutta koiraa, en ikinä. Haluan mun Bellan, mun ikioman läskitassun, maailman parhaan koiran. Miten mä voisin koskaan tyytyä mihinkään vähempään kuin Bella oli. Bella oli kaikki, mitä mä tarvitsin. Bella oli kaikki, mitä mä koiralta toivoin..se oli enemmän kuin täydellinen. Mä en tule koskaan saamaan mihinkään koiraan samanlaista sidettä kuin mulla Bellaan oli. Ei sellaisen täydellisen koiran jälkeen voi ottaa uutta..eihän?


Bellan kuolema jätti valtavat arvet ja traumat. Mä huomasin pelkääväni kuolemaa enemmän kuin koskaan ennen. Mun päässä ei liikkunut enää mitään muuta kuin ajatus siitä, että en halua enää ikinä yhtäkään "uutta lopetettavaa." Ei musta oo tähän, en mä ole tarpeeksi vahva ihminen tälläiseen. Kuukaudet kuluivat ja mä huomasin, etten mä ajatellut koko aikaa Bellan kuolemaa tai niitä viimeisiä päiviä. Mitä enemmän aikaa kului, sitä helpompi mun oli ajatella kaikkia niitä hetkiä mitä mä Bellan kanssa koin. Kaikkea sitä, mitä mä Bellallta sain. Tajusin, että musta ei ole elämään ilman koiria, enkä mä voi olla ottamatta koiraa vain sen takia, että mä pelkään kuolemaa ja irti päästämistä liikaa.

Hetkittäin pystyin ajattelemaan, ettei uuden koiran olisi tarkoitus korvata Bellaa, ettei se tekisi Bellasta yhtään sen vähäpätöisempää vaan päinvastoin Bella olisi edelleen se mun ykköskoira, se elämäni koira. Ei uusi koira saisi mua Bellaa unohtamaan, se ei koskaan voisi sivuuttaa Bellan paikkaa sydämessäni. Bellalle on siellä oma ainutlaatuinen paikkansa.. Paikka, jolla se naputtaa häntäänsä yhtä vimmatusti, kuin aina ennenkin.

Mulle ehdotettiin lukuisia eri yhdistelmiä ja pentuja. Niissä oli kuitenkin aina jotain vikaa... tai "vikaa." Todellisuudessa ne viat olivat vain pääni sisällä. Eiväthän ne tarjotut pennut olleet sellaisia kuin Bella oli. Ne olivat väärän värisiä, väärästä suvusta, liaan sitä ja tätä. Alitajuntaisesti etsin sitä värivirheellistä ruby pentua, jolla olisi valtava pää ja suuret huulet, valkoista tassuissa ja nassussa - niinkuin mun Bellalla oli. Mä tiesin kuitenkin koko ajan, etten mä halua mitään "Bellan kopiota". Täällä maailmassa on paikka vain ja ainoastaan yhdelle Bellalle, mun Bellalleni. Samalla kun kamppailin ajatusteni kanssa siitä, millaisen koiran mä oikeasti haluaisin rupesin epäröimään kaikkea.. oliko rotu sittenkään mulle oikea? Mitä jos mä kokeilisin jotain uutta? Entä jos sittenkin olisi parempi ilman koiraa? Mitä jos cavalier ei ookkaan mun juttu? Mitä jos Bella oli se mun juttu? Entä jos saan sairaan koiran? Tai koiran, jonka luonteesta en tykkää? Mitä jos.. entä jos?


Kuukaudet kuluivat ja mä aloin sivusilmällä katselemaan tulevia pentueita, vaikka ajatus uudesta koirasta ahdisti edelleen tajuttomasti. Lopulta löysin mua miellyttävän uroksen ja mä tiesin vihdoin, mistä linjasta mä seuraavan koiran haluan jos ja kun se tulisi. Mä halusin jatkaa ehdottomasti Bellan suvulla se oli ihan itsestään selvyys. Ainakin sen jälkeen, kun olin päässyt viime vuoden Jyväskylän näyttelyssä rapsuttelemaan Bellan velipuolta. Rakastuin sen uroksen olemukseen, se oli niin samankaltainen kuin Bella. Juuri sen tyylinen uros, jonka kanssa Bella olisi varmasti tullut hyvin juttuun. Olin päätöksestäni entistä varmempi. Halusin jatkaa "tutulla ja turvallisella" suvulla.

Erään kasvattajan ruby narttu oli astutettu kyseisellä uroksella ja mä olin kertonut kasvattajalle olevani kiinnostunut ruby narttupennusta. Viikot kuluivat ja pennut syntyivät. Narttuja syntyi kuitenkin vain yksi ja sekin väriltään black & tan. Se siitä sitten.. olin todella harmissani ja pettynyt, ettei sopivaa pentua syntynyt. Pettymystä seurasi kuitenkin valtava helpotus, en mä ollut vielä valmis uuteen koiraan, en näin pian. Bellan kuolemasta oli tuolloin kulunut vain neljä kuukautta. Jatkoin kuitenkin yhdistelmien etsimistä ja löysinkin aiemmin tapaamani uroksen täysveljen (joka siis sekin Bellan velipuoli) Tätä urosta oli tarkoitus käyttää eräässä yhdistelmässä.

Lähestyin sekä kasvattajaa, että uroksen omistajaa sähköpostitse ja saimme sovittua helmikuussa tapaamisen uroksen omistajan kanssa. Niinpä me sitten reissattiin Ouluun katsomaan suunnitellun yhdistelmän isää ja emää (meillä kävi niin hyvä tuuri, että emä oli sijoituksessa uroksen omistajalla, minkä vuoksi pääsimme näkemään molemmat vanhemmat) Uroksessa oli ihan uskomattoman paljon Bellamaisia piirteitä (ei tosin niin paljon kuin siinä toisessa uroksessa, mutta kyllä sen Bellan sukulaiseksi tunnisti). Emä ja isä olivat molemmat luonteiltaan oikein mukavia, vilkkaita ja sosiaalisia cavaliereja, ainut mikä ei ollut kohdillaan oli väri. Emä oli väriltään blenheim ja isä tricolour ja mä olin etsimässä itselleni ruby narttua. Jossain vaiheessa mä kuitenkin totesin, että mun on pakko alkaa löyhentämään kriteerejä ja joustettava tietyissä asioissa, vaikka blenheim olikin värinä sellainen, joka ei koskaan mitenkään erityisesti ollut säväyttänyt mua. Jäimme odottamaan astutusta ja pentujen syntymää.


Sain maalliskuussa sähköpostia, että astutus oli onnistunut. Pennut syntyivät 27.5.2015, jolloin sain facebookissa yksityisviestillä kuvan pienen pienestä blenheimtytöstä saatesanoilla, teille olisi blenheimtyttö haluatteko sen? Tätä hetkeä mä olin odottanut.. vai olinko? viestin luettuani mun pää tyhjeni ihan totaalisesti. Mä en tiennyt enää mitä ajatella. Halusinko mä sittenkään tätä pentua, tästä yhdistelmästä ja tässä värissä? Mä en todellakaan tiennyt mitä vastata. Varauspäätös oli tehtävä mielellään heti, sillä pennulle oli jonossa ottajia. Mä mietin, mietin ja mietin. Enkä mä tiennyt mitä tehdä. Mä olin kuitenkin odottanut pentujen syntymää suurella innolla ja nyt kun ne olivat syntyneet en enää tiennyt mitä ajatella. Kaikki tapahtui niin nopeasti, liian nopeasti. Isän kanssa juteltuani ja muutamat itkut itkettyäni olin valmis tekemään päätöksen. Halusin pitää pennun varauksessa, sillä mä tiesin ajatusteni olevan vain hetkellisiä ja myöhemmin katuvani pennun varaamatta jättämistä.


Kasvattaja päivitteli facebookkiin kuvia suloisesta pienestä blenheimtytöstä. Pentujen ollessa reilu neljä viikkoisia pääsimme katsomaan niitä ensimmäistä kertaa. Pikkuinen vain istuskeli pentulaatikossa ja katseli hämillään ympärille ihmetellen kaikkia meitä ihmisiä. Nappasin pennun syliin, mutta se rupesi kiljumaan kuin syötävä. Hän oli suloinen. Tottakai hän oli suloinen, niinhän ne pennut aina.

Mua kuitenkin pelotti edelleen ajatus uudesta koirasta. Mitä jos pentu rupeaa ahdistamaan tai mä en jaksa? Miten Peppi suhtautuu? Entä Nekku? Me ollaan pärjätty Nekun kans kaksistaan oikein hyvin, tarvinko mä uutta koiraa tähän? Vaikka Nekku ei oo harrastuskoira, vaikka se ei palvo ja rakasta mua niin kuin Bella teki, mä rakastan sitä silti..niin kovasti. Mitä mä teen uudella koiralla kun mulla on pieni Nuhvelieläin. Samalla mä mietin miten kiva ois päästä taas treeneihin ja miten kiva ois omistaa joku, joka olis vain mun.

Jossain vaiheessa mä tajusin, että jätin mä sitten pennun ottamatta tai ottaisin mä sitten pennun - kumpikaan vaihtoehto ei tuo mun Bellaani takaisin. Silloin mä tiesin tekeväni oikein.


Me haettiin pentu kotiin 22.7.2015. Ensimmäinen viikko oli raskas. Nekku pelkäsi pentua kuollakseen. Se liikkui seiniä myöden tai kyyhötti pöydän alla. Se ei edes suostunut tulemaan pihalle samaan aikaan, kun pentu oli siellä. Mulla oli niin kovin paha mieli pienen Nuhvelin puolesta. Pilasinko mä sen elämän tuomalla tänne jonkun, jota se pelkää niin paljon, ettei edes juomassa tohdi käydä? Pentu jätti onneksi Nekun rauhaan. Sain huokaista syvään kun Nekku vihdoin alkoi osoittamaan parin päivän päästä kiinnostuksen merkkejä pentua kohtaan, vaikka se edelleenkin vältteli pentua kuin ruttoa.Viikon päästä se antoi pennun nukkua sohvalla sen vieressä ja nyt se on kovasti yrittänyt leikittää pentua. Kyllä niistä vielä kaverit tulee..ihan varmasti tulee. Ne on jopa käyneet yhdessä kalastelemassa, taitaa pennusta tulla siskonsa tavoin aikamoinen vesihirmu tai ainakin niin toivon.

Peppi on ollut alusta asti niinkuin koko pentua ei olisikaan se ei jaksa kiinnostua moisesta pikkuotuksesta, pääasia kunhan se pysyy kaukana susimuorin jäniksistä ja ruokakiposta! Kai se siitä vähän tykkää, mutta Peppi otukset nyt yleensäkin viihtyy vain yksinään. Täytyy kyllä kehaista Susimuorin rautaisia hermoja, lenkilläkin se vaan seisoo paikoillaan kun pentu hyppii ja puree korvista, toisaalta sitten kun siltä palaa pinna se kyllä osaa rähähtääkin ihan kunnolla takaisin.


Pentu, jonka nimeä oon joutunut miettimään kauan ja pentu, jonka nimi on tuottanut välillä vähän liiankin suurta ahdistusta on Della. Mietin kuitenkin edelleen onko nimi tuon näköinen, entä kuullostaako se mun korvissa vieläkin liikaa Bellallta. Kyseinen nimi on kuitenkin ollut mun top koiranimien joukossa jo kuutisen vuotta (Nekustahan piti tulla Della, jos ei olisi tarvinnut pelätä koirien sekoittavan nimiä keskenään)

Della on osoittautunut todella reippaaksi pennuksi. Ollaan käyty mätsärissä ihmettelemässä, lenkeillä köpöttelemässä ja autoilemassa. Jotenkin tuo pentu on ihan erilainen, kuin mitä meillä muut ovat olleet. Della ei oikein viihdy sylissä, se rakastaa purra sormia heti kun sen turkkiin vain koskeekin. Se on tajuttoman ahne ja se ilmaisee ulinalla selvästi, jos joku asia ei miellytä sitä (mm. pitäisi päästä sylistä alas, olisi hätä, hihnassa pitäisi päästä toiseen suuntaan jne.) Sisäsiistiksi opettelukin on lähtenyt sujumaan yllättävän hyvin.

Ensimmäinen "turhatemppu", jonka pikkuinen oppi vähän niinkuin vahingossa on sama temppu, jota Bella rakasti koko sydämestään. Se nautti kyseisestä tempusta ihan tajuttoman paljon ja tarjosi sitä aina, kun sillä siihen oli mahdollisuus. Tää temppu on surullinen. Pentu rupesi ihan itsekseen maahanmenon yhteydessä iskemään kuonoaan maahan. Palkkasin sen siitä muutaman kerran ja nyt hän iskee niin taitavasti nokkaansa maahan surullinen käskystä. Osaa hän toki muutakin kuin esittää surullista. Istuminen ja makaaminen sujuvat mallikkaasti, seuratakin vähän osataan ja seisominen sujuu  aina silloin kun maltetaan pitää kaikki tassut maassa. Kieriäkin hän osaa.

Tuntuu hassulta ajatella, että mulla on taas kolme koiraa. Tämä on neljäs koirani se ensimmäinen vain asuu nykyään sydämessäni. Se ensimmäinen, johon Della ei päässyt koskaan tutustumaan. Se ei koskaan pääse tapaamaan maailman upeinta enkelitätiään. Bella olisi tykännyt pennusta, ihan varmasti olisi.

14 kommenttia:

  1. Viimeinen kappale iski niin syvälle, että sattuu. Miten voisikaan jakaa pennulle kertomuksen edesmenneestä, joka varmasti olisi eläessään ollut pennusta iloinen ja opettanut sille yhtä paljon kuin meille muillekin... Samalla toisaalta tietää, että tällä kertaa elämä kulki näin: jos vanha ystävä ei olisi lähtenyt, uusi ei olisi varmaankaan asettunut taloon.

    Kuvat olivat ihania. Onnellisia päiviä yhteiselle polulle. <3

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Osaat kyllä kirjoittaa hirmuisen hyvin!
    Kolahti kyllä kovaa ja korkealta tää teksti.

    Tsemppiä uuden pennelin kanssa! :)

    VastaaPoista
  4. Taas jälleen todella koskettava teksti. Koko tekstistä huokui se, miten tärkeä Bella sinulle olikaan. Se oli varmasti upea koira. <3 Loppupuolella tuli mukavasti esille sekin, miten Della on jo tuonut iloa sulle, ja varmasti tuo sitä kasapäin lisää tulevaisuudessakin. Onnea pennun kanssa elämiseen, Della kuulostaa varsinaiselta veijarilta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.. Bella oli..kaikkea sitä, mitä koiralta saattoi toivoa<3

      Poista
  5. Ylläolevat kommentit tiivisti omat ajatukseni ihan täysin - muutenkin todella kauniisti kirjoitettu teksti..

    Elämä jatkuu ja nautihan nyt pennusta - Bella katselee sieltä pilvenreunalta teidän menoa häntä heiluen <3

    VastaaPoista
  6. Ihana teksti <3 Kaikkia niitä asioita joita sitä joutuu miettimään kun eläinten kanssa touhuaa. Kyllä teistä vielä hieno parivaljakko tulee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!<3 Eläimetön on huoleton kuvaa kyllä oikein hyvin tätä koiranomistamisen arkea.

      Poista
  7. Onnea pennusta, kaikkea hyvää teille :) Hienoja kuvia!!

    Mutta pakko antaa nyt vähän blogiin liittyvää palautetta, kuvista tuli tämä mieleen: tätä blogia on todella raskasta selata jos on vähänkin heikompi tietokone käytössä, esimerkiksi vvaikka tällainen pieni läppäri jota itse käytän. Jouduin lataamaan blogia kauan ja koneeni myös melkein kaatui yhdessä vaiheessa kuvia ladatessaan.

    Katsoin lähdekoodia ja huomasin että laitat kuvat todella isoina blogiin, tuo yksikin kuva oli yli 5000 pikseliä leveä.. Pelkällä koodilla pienentäminen ei auta, vaan kuvat ovat edelleen valtavia vaikka ne saakin siten ulkoisesti kutistumaan.. Kannattaisi tehdä kuvista vaikka kahdet ihann eri versiot, blogiin kuvanmuokkausohjelmalla pienennetyt ja sitten linkillä kuvat aukeaisivat isommiksi? =)

    Toivottavasti et loukkaannu, ei ole tarkoitus olla ilkeä, parannusehdotuksena tarkoitan tämän neuvomisen.,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Joo, oonkin tiedostanut tuon kuvien hitauden jo hyvän tovin, mutta toistaiseksi en oo jaksanut tehdä asialle mitään(:D) mä tosiaan lataan kuvat nettiin täysikokoisina ihan siitä syystä, että mulla on joku muukin paikka (kuin kone&muistikortit) missä kuvat ovat tallessa , jos ne joskus sattuisivatkin katoamaan. Enkä oo sitten jaksanut alkaa täyttää kuvapalvelua samoilla kuvilla monessa eri koossa :) Mut täytyypä ruveta harkitsemaan jos vaikka tekis jonku oman tilin sitten pienemmille kuville. Oishan se tietysti paljon lukijaystävällisempi ratkaisu kun ei tarvisi odotella blogin aukeamista montaa minuuttia. Toistaiseksi en oo vaan jaksanut paneutua asiaan sen kummemmin :D Mut kiitos palautteestasi!

      Poista
  8. Ihana teksti, varsinkin eka kappale on tosi hyvin kirjotettu. Koko tekstistä tavallaan huokuu tuo, miten oot oikeasti miettinyt nuo asiat läpi ja valmis uuteen perheenjäseneen.

    Tuo vuosi on varmasti juuri sopiva toipumisaika. Vuodessa sä ehdit oikeasti käsittelemään asioita. Sä pääset tavallaan kokemaan kaikki ne vuodenajat ja niihin liittyvät asiat ja perinteet uudelleen yksin, ilman sitä, jonka kanssa oli tottunut käymään ne läpi. Kun on sitten sen vuoden kokenut ja siitä selvinnyt niin se seuraava tuntuukin sitten varmaan vähän normaalimmalta kun se kaikki ilman sitä omaa kaveria ei ookkaan enää uutta. Vaan sen on tehnyt jo kerran. Tuon vuoden jälkeen on sitten varmaan helpompi aloittaa myös uusi luku elämässä (vaikka sitten sen uuden pennun kanssa). Joka tapauksessa, piti vain sanoa, että oo tyytyväinen tuosta vuodesta jonka sait vaan Nekun (ja Pepin) kanssa, koska se on varmasti opettanut sua paljon. Ja oot varmasti nyt paljon kykenevämpi uuden pennun omistaja kuin mä olin 7 kuukautta sitten. Ja Dellasta tulee varmasti sulle vielä tosi tärkeä. Niin vaan Jeldastakin tuli mulle vaikka sen vaikeaan elämäntilanteeseen otinkin. Toivon, että teidän arki lähtee rullaamaan hyvin ja että saat tuosta pienestä karvapallosta itellesi pian hyvän uuden treenikaverin. Se vaikuttaa tosi ihanalta tapaukselta.

    Ja vielä tuohon kun mainitsit siitä, miten pelottaa ottaa uusi "lopetettava": Bellan tapaus oli varmasti tosi raskas ja traumatisoiva, mutta seuraava sun oma koira, joka sinne koirientaivaaseen tai minne ikinä lähteekään, saakin lähteä Bellan luo. Sen ei tarvitse mennä sinne yksin. Tuo ajatus lohdutti ainakin mua ihan suunnattomasti. Ensimmäinen asia, jonka sanoinkin äidille Jessen kuoltua oli, että nyt se pääsi Jennan luo. Ja se rauhoitti mua tosi paljon vaikka Jenna ja Jesse eivät olleetkaan koskaan edes yhdessä eläneetkään. Voin vain kuvitella, miten paljon mun on sitten joskus päästää Jerry menemään sitten kun sen aika tulee, kun tiedän, että se saa lähteä tutun ja turvallisen Jesse-veikan luo.

    Eihän kuolema koskaan ole pelotonta tai helppoa tai kivutonta, mutta ainakin jatkossa sun seuraavat koiravanhukset (*toivottavasti vanhukset) lähtevät turvalliseen ja tuttuun seuraan. Sun Bellan luo.

    Kaikkea hyvää teille jatkossa! On ihana nähdä tiedän blogi vielä näin aktiivisena ja jäänkin innolla odottamaan uusia kuulumisia teidän uudesta penskasta, Pepistä ja Nekusta! :)

    - Ida (Jesse, Jerry, Jelda)

    VastaaPoista