Sivut

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Meillä on ikävä sua


"Entä jos..." Risto Reipas sanoi, eikä katsonut Puhia silmiin,
"huomispäivänä emme olisikaan yhdessä?"
"Mitä tarkoitat ei yhdessä?" Puh kysyi
"Se tarkoittaa sitä, että minä olen aina sinun kanssasi,
mutta minä en ehkä aina ole täällä."

torstai 26. maaliskuuta 2015

Kumpa tää painajainen ois vaan unta

Lähdin perjantaina koulusta jo pari tuntia aiemmin, koska Bella oli pyörinyt mun mielessä taas vaihteeksi koko päivän. Kotona mua vastassa oli tosi oudosti käyttäytyvä Peppi. Se istui paikoillaan ja läähätti, se joi paljon, eikä se halunnut mennä makaamaan. Ajattelin sen käytöksen johtuvan viikko sitten alkaneista juoksuista ja mahdollisesta valeraskaudesta. Pepistä kuitenkin näki, että sillä ei ollut kaikki ihan kunnossa. Se vuoti normaalia enemmän ja vaikutti muutenkin hieman kipeältä.

Isä alkoi soittelemaan eläinlääkäreihin tuloksetta. Bellan kanssa tapahtuneet asiat hiipivät mieleeni filminauhan lailla aiheuttaen kauhean paniikin. Mun sydän hakkasi niin lujaa, että se olisi voinut hypätä rinnasta ulos hetkenä minä hyvänsä. Mä en osannut ajatella järkevästi, kyyneleet valuivat pitkin mun poskiani. Ei taas -ajattelin. Useiden puheluiden jälkeen saatiin aika Seinäjoen Mai-Vettiin vasta maanantaiksi, muista pakoista ei edes tarjottu aikoja. Maanantai oli kuitenkin aivan liian kaukana, joten jatkettiin soittelua. Päivystävä kunnaneläinlääkäri lupasi ottaa Pepin vastaan heti illalla. Musta on aivan käsittämätöntä, että näinkään isolla alueella (seinäjoki-vaasa-kokkola) ei ole yhtäkään päivystävää eläinklinikkaa.

Puoli seitsemältä Peppi lähti kunnaneläinlääkärin vastaanotolle. Lääkäri oli painellut mahaa ja todennut saman, mitä me epäiltiin. Märkäkohtu, jonka eläinlääkäri olisi ollut valmis leikkaamaan heti. Mun sisko ei kuitenkaan ollut antanut leikata, ei niissä tiloissa ja niillä varusteilla. Tässä vaiheessa mä olin aivan poissa tolaltani. Yritin edelleen googlettaa päivystäviä eläinlääkäreitä etelä-pohjanmaan alueelta, vaikka mä tiesin koko ajan, että niitä ei oo olemassa. Mä en halunnut odottaa ja katsoa maanantaihin. Ensimmäinen vastaan tullut lähin päivystävä eläinklinikka oli Tampereella. Isä soitti Tampereen Tuhatjalkaan ja selitti eläinlääkärille tilanteen. Meidät luvattiin ottaa heti vastaan.

Kello lähenteli puolikymmentä, kun me vihdoin päästiin matkaan. Mä mietin viimeiseen asti pystynkö mä lähteä mukaan. Olo oli ihan käsittämättömän ahdistunut. Samalla mä kuitenkin tiesin, että mun on pakko lähteä, ei mulla ollut vaihtoehtoja. Sitäpaitsi kotona odottaminen olisi ollut vielä kauheampaa.

Pelkäsin, että Peppi ei selviä. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi koiranomistajaksi, tunsin itseni epäonnistuneeksi. Nekku jäi kotiin. Se varmaan ihmetteli mihin me lähdettiin taas niin kiireesti, mammalla silmät sumeina kyynelistä. Mä pelkäsin, ettei Nekku enää näkisi Peppiä. Kauhukuvat vain vilisivät silmissäni.

Koko automatkan mä toivoin, että tää kaikki ois vaan pahaa unta, että joku nipistäisi mua ja mä heräisin huoneestani kaikki kolme koiraa sylissäni. Niin kuin ennen. Kukaan ei kuitenkaan herättänyt mua. Tämä oli totisinta totta.

Kello oli yksi yöllä, kun me saavuttiin Tuhatjalan pihaan, Peppi pääsi heti eläinlääkärin tutkittavaksi. Siitä otettiin röntgenkuvat ja se ultrattiin. Mun oli pakko jäädä odotushuoneeseen, Bellan tapahtumat olivat aivan liian tuoreessa muistissa. Kaikki ne äänet ja hajut. Olin enemmän kuin peloissani. Eläinlääkäri totesi ultraamalla kohdussa olevan nestettä ja suositteli pikaista leikkausta. Peppi laitettiin nesteytykseen ja siltä otettiin verikokeet. Kaikki arvot vaikuttivat hyviltä. Tulehdusarvo oli tietenkin koholla ja verenhyytymisarvot hieman matalalla, mutta se voitiin leikata silti. Se sai rauhoittavan kipulääkkeen ja antibiootteja.


Meille kerrottiin kaikki riskit, mitä leikkaukseen tulisi liittymään. Mitä enemmän riskejä mä kuulin, sitä lujempaa mun sydän alkoi hakata. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut ja riskeistä huolimatta se oli leikattava. Kello oli kolme, kun lääkäri tuli hakemaan Peppiä leikkaussaliin. Mä höpötin sille paljon, käskin sen nukahtaa nopeasti ja herätä vieläkin nopeammin. Mä sanoin sille, että me odotetaan sitä täällä ihan koko ajan, ollaan sitä vastassa kun se herää. Tuntui hirveältä päästää Peppi leikkaussaliin, mä en voinut tehdä enää mitään sen hyväksi, mun oli vain luotettava se ammattilaisten käsiin.

Mä istuin kädet korvilla odotushuoneen penkillä. Kakki ne äänet ja hajut, kaikki se pelko. Mua ahdisti niin paljon, että mun oli pakko mennä autoon odottamaan. Leikkauksen kestoksi oli arvioitu tunti. Kello lähenteli neljää, mitään ei kuulunut.. puoli viisi, ei vieläkään mitään.. viisi.. tässä vaiheessa mä en tiennyt miten päin olla. Mua oksetti, pyörrytti ja pelotti. Mun sydän hakkasi ihan tajuttoman lujaa ja kaikki veri oli paennut päästä varpaisiin, hengittäminen oli vaikeaa.

Leikkaus kesti ja kesti. Mitä jos se ei tuukkaan takaisin? Ei se jätä Nekkua, eihän? Makasin silmät kiinni auton penkillä, yritin vain keskittyä hengittämiseen. Kurkkua kuristi. Yritin olla vilkuilematta kelloa, mikä niillä kestää? Peppi oli ollut leikkaussalissa melkein kaksi tuntia. Mua pelotti niin paljon, etten mä tiennyt miten päin olla. Hoin mielessäni taukoamatta "kyllä se selviää...kyllä se selviää.."

Kello oli vähän yli viisi, kun sisko tönäisi mua: "lääkäri juttelee tuolla isän kanssa." Puristin puhelinta kädessäni ja odotin isän soittavan. Tuntui kuin ne olisivat puhuneet ikuisuuden, mun kärsivällisyys petti. Tärisevin käsin mä otin puhelimen esiin ja näppäilin isän numeron. Onko Peppi elossa? sain vaivoin kysytyksi. On se. Puhelu loppui ja valtava painolasti tippui harteiltani. Itkua pidätellen kerroin siskolle Pepin olevan elossa. Se on elossa. Se on taistelija. Isä jutteli kuitenkin edelleen lääkärin kanssa. Huoli valtasi mut uudelleen, mitä jos jotain on sittenkin tapahtunut? Leikkaus kesti kuitenkin tunnin kauemmin, kuin olisi pitänyt. Kirjoitin isälle viestin: "onko susi varmasti kunnossa? miksi se lääkäri puhuu noin kauan?" Vastaus oli lyhyt: "jep".. hetken päästä puhelin soi.

Leikkaus oli mennyt niin kuin piti. Leikkausvalmistelut ja pulssin & hengityksen tarkkailu oli vain vienyt odotettua kauemmin. Kohtu oli saatu poistettua kokonaan, eikä mitään ollut vuotanut mahan sisälle. Voi kuinka helpottunut mä olin.

Me istuttiin siskon kanssa vielä hetki autossa, niin kauan kunnes me päästiin katsomaan Peppiä. Siellä se makasi häkissä kipeänä, mutta todella pirteän näköisenä. Hoitaja kantoi sen huoneen lattialle, jossa me sitten odoteltiin, että se tokenisi vähän paremmin. Raukka vikisi muutamia kertoja ja kotiinkin sillä olisi ollut jo kova kiire.

Lääkäri huomautti jo ennen leikkausta Pepin toisen silmän olevan tosi kuiva. Leikkauksen jälkeen silmiä tutkittiin tarkemmin ja kuivasilmäisyyshän sillä sitten diagnosoitiin. Toinen silmä eritti nestettä vain 1mm ja toinen 2mm (mittaus tapahtui tosin anestesian jälkeen) normaali arvo kun olisi 15mm. Kummastakaan silmästä ei kuitenkaan löytynyt haavaumia. Mä en tajua, miten kukaan muu lääkäri ei ole koskaan aiemmin tajunnut tälläistä asiaa tutkia (tai miten me ei olla osattu yhdistää mm. naaman hinkkaamista silmiin). Tähän asti meidät on lähetetty vain antibioottien kera kotiin. Onneksi kuivasilmäisyys todettiin tarpeeksi ajoissa ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä. Silmät vaativat mitä luultavammin jatkuvan lääkityksen, mutta pääasia on se, että vika löydettiin ja nyt sitä voidaan hoitaa oikein.

Kotimatkalle me päästiin vasta lauantaiaamuna seitsemältä. Kulunut yö oli raskas, mutta mä olen todella onnellinen siitä, että kaikki meni hyvin ja Peppi on nyt kunnossa. Nekkukin näytti varsin helpottuneelta, kun me kymmenen jälkeen saavuttiin vihdoin kotiin. Voi kuinka se pusutteli ja puski Peppiä... Ei oo pikkukoiran häntä tainnut koskaan heilua niin kovaa, kuin se lauantaiaamuna heilui.