Terveisin, Nekku

Kasta tassut kylmään veteen

Tyytyväinen pieni kalastelija Bellan viisivuotis synttärilahja pupu kainalossaan.

Nekku heitti talviturkkinsa viikko sitten. Voi sitä riemua, kun se tajusi mihin se vihdoin pääsee. Se sukelsi lehtiä pohjamudasta ja kalasti kymmenittäin käpyjä. Se nautti niin paljon, kuin pikkukoira voi vain ikinä nauttia. Viimeisen viikon aikana se on päässyt jokaisena aurinkoisena päivänä kalastelemaan. Tämän onnellisemmaksi pikkukoiraa on vaikea tehdä.

Nekku oli taas muutaman viikon valeraskaana ja vaikka valeraskaudesta onkin vain harmia ja stressiä sekä omistajalle, että Nuhvelieläimelle itselleen niin valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi yhtään nauttinut siitä, kun se yöllä tunki ihan kylkeeni nukkumaan tai kun se käpertyi tiukasti kaulani päälle. Puristin sen pikkuista tassua nyrkissäni, eihän se tuttua ja turvallista läskitassua voittanut, mutta ei se pikkutassukaan yhtään sen hassumpi ollut.

Pepille kuuluu hyvää, se on toipunut leikkauksesta täysin. Se jahtaa edelleen lintuja, haukkuu olemattomille äänille, mököttää siskon työpäivien ajan, viihtyy yksin lattialla ja hoitaa pupujaan niinkuin aina ennenkin. Sterilisointi ei siis ole vaikuttanut luonteeseen mitenkään merkittävästi, ehkä se on vähän vauvamaisempi kuin ennen, mutta muuten täysin oma itsensä. Ruokahalu on kuitenkin lisääntynyt aivan tajuttomasti ja nappulat katoavat kupista siltä seisomalta kun se ne eteensä saa.

Neljä vuodenaikaa

Kevät

Kesä

Syksy

Talvi

Meillä on ikävä sua

"Entä jos..." Risto Reipas sanoi, eikä katsonut Puhia silmiin,

"huomispäivänä emme olisikaan yhdessä?"

"Mitä tarkoitat ei yhdessä?" Puh kysyi

"Se tarkoittaa sitä, että minä olen aina sinun kanssasi,

mutta minä en ehkä aina ole täällä."

Kumpa tää painajainen ois vaan unta

Lähdin perjantaina koulusta jo pari tuntia aiemmin, koska Bella oli pyörinyt mun mielessä taas vaihteeksi koko päivän. Kotona mua vastassa oli tosi oudosti käyttäytyvä Peppi. Se istui paikoillaan ja läähätti, se joi paljon, eikä se halunnut mennä makaamaan. Ajattelin sen käytöksen johtuvan viikko sitten alkaneista juoksuista ja mahdollisesta valeraskaudesta. Pepistä kuitenkin näki, että sillä ei ollut kaikki ihan kunnossa. Se vuoti normaalia enemmän ja vaikutti muutenkin hieman kipeältä.

Isä alkoi soittelemaan eläinlääkäreihin tuloksetta. Bellan kanssa tapahtuneet asiat hiipivät mieleeni filminauhan lailla aiheuttaen kauhean paniikin. Mun sydän hakkasi niin lujaa, että se olisi voinut hypätä rinnasta ulos hetkenä minä hyvänsä. Mä en osannut ajatella järkevästi, kyyneleet valuivat pitkin mun poskiani. Ei taas -ajattelin. Useiden puheluiden jälkeen saatiin aika Seinäjoen Mai-Vettiin vasta maanantaiksi, muista pakoista ei edes tarjottu aikoja. Maanantai oli kuitenkin aivan liian kaukana, joten jatkettiin soittelua. Päivystävä kunnaneläinlääkäri lupasi ottaa Pepin vastaan heti illalla. Musta on aivan käsittämätöntä, että näinkään isolla alueella (seinäjoki-vaasa-kokkola) ei ole yhtäkään päivystävää eläinklinikkaa.

Puoli seitsemältä Peppi lähti kunnaneläinlääkärin vastaanotolle. Lääkäri oli painellut mahaa ja todennut saman, mitä me epäiltiin. Märkäkohtu, jonka eläinlääkäri olisi ollut valmis leikkaamaan heti. Mun sisko ei kuitenkaan ollut antanut leikata, ei niissä tiloissa ja niillä varusteilla. Tässä vaiheessa mä olin aivan poissa tolaltani. Yritin edelleen googlettaa päivystäviä eläinlääkäreitä etelä-pohjanmaan alueelta, vaikka mä tiesin koko ajan, että niitä ei oo olemassa. Mä en halunnut odottaa ja katsoa maanantaihin. Ensimmäinen vastaan tullut lähin päivystävä eläinklinikka oli Tampereella. Isä soitti Tampereen Tuhatjalkaan ja selitti eläinlääkärille tilanteen. Meidät luvattiin ottaa heti vastaan.

Kello lähenteli puolikymmentä, kun me vihdoin päästiin matkaan. Mä mietin viimeiseen asti pystynkö mä lähteä mukaan. Olo oli ihan käsittämättömän ahdistunut. Samalla mä kuitenkin tiesin, että mun on pakko lähteä, ei mulla ollut vaihtoehtoja. Sitäpaitsi kotona odottaminen olisi ollut vielä kauheampaa.

Pelkäsin, että Peppi ei selviä. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi koiranomistajaksi, tunsin itseni epäonnistuneeksi. Nekku jäi kotiin. Se varmaan ihmetteli mihin me lähdettiin taas niin kiireesti, mammalla silmät sumeina kyynelistä. Mä pelkäsin, ettei Nekku enää näkisi Peppiä. Kauhukuvat vain vilisivät silmissäni.

Koko automatkan mä toivoin, että tää kaikki ois vaan pahaa unta, että joku nipistäisi mua ja mä heräisin huoneestani kaikki kolme koiraa sylissäni. Niin kuin ennen. Kukaan ei kuitenkaan herättänyt mua. Tämä oli totisinta totta.

Kello oli yksi yöllä, kun me saavuttiin Tuhatjalan pihaan, Peppi pääsi heti eläinlääkärin tutkittavaksi. Siitä otettiin röntgenkuvat ja se ultrattiin. Mun oli pakko jäädä odotushuoneeseen, Bellan tapahtumat olivat aivan liian tuoreessa muistissa. Kaikki ne äänet ja hajut. Olin enemmän kuin peloissani. Eläinlääkäri totesi ultraamalla kohdussa olevan nestettä ja suositteli pikaista leikkausta. Peppi laitettiin nesteytykseen ja siltä otettiin verikokeet. Kaikki arvot vaikuttivat hyviltä. Tulehdusarvo oli tietenkin koholla ja verenhyytymisarvot hieman matalalla, mutta se voitiin leikata silti. Se sai rauhoittavan kipulääkkeen ja antibiootteja.

Meille kerrottiin kaikki riskit, mitä leikkaukseen tulisi liittymään. Mitä enemmän riskejä mä kuulin, sitä lujempaa mun sydän alkoi hakata. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut ja riskeistä huolimatta se oli leikattava. Kello oli kolme, kun lääkäri tuli hakemaan Peppiä leikkaussaliin. Mä höpötin sille paljon, käskin sen nukahtaa nopeasti ja herätä vieläkin nopeammin. Mä sanoin sille, että me odotetaan sitä täällä ihan koko ajan, ollaan sitä vastassa kun se herää. Tuntui hirveältä päästää Peppi leikkaussaliin, mä en voinut tehdä enää mitään sen hyväksi, mun oli vain luotettava se ammattilaisten käsiin.

Mä istuin kädet korvilla odotushuoneen penkillä. Kakki ne äänet ja hajut, kaikki se pelko. Mua ahdisti niin paljon, että mun oli pakko mennä autoon odottamaan. Leikkauksen kestoksi oli arvioitu tunti. Kello lähenteli neljää, mitään ei kuulunut.. puoli viisi, ei vieläkään mitään.. viisi.. tässä vaiheessa mä en tiennyt miten päin olla. Mua oksetti, pyörrytti ja pelotti. Mun sydän hakkasi ihan tajuttoman lujaa ja kaikki veri oli paennut päästä varpaisiin, hengittäminen oli vaikeaa.

Leikkaus kesti ja kesti. Mitä jos se ei tuukkaan takaisin? Ei se jätä Nekkua, eihän? Makasin silmät kiinni auton penkillä, yritin vain keskittyä hengittämiseen. Kurkkua kuristi. Yritin olla vilkuilematta kelloa, mikä niillä kestää? Peppi oli ollut leikkaussalissa melkein kaksi tuntia. Mua pelotti niin paljon, etten mä tiennyt miten päin olla. Hoin mielessäni taukoamatta "kyllä se selviää...kyllä se selviää.."

Kello oli vähän yli viisi, kun sisko tönäisi mua: "lääkäri juttelee tuolla isän kanssa." Puristin puhelinta kädessäni ja odotin isän soittavan. Tuntui kuin ne olisivat puhuneet ikuisuuden, mun kärsivällisyys petti. Tärisevin käsin mä otin puhelimen esiin ja näppäilin isän numeron. Onko Peppi elossa? sain vaivoin kysytyksi. On se. Puhelu loppui ja valtava painolasti tippui harteiltani. Itkua pidätellen kerroin siskolle Pepin olevan elossa. Se on elossa. Se on taistelija. Isä jutteli kuitenkin edelleen lääkärin kanssa. Huoli valtasi mut uudelleen, mitä jos jotain on sittenkin tapahtunut? Leikkaus kesti kuitenkin tunnin kauemmin, kuin olisi pitänyt. Kirjoitin isälle viestin: "onko susi varmasti kunnossa? miksi se lääkäri puhuu noin kauan?" Vastaus oli lyhyt: "jep".. hetken päästä puhelin soi.

Leikkaus oli mennyt niin kuin piti. Leikkausvalmistelut ja pulssin & hengityksen tarkkailu oli vain vienyt odotettua kauemmin. Kohtu oli saatu poistettua kokonaan, eikä mitään ollut vuotanut mahan sisälle. Voi kuinka helpottunut mä olin.

Me istuttiin siskon kanssa vielä hetki autossa, niin kauan kunnes me päästiin katsomaan Peppiä. Siellä se makasi häkissä kipeänä, mutta todella pirteän näköisenä. Hoitaja kantoi sen huoneen lattialle, jossa me sitten odoteltiin, että se tokenisi vähän paremmin. Raukka vikisi muutamia kertoja ja kotiinkin sillä olisi ollut jo kova kiire.

Lääkäri huomautti jo ennen leikkausta Pepin toisen silmän olevan tosi kuiva. Leikkauksen jälkeen silmiä tutkittiin tarkemmin ja kuivasilmäisyyshän sillä sitten diagnosoitiin. Toinen silmä eritti nestettä vain 1mm ja toinen 2mm (mittaus tapahtui tosin anestesian jälkeen) normaali arvo kun olisi 15mm. Kummastakaan silmästä ei kuitenkaan löytynyt haavaumia. Mä en tajua, miten kukaan muu lääkäri ei ole koskaan aiemmin tajunnut tälläistä asiaa tutkia (tai miten me ei olla osattu yhdistää mm. naaman hinkkaamista silmiin). Tähän asti meidät on lähetetty vain antibioottien kera kotiin. Onneksi kuivasilmäisyys todettiin tarpeeksi ajoissa ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä. Silmät vaativat mitä luultavammin jatkuvan lääkityksen, mutta pääasia on se, että vika löydettiin ja nyt sitä voidaan hoitaa oikein.

Kotimatkalle me päästiin vasta lauantaiaamuna seitsemältä. Kulunut yö oli raskas, mutta mä olen todella onnellinen siitä, että kaikki meni hyvin ja Peppi on nyt kunnossa. Nekkukin näytti varsin helpottuneelta, kun me kymmenen jälkeen saavuttiin vihdoin kotiin. Voi kuinka se pusutteli ja puski Peppiä... Ei oo pikkukoiran häntä tainnut koskaan heilua niin kovaa, kuin se lauantaiaamuna heilui.

Minä sinua vaan

"Ja jos joskus syliin mustan maan, mä sua joudun saattamaan, niin minä sinua vaan"

Ulkona on uskomattoman kaunis ja keväinen ilma. Juuri sellainen sää, josta Bella olisi nauttinut. Se olisi kierinyt kylmässä lumihangessa, seurannut kissan tassunjälkiä ja nauttinut pitkästä lenkistä. Tänään se olisi täyttänyt kahdeksan vuotta. Tänään mun hömppäotuksesta olisi tullut virallisesti veteraani. Se oli vasta kaksi päivää vaille seitsemän ja puoli vuotias, kun mä jouduin saattamaan sen viimeiselle matkalleen.

Mä olen tajuttoman kiitollinen kaikista niistä vuosista, jokaisesta kuukaudesta ja jokaisesta päivästä, jotka mä sain viettää Bellan kanssa. Kiitollinen siitä yhteisestä matkasta, jonka mä sain kulkea sen kanssa. Seitsemän ja puolivuotta tuntuu ikuisuudelta, niinkuin se olisi ollut mun elämässäni aina, niinkuin se ei olisi koskaan lähtenytkään. Samalla musta tuntuu siltä, että meillä oli aivan liian vähän aikaa.

Mä olen tajuttoman kiitollinen siitä, että se oli olemassa, että se tassutteli mun maailmaan ja muutti mun elämän. Että mä sain kokea sen, miltä tuntuu välittää jostakin niin kovasti, että olisi valmis tekemään toisen puolesta ihan mitä vain. Mä olen kiitollinen siitä, että mä sain tuntea Bellan. Mä olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä se mulle opetti. Se oli koira, jota mä en tuu koskaan unohtamaan. Koira, joka tuli sydämeeni jäädäkseen.

Mietin kauan, mitä mä haluan tähän tekstiin kirjoittaa. Mitä mä voin ja mitä mä en voi kirjoittaa. Mitä mä haluan sanoa Bellasta? Haluaisin kirjoittaa jotakin kaunista, kertoa miten täydellinen se oli, kuinka mahtavat seitsemän ja puolivuotta me saatiin viettää yhdessä ja kuinka tärkeä se mulle oli. Maailmasta ei kuitenkaan löydy tarpeeksi sanoja, ei sellaisia, jotka riittäisivät kuvaamaan sitä, miten hieno koira se oli. Tein itseäni ja tätä tekstiä varten kaksi videota. Ette arvaakaan kuinka monta kertaa mun olisi tehnyt mieli napata se näytön takaa syliini, rutistaa oikein kovasti ja toivottaa sille hyvää syntymäpäivää.

Bella vain oli... sellainen koira, jonka voi ja saa omistaa vain kerran. Se oli kuin ajatus, varjo vierelläni. Me tiedettiin toistemme jokaiset askeleet. Se oli mulle aina enemmän kuin koira, se oli ystävä, se oli  se, joka oli aina paikalla, aina täällä. Se oli liian rakas ja liian tärkeä, se on edelleen. Se oli kaikki, mitä mä elämääni tarvitsin.

Se oli viisas, se oli rohkea, kiltti ja uskollinen. Se oli ystävällinen, rauhallinen ja iloinen. Se rakasti oppia uusia temppuja, sillä oli loputtomasti nouseva tassu ja surullinen -asentoon painuva nokka. Sillä oli alati napsuttava häntä. Sillä oli maailman kauneimmat silmät ja lempein katse. Se rakasti kantaa lapasta tai sanomalehteä tai omia herkkujaan, se nautti kameran edessä olemisesta. Se oli urhea. Mun Bellani. Se oli maailman iloisin koira.

Just nyt mä haluan toivottaa sulle hyvää syntymäpäivää, missä sitten ikinä oletkin ♥ Sä saat nyt syödä syntymäpäiväkakkua niin paljon kuin sä ikinä jaksat. Mä toivon ja tiedän, että sulla on kaikki hyvin, mutta muistathan, että mä rakastan sua aina?

"Kun suljen silmät hän on täällä taas, ja taas voin nähdä jokaisen askeleen, voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa, voin tuntea sen kaiken uudestaan."

Terveiset yksinäisten maasta, oon päivät täällä ikävöinyt sua

"Rakastin sinua aina, rakastan edelleen."

Aurinko paistoi ulkona pitkästä aikaa, tänään on 16. helmikuuta. Tänään on se päivä, kun Bellan kuolemasta, siitä yöstä kun mä saatoin maailman parhaan ystäväni viimeiselle matkalle, tulee kuluneeksi puolivuotta. Puolivuotta. Se tuntuu mahdottoman pitkältä ajalta, vaikka ikuisuuten verrattuna se ei olekaan mitään. Satakahdeksankymmentä päivää ilman Bellaa, satakahdeksankymmentä päivää loputonta ikävää.

Ajan kanssa se helpottaa - ne sanovat. Minäkin sanoin niin, halusin uskoa siihen. Toivoin, että ajan kanssa se tyhjyyden tunne häviäisi ja se aukko sydämessäni täyttyisi. Puoli vuotta on kulunut ja mä ymmärrän vihdoin, että ei tästä tämän helpompaa tule. On päiviä, kun ei ole ylitsepääsemättömän ikävä ja sitten on päiviä, kun vain toivoisi sen olevan täällä. Ikävä kuitenkin on ja pysyy. Se vain muuttaa muotoaan. Se ei häviä, vaikka päivät kuluvat, eikä sen kuulukaan hävitä, se on nyt osa mua. Samalla tavalla kuin Bella on edelleen osa mua. On totta, että ajan kuluessa haavat kuroutuvat umpeen, mutta arvet- ne pysyvät, ne eivät häviä, ne vain haalistuvat.

Yllä oleva kuva on otettu puolivuotta sitten. Muistan tuon päivän, kun me istuttiin terassilla kolmistaan. Minä, mun Bella ja pentu. Musta tuntuu, että Nekku aavisti jo silloin jotain. Se vain makasi hiljaa emon vieressä ja laski kuononsa sen pehmoista turkkia vasten. Siinä me sitten oltiin. Vain me kolme. Bella nautti viileästä kesäilmasta ja tuulesta, joka heilutti sen kauniita pitkiä korvakarvoja. Tuota kuvaa katsoessa mulle tulee äärettömän hyvä olo, jotenkin helpottunut. Bella on niin kovin tyytyväisen näköinen. Se on onnellinen.

Mä en tule koskaan unohtamaan sitä puolenvuoden takaista päivää, iltaa enkä yötä, sitä pelon ja epätoivon tunnetta. Sitä pientä toivoa siitä, että kaikki kääntyisikin vielä paremmaksi, sitä tunnetta kun mä astelin eläinsairaalan ovista ensimmäistä kertaa yksin vain kettuhihna ja -panta käsissäni. Tai Bellan väsyneitä silmiä. Mä en unohda ensimmäistä päivää ilman sitä, enkä ensimmäistä yötä. En automatkaa sairaalasta kotiin. Enkä mä koskaan tule unohtamaan Bellaa, sen iloisia silmiä ja naputtavaa häntää, meidän yhteisiä seikkailuja, epäonnistumisia ja onnistumisia. Mä tulen muistamaan sen iloisena, uskollisena ja maailman hyvä sydämisimpänä ystävänä.

Muistan elävästi, miten mä rukoilin sitä taistelemaan. Kerroin sille miten vahva se on ja kerroin kuinka mä en selviä ilman sitä. Sainoin, että se ei voi jättää mua. Ei vielä, ei tänään. Pyysin Bellaa jäämään. Pyysin sitä taistelemaan. Ja se taisteli- tottakai se taisteli, se ei ollut luovuttaja. Bella todellakin taisteli sinä yönä ja sitä seuranneena päivänä. Se taisteli mun takia ja se taisteli sen takia, että se saisi jättää hyvästit meille kaikille. Se odotti, että se saisi hyvästellä myös mun veljen, joka oli viettänyt edellisen viikon armeijassa. Niin mä haluan ainakin uskoa.

Hetken luulin sen selviävän. Tiedättekö sen tunteen kun annetaan toivoa ja sitten vedetään matto jalkojen alta? Minä tiedän, enkä mä voi mitenkään kuvailla sitä seurannutta tunnetta - paniikkia, pelkoa ja epätoivoa.

Vaikka mä mielessäni rukoilin koko automatkan Helsinkiin ja koko eläinsairaalassa vietetyn ajan, että se selviäisi, että se jaksaisi taistella, että se ei vielä luovuttaisi. Mä en voinut enää pyytää sitä taistelemaan, mä en voinut tehdä sitä sille. Mä kelasin mielessäni kaikkia niitä asioita, joita Bella oli mun eteen tehnyt, kaikkea sitä, mitä mä olin saavuttanut sen kanssa ja sitä, mitä se antoi mulle. Sinä hetkenä mä en voinut enää ajatella itseäni. Mä en voinut enää ajatella ettenkö mä selviäisi ilman sitä. Mun oli ajateltava Bellaa ja sen parasta. Vaikka mä tiesin murtuvani, vaikka mä hoin mielessäni taukoamatta "jaksa vielä vähän aikaa"- mä en voinut pyytäää sitä enää jaksamaan.

Mä olen onnellinen, että me saatiin meidän viimeinen yhteinen lenkki, että mä sain nähdä sen vielä kerran onnellisena, elämästä nauttivana koirana. Muistan itkeneeni yöllä sairaalassa isälle, miten tää ei voi mennä näin. Juurihan se makasi rattaissa tuulesta nauttien ja ilmaa haistellen niin tyytyväisen näköisenä, tutulla lenkkipolulla. Mua kaduttaa, että me ei kävelty sen pidempään. Mä en silloin osannut ajatella sen olevan meidän viimeinen yhteinen lenkki. Näin jälkeenpäin ajateltuna sille lenkille lähteminen oli elämäni paras päätös. Vaikka se ei köpötellyt omilla tassuillaan, se nautti kyydissä olosta koko sydämestään. Ja vaikka se oli viimeinen yhteinen lenkki, se oli ehdottomasti kaikista paras lenkki.

Kaikki ne tapahtumat, kaikki se kauhu, pelko, epätoivo, rakkaus, luottamus ja uskollisuus. Kaikki ne tunteet ja sanat on kirjoitettu ylös. Tekstiksi, joka on luonnoksissa tallessa. Tekstiksi, jota mä en ehkä koskaan pysty lukemaan. Mutta kaikki ne ajatukset ovat kuitenkin tallessa. Ja vaikka mä välillä haluaisin pyyhkiä koko päivän pois mun mielestäni, tulee se väistämättä olemaan aina osa mua.

On hassua, että vaikka Bella ei enää olekaan täällä mun kanssani, se on silti kaikkialla.