Sivut

tiistai 18. elokuuta 2015

12 viikkoa

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Vuosi loputonta ikävää


"You are the strength that keeps me walking, 
You are the hope that keeps me trusting, 
You are the light to my soul, 
You are my purpose, You 're everything"

Ikävä tekee kipeää. Se sattuu hemmetisti. Bellan kuolemasta tulee tänään vuosi. Kokonainen vuosi. On loputtoman lohdutonta ajatella, että meidän yhteinen matkamme on lopullisesti ohitse. Että mä en enää koskaan milloinkaan saa silittää sen pehmoista turkkia tai innostua, kun se innostuu. Se on jotakin niin käsittämätöntä, ettei mun mieli ole vieläkään valmis hyväksymään tai sisäistämään sitä tosiasiaa ettei se ole enää täällä mun kanssani, ettei se tule enää koskaan olemaan. Bella on poissa.

Juuri tällä hetkellä mulla ei ole sanoja. On vain järjetön kaipuu, syyllisyys ja ikävä. Tuska, joka repii mua pala palalta rikkinäisemmäksi. Kaikki on hyvin. Ihan hyvin. Mulla vain on ikävä, sellainen ikävä, joka ei tule koskaan loppumaan. Sellainen ikävä, johon ei ole olemassa helpotusta.

Mulla on edelleen se teksti luonnoksissa. Se teksti, johon mä kirjoitin kaiken. Ihan kaiken, aina edeltävistä viikoista elokuun kuudenteentoista. Kuvittelin julkaisevani sen tänään, mutta en julkaise. Haavat ovat vielä liian tuoreita auki revittäviksi.

Mulla on ikävä mun omaa läskitassua, mun hömppäotusta, pikkuista eläintä, jolla oli aina ratkaisu jokaiseen murheeseen. 

tiistai 11. elokuuta 2015

Pentu

Bellan kuolema avasi mun silmät. Mä tiesin, että jonain päivänä se aika koittaa. Päivä, jona mun on päästettävä rakkain menemään. Päivä, jolloin mun on maksettava saamani rakkauden hinta. Se päivä tuli nopeammin, kuin olisin koskaan uskonut. Se päivä rikkoi kaikki ne pilvilinnat, joissa olin onnellisesti elänyt seitsemän ja puolenvuoden ajan. Elokuun kuudentenatoista katsoin kuolemaa silmästä silmään. Sinä hetkenä kuolemasta tuli todellisuus. Kuvittelin sen irti päästämisen hetken aina erilaiseksi. Toivoin, että Bella olisi saanut lähteä aivan toisella tavalla, mitä se joutui lähtemään. Mä en kuitenkaan pysty kääntämään kelloja tai muuttaa tapahtuneita tapahtumattomiksi, en vaikka kuinka haluaisin.

Ensimmäisen kerran kun joku vain mainitsikin mulle uudesta koirasta sisälläni kuohui. Silmät täyttyivät kyynelistä. En halua uutta koiraa, en ikinä. Haluan mun Bellan, mun ikioman läskitassun, maailman parhaan koiran. Miten mä voisin koskaan tyytyä mihinkään vähempään kuin Bella oli. Bella oli kaikki, mitä mä tarvitsin. Bella oli kaikki, mitä mä koiralta toivoin..se oli enemmän kuin täydellinen. Mä en tule koskaan saamaan mihinkään koiraan samanlaista sidettä kuin mulla Bellaan oli. Ei sellaisen täydellisen koiran jälkeen voi ottaa uutta..eihän?


Bellan kuolema jätti valtavat arvet ja traumat. Mä huomasin pelkääväni kuolemaa enemmän kuin koskaan ennen. Mun päässä ei liikkunut enää mitään muuta kuin ajatus siitä, että en halua enää ikinä yhtäkään "uutta lopetettavaa." Ei musta oo tähän, en mä ole tarpeeksi vahva ihminen tälläiseen. Kuukaudet kuluivat ja mä huomasin, etten mä ajatellut koko aikaa Bellan kuolemaa tai niitä viimeisiä päiviä. Mitä enemmän aikaa kului, sitä helpompi mun oli ajatella kaikkia niitä hetkiä mitä mä Bellan kanssa koin. Kaikkea sitä, mitä mä Bellallta sain. Tajusin, että musta ei ole elämään ilman koiria, enkä mä voi olla ottamatta koiraa vain sen takia, että mä pelkään kuolemaa ja irti päästämistä liikaa.

Hetkittäin pystyin ajattelemaan, ettei uuden koiran olisi tarkoitus korvata Bellaa, ettei se tekisi Bellasta yhtään sen vähäpätöisempää vaan päinvastoin Bella olisi edelleen se mun ykköskoira, se elämäni koira. Ei uusi koira saisi mua Bellaa unohtamaan, se ei koskaan voisi sivuuttaa Bellan paikkaa sydämessäni. Bellalle on siellä oma ainutlaatuinen paikkansa.. Paikka, jolla se naputtaa häntäänsä yhtä vimmatusti, kuin aina ennenkin.

Mulle ehdotettiin lukuisia eri yhdistelmiä ja pentuja. Niissä oli kuitenkin aina jotain vikaa... tai "vikaa." Todellisuudessa ne viat olivat vain pääni sisällä. Eiväthän ne tarjotut pennut olleet sellaisia kuin Bella oli. Ne olivat väärän värisiä, väärästä suvusta, liaan sitä ja tätä. Alitajuntaisesti etsin sitä värivirheellistä ruby pentua, jolla olisi valtava pää ja suuret huulet, valkoista tassuissa ja nassussa - niinkuin mun Bellalla oli. Mä tiesin kuitenkin koko ajan, etten mä halua mitään "Bellan kopiota". Täällä maailmassa on paikka vain ja ainoastaan yhdelle Bellalle, mun Bellalleni. Samalla kun kamppailin ajatusteni kanssa siitä, millaisen koiran mä oikeasti haluaisin rupesin epäröimään kaikkea.. oliko rotu sittenkään mulle oikea? Mitä jos mä kokeilisin jotain uutta? Entä jos sittenkin olisi parempi ilman koiraa? Mitä jos cavalier ei ookkaan mun juttu? Mitä jos Bella oli se mun juttu? Entä jos saan sairaan koiran? Tai koiran, jonka luonteesta en tykkää? Mitä jos.. entä jos?


Kuukaudet kuluivat ja mä aloin sivusilmällä katselemaan tulevia pentueita, vaikka ajatus uudesta koirasta ahdisti edelleen tajuttomasti. Lopulta löysin mua miellyttävän uroksen ja mä tiesin vihdoin, mistä linjasta mä seuraavan koiran haluan jos ja kun se tulisi. Mä halusin jatkaa ehdottomasti Bellan suvulla se oli ihan itsestään selvyys. Ainakin sen jälkeen, kun olin päässyt viime vuoden Jyväskylän näyttelyssä rapsuttelemaan Bellan velipuolta. Rakastuin sen uroksen olemukseen, se oli niin samankaltainen kuin Bella. Juuri sen tyylinen uros, jonka kanssa Bella olisi varmasti tullut hyvin juttuun. Olin päätöksestäni entistä varmempi. Halusin jatkaa "tutulla ja turvallisella" suvulla.

Erään kasvattajan ruby narttu oli astutettu kyseisellä uroksella ja mä olin kertonut kasvattajalle olevani kiinnostunut ruby narttupennusta. Viikot kuluivat ja pennut syntyivät. Narttuja syntyi kuitenkin vain yksi ja sekin väriltään black & tan. Se siitä sitten.. olin todella harmissani ja pettynyt, ettei sopivaa pentua syntynyt. Pettymystä seurasi kuitenkin valtava helpotus, en mä ollut vielä valmis uuteen koiraan, en näin pian. Bellan kuolemasta oli tuolloin kulunut vain neljä kuukautta. Jatkoin kuitenkin yhdistelmien etsimistä ja löysinkin aiemmin tapaamani uroksen täysveljen (joka siis sekin Bellan velipuoli) Tätä urosta oli tarkoitus käyttää eräässä yhdistelmässä.

Lähestyin sekä kasvattajaa, että uroksen omistajaa sähköpostitse ja saimme sovittua helmikuussa tapaamisen uroksen omistajan kanssa. Niinpä me sitten reissattiin Ouluun katsomaan suunnitellun yhdistelmän isää ja emää (meillä kävi niin hyvä tuuri, että emä oli sijoituksessa uroksen omistajalla, minkä vuoksi pääsimme näkemään molemmat vanhemmat) Uroksessa oli ihan uskomattoman paljon Bellamaisia piirteitä (ei tosin niin paljon kuin siinä toisessa uroksessa, mutta kyllä sen Bellan sukulaiseksi tunnisti). Emä ja isä olivat molemmat luonteiltaan oikein mukavia, vilkkaita ja sosiaalisia cavaliereja, ainut mikä ei ollut kohdillaan oli väri. Emä oli väriltään blenheim ja isä tricolour ja mä olin etsimässä itselleni ruby narttua. Jossain vaiheessa mä kuitenkin totesin, että mun on pakko alkaa löyhentämään kriteerejä ja joustettava tietyissä asioissa, vaikka blenheim olikin värinä sellainen, joka ei koskaan mitenkään erityisesti ollut säväyttänyt mua. Jäimme odottamaan astutusta ja pentujen syntymää.


Sain maalliskuussa sähköpostia, että astutus oli onnistunut. Pennut syntyivät 27.5.2015, jolloin sain facebookissa yksityisviestillä kuvan pienen pienestä blenheimtytöstä saatesanoilla, teille olisi blenheimtyttö haluatteko sen? Tätä hetkeä mä olin odottanut.. vai olinko? viestin luettuani mun pää tyhjeni ihan totaalisesti. Mä en tiennyt enää mitä ajatella. Halusinko mä sittenkään tätä pentua, tästä yhdistelmästä ja tässä värissä? Mä en todellakaan tiennyt mitä vastata. Varauspäätös oli tehtävä mielellään heti, sillä pennulle oli jonossa ottajia. Mä mietin, mietin ja mietin. Enkä mä tiennyt mitä tehdä. Mä olin kuitenkin odottanut pentujen syntymää suurella innolla ja nyt kun ne olivat syntyneet en enää tiennyt mitä ajatella. Kaikki tapahtui niin nopeasti, liian nopeasti. Isän kanssa juteltuani ja muutamat itkut itkettyäni olin valmis tekemään päätöksen. Halusin pitää pennun varauksessa, sillä mä tiesin ajatusteni olevan vain hetkellisiä ja myöhemmin katuvani pennun varaamatta jättämistä.


Kasvattaja päivitteli facebookkiin kuvia suloisesta pienestä blenheimtytöstä. Pentujen ollessa reilu neljä viikkoisia pääsimme katsomaan niitä ensimmäistä kertaa. Pikkuinen vain istuskeli pentulaatikossa ja katseli hämillään ympärille ihmetellen kaikkia meitä ihmisiä. Nappasin pennun syliin, mutta se rupesi kiljumaan kuin syötävä. Hän oli suloinen. Tottakai hän oli suloinen, niinhän ne pennut aina.

Mua kuitenkin pelotti edelleen ajatus uudesta koirasta. Mitä jos pentu rupeaa ahdistamaan tai mä en jaksa? Miten Peppi suhtautuu? Entä Nekku? Me ollaan pärjätty Nekun kans kaksistaan oikein hyvin, tarvinko mä uutta koiraa tähän? Vaikka Nekku ei oo harrastuskoira, vaikka se ei palvo ja rakasta mua niin kuin Bella teki, mä rakastan sitä silti..niin kovasti. Mitä mä teen uudella koiralla kun mulla on pieni Nuhvelieläin. Samalla mä mietin miten kiva ois päästä taas treeneihin ja miten kiva ois omistaa joku, joka olis vain mun.

Jossain vaiheessa mä tajusin, että jätin mä sitten pennun ottamatta tai ottaisin mä sitten pennun - kumpikaan vaihtoehto ei tuo mun Bellaani takaisin. Silloin mä tiesin tekeväni oikein.


Me haettiin pentu kotiin 22.7.2015. Ensimmäinen viikko oli raskas. Nekku pelkäsi pentua kuollakseen. Se liikkui seiniä myöden tai kyyhötti pöydän alla. Se ei edes suostunut tulemaan pihalle samaan aikaan, kun pentu oli siellä. Mulla oli niin kovin paha mieli pienen Nuhvelin puolesta. Pilasinko mä sen elämän tuomalla tänne jonkun, jota se pelkää niin paljon, ettei edes juomassa tohdi käydä? Pentu jätti onneksi Nekun rauhaan. Sain huokaista syvään kun Nekku vihdoin alkoi osoittamaan parin päivän päästä kiinnostuksen merkkejä pentua kohtaan, vaikka se edelleenkin vältteli pentua kuin ruttoa.Viikon päästä se antoi pennun nukkua sohvalla sen vieressä ja nyt se on kovasti yrittänyt leikittää pentua. Kyllä niistä vielä kaverit tulee..ihan varmasti tulee. Ne on jopa käyneet yhdessä kalastelemassa, taitaa pennusta tulla siskonsa tavoin aikamoinen vesihirmu tai ainakin niin toivon.

Peppi on ollut alusta asti niinkuin koko pentua ei olisikaan se ei jaksa kiinnostua moisesta pikkuotuksesta, pääasia kunhan se pysyy kaukana susimuorin jäniksistä ja ruokakiposta! Kai se siitä vähän tykkää, mutta Peppi otukset nyt yleensäkin viihtyy vain yksinään. Täytyy kyllä kehaista Susimuorin rautaisia hermoja, lenkilläkin se vaan seisoo paikoillaan kun pentu hyppii ja puree korvista, toisaalta sitten kun siltä palaa pinna se kyllä osaa rähähtääkin ihan kunnolla takaisin.


Pentu, jonka nimeä oon joutunut miettimään kauan ja pentu, jonka nimi on tuottanut välillä vähän liiankin suurta ahdistusta on Della. Mietin kuitenkin edelleen onko nimi tuon näköinen, entä kuullostaako se mun korvissa vieläkin liikaa Bellallta. Kyseinen nimi on kuitenkin ollut mun top koiranimien joukossa jo kuutisen vuotta (Nekustahan piti tulla Della, jos ei olisi tarvinnut pelätä koirien sekoittavan nimiä keskenään)

Della on osoittautunut todella reippaaksi pennuksi. Ollaan käyty mätsärissä ihmettelemässä, lenkeillä köpöttelemässä ja autoilemassa. Jotenkin tuo pentu on ihan erilainen, kuin mitä meillä muut ovat olleet. Della ei oikein viihdy sylissä, se rakastaa purra sormia heti kun sen turkkiin vain koskeekin. Se on tajuttoman ahne ja se ilmaisee ulinalla selvästi, jos joku asia ei miellytä sitä (mm. pitäisi päästä sylistä alas, olisi hätä, hihnassa pitäisi päästä toiseen suuntaan jne.) Sisäsiistiksi opettelukin on lähtenyt sujumaan yllättävän hyvin.

Ensimmäinen "turhatemppu", jonka pikkuinen oppi vähän niinkuin vahingossa on sama temppu, jota Bella rakasti koko sydämestään. Se nautti kyseisestä tempusta ihan tajuttoman paljon ja tarjosi sitä aina, kun sillä siihen oli mahdollisuus. Tää temppu on surullinen. Pentu rupesi ihan itsekseen maahanmenon yhteydessä iskemään kuonoaan maahan. Palkkasin sen siitä muutaman kerran ja nyt hän iskee niin taitavasti nokkaansa maahan surullinen käskystä. Osaa hän toki muutakin kuin esittää surullista. Istuminen ja makaaminen sujuvat mallikkaasti, seuratakin vähän osataan ja seisominen sujuu  aina silloin kun maltetaan pitää kaikki tassut maassa. Kieriäkin hän osaa.

Tuntuu hassulta ajatella, että mulla on taas kolme koiraa. Tämä on neljäs koirani se ensimmäinen vain asuu nykyään sydämessäni. Se ensimmäinen, johon Della ei päässyt koskaan tutustumaan. Se ei koskaan pääse tapaamaan maailman upeinta enkelitätiään. Bella olisi tykännyt pennusta, ihan varmasti olisi.

lauantai 8. elokuuta 2015

6.8


Peppi täytti torstaina kokonaiset seitsemän vuotta. Vaikea uskoa, että sekin on jo niin vanha. Hyvää syntymäpäivää paras susimuori