Nose Work hajutesti

Viimeiset kuukaudet ja erityisesti pari viimeistä viikkoa ovat olleet varsin Nose Work painotteisia. Jaksan kerta toisensa jälkeen yllättyä siitä, miten jännittävä ja mielenkiintoinen toi laji on ja miten hurjasti Della siitä nauttii. Parasta tässä lajissa on se fiilis, mikä tulee onnistuneen löydön jälkeen. Ja se fiilis, mikä sulla on, kun sun täytyy vain uskaltaa luottaa koiraan ja sen nenään. Laji on opettanut mulle lyhyessä ajassa ihan valtavasti kaikkea. Ehkä mahtavinta on ollut kuitenkin huomata se, miten itsenäisesti Della pystyy työskentelemään ilman, että sitä tarvitsisi houkutella tai ohjailla namilla. Nose Work tuli oikeastaan just sopivaan saumaan, sillä oon joutunut rally-tokossa pallottelemaan paljon namittomuuden ja siitä aiheutuneen vireen laskun kanssa. On mahtava huomata, että tässä lajissa ne namit ei oo Dellalle se juttu vaan se, että se pääsee käyttämään nenäänsä on jo melkein palkka itsessään.


Mistä tämä hajutyöskentely villitys sitten oikein lähti? Ilmoitin meidät viime syksynä Nose Workin alkeiskurssille, koska olin jo pitkään halunnut tietää syttyisikö mun riista- ja saalisviettinen pupujen, kissojen ja lintujenjälkiä vainuava seurakoira nenätyöskentelystä. Hajutyöskentely itsessään on kiinnostanut mua jo pitkään, joten olin tosi innoissani alkavasta kurssista. Jotenkin mulla vain oli sellainen fiilis, että tämä olisi se laji, josta mun nenällään elävä koira tulisi nauttimaan suunnattomasti. Ja niinhän se nautti ja nauttii edelleen. Joka kerta aivan yhtä paljon. Eikä se malttaisi millään odottaa pääsevänsä hommiin, kun se näkee mun kaivavan nose kamppeita esiin. Tiistaisin olevat nose work treenit olivat ehdottomasti pikkukoiran koko viikon kohokohta! Kurssin aikana Della sai kouluttajalta hurjasti kehuja. Harva koira kuulemma jaksaa yhtä sitkeästi ja järjestelmällisesti tehdä töitä niin kuin Della teki vain muutaman harjoituksen jälkeen.  Kurssin aikana päästiin kokeilemaan niin sisätila-, laatikko-, kuin ajoneuvo- ja ulkoetsintää. Kaikki osa-alueet se suoritti päättäväisesti. Eniten vaikeuksia tuotti kuitenkin uudet paikat, joista Della otti yli varovaisena koirana vähän turhan paljon häiriötä. Lisäksi mulla oli varsinkin aluksi vaikeuksia tulkita Dellan ilmaisua, sillä se osoittaa löydön katsekontaktilla. Ja koska se käyttää katsekontaktia niin moneen muuhunkin asiaan, kuin vain löydön ilmaisemiseen, on mulla ollut hankaluuksia erottaa mikä niistä on just se oikea ilmaisu. Se saattaa välillä ottaa kontaktia muhun, jos ollaan treenattu liikaa ja se väsyy tai jos se ottaa ympäristöstä häiriötä tai kun se turhautuu. Oon kuitenkin oppinut tulkitsemaan sen muitakin eleitä, joita se käyttää löydön ilmaisussa. Ennen katsekontaktin tarjoamista se selvästi innostuu ja alkaa nuuskia vimmatusti. Sen jälkeen kun se on ilmaissut löydön varmistan sen usein vielä tupla käskyllä, jolloin se steppailee paikallaan tai jatkaa matkaa ja palaa uudestaan samalle laatikolle tai samaan kohtaan. Sen päättäväisestä kävelytyylistä huomaa myös usein, koska haju on lähellä.

Dellan työskentelyä on mahtavaa katsoa. Se on niin keskittynyt hommaansa ja etenee hirmu rauhallisesti, mutta järjestelmällisesti nuuskien jokaisen laatikon ja nurkan. Hän on kuulemma nenän käyttäjänä todella looginen koira. Sen lisäksi, että Della on hirveän utelias ja kova koira tutkimaan, on se äärettömän keskittynyt ja fokusoitunut, kun se pääsee käyttämään nenäänsä. Jäniksen jäljet pellolla tai nami treenikentän matolla saavat sen ajatuksen juoksemaan ja nenän käymään vimmatusti. Viime perjantain aksa treeneissä se sai yhtäkkiä vainun jostakin. Hetken siinä yritettiin kouluttajan kanssa katsella näkyykö jossain jotain herkkua, minkä se haistaa. Kentän seinässä olleelta hyllyltä löytyi sitten lopulta _yksi_ makupala, jonka se oli haistanut. Dellan namien bongailu tapa on välillä todella ärsyttävä, koska se saattaa tehdä sitä juurikin esimerkiksi kesken radan täydestä vauhdista. Musta on kuitenkin hieno huomata, miten hyvin se osaa tuota nokkaansa käyttää ja millä antaumuksella se sitä tekää! Voitte vain kuvitella miten se siitä nauttii. Se on haistellessaan oikein elementissään :D

Jo kurssin alussa mulle oli selvää, että me tullaan tähtäämään myös kokeisiin, koska koira oli niin täysillä mukana. Siitäkin huolimatta, että olin tarkoittanut lajin aluksi lähinnä aivojumpaksi. Huomasin muutama viikko sitten ilmoituksen hajutestistä, joka järjestettiin Koirakoulu Raikun tiloissa. Samassa paikassa, jossa me suoritettiin alkeiskurssikin. Hetken miettimisen jälkeen päätin ilmoittaa meidät testiin mukaan, sillä en halunnut ohittaa mahdollisuutta päästä kokeilemaan testiä koiralle jo ennestään tutussa ympäristössä. Toinen syy oli se, että seuraava järjestettävä testi olisi ollut vasta joskus heinä-, elokuussa. Heti ilmoittautumisen jälkeen liityin Nose Work Finland ry:n jäseneksi, jotta mahdollinen hyväksytty tulos saataisiin viralliseksi. Nose Workhan ei ole kennelliiton alainen laji, joten tulokset kirjaantuvat ainoastaan Nose Work Finland ry:n omaan järjestelmään. Tulosten kirjaantuminen taas edellyttää jäsenyyttä. Treenattiin testiä edeltävät viikot ahkerasti erilaisilla laatikoilla. Pahvisilla, muovisilla, pulloilla, rasioilla, kupeilla... mitä nyt ikinä talosta sattui löytymäänkään. Huomasin, että Della kyllästyy laatikoilla aika nopeasti, sillä se kesti samaa harjoitusta vain noin kaksi toistoa, jonka jälkeen se kyllästyi ja alkoi virhe ilmaisemaan (koska pikkukoiran mielestä samaa juttua on turha tehdä uudestaan ja uudestaan, kun sen kerran jo osaa!). Kyllästymisen takia yritin välttää treenaamasta liikaa ja lopetettiin treenit aina ensimmäiseen onnistuneeseen suoritukseen.

Jännitin testiä aluksi ihan tajuttomasti, mutta testi päivänä mulla oli tosi hyvä fiilis. Jännityksen sijaan olin todella innostunut tulevasta, sillä paloin halusta nähdä, missä tilanteessa me laatikkoetsinnän kanssa ollaan. Ainakaan ei voi syyttää etteikö oltaisi treenattu, sillä me treenattiin. Super paljon. Käytiin myös muutamassa testiin valmentavassa yhteistreenissä, joissa harjoiteltiin testikäytäntöjä ja tehtiin laatikoita samalla tavalla kuin testissä aikaa ottaen. Della teki jokaisella treeni kerralla kolme onnistunutta löytöä, minkä vuoksi olin lauantaina tosi luottavaisin mielin liikkeellä.


Testi järjestettiin 20.1. Koiria oli paikalla vain kuusi, joten se oli hetkessä ohi. Della oli vuorossa kolmantena, mikä oli hyvä juttu. Ehdin palkata koiran autossa vielä muutaman kerran hajusta, jotta se varmasti tiesi, mitä me oltiin tultu tekemään. Tuomari oli meille entuudestaan  rally-toko jutuista tuttu ja testin ilma piiri oli niin rento, ettei mulla ollut mitään paineita. Vähän kuitenkin jännitti ottaako Della uudesta tilanteesta häiriötä. Tsemppasin Dellaa ennen kuin asetuttiin lähtöalueelle. Laatikot oli kahdessa kuuden laatikon rivissä. Annoin Dellalle vapautus- ja etsi käskyn, jolloin se lähti hirmu määrätietoisesti ja varmasti liikkeelle. Mulla oli hyvä fiilis siitä, että se osaa hommansa ja luotin täysin siihen, että se kyllä löytää oikean laatikon. Della alkoi haistelemaan ensin vasemmalla puolella olevia laatikoita. Sillä oli hurja vauhti päällä ja olin siinä vaiheessa jo varma siitä, että se sai hajun ilmasta. Sen verran kovaa se tassutteli ensimmäisen rivin ohi, vaikka jokaisen laatikon tarkasti nuuskikin. Viimeisen laatikon kohdalla se pysähtyi katsoakseen mua kuin kysyäkseen oliko ne laatikot nyt sitten tässä. Annoin uuden etsi käskyn, jolloin Della lähti haistelemaan toisen rivin laatikoita ja merkkasi heti todella selkeästi toisena olevan laatikon. Meillä oli siinä vaiheessa kuitenkin vielä neljä laatikkoa kokoanaan haistelematta ja aikaa vaikka ja kuinka, joten halusin olla varma siitä, että ilmaisu oli oikeasti oikea. Toistin vielä käskyn. Koira steppaili hetken paikallaan, missä kohtaa varmistuin siitä, että tää laatikko on se, josta haju löytyy. Mun käskytyksen takia se tutki kuitenkin päättäväisesti vielä loput laatikot, jonka jälkeen pyysin sen uudelleen sivulle ja annoin vielä yhden etsi käskyn sille riville, missä se oli laatikon aiemmin merkannut. Della veti kiireellä sen samaisen toisiksi viimeisen laatikon luo, jolloin nostin käteni pystyyn ja huusin löytö. Ja sehän se totta vie oli! Fiilis oli ihan huippu. Aikaa meidän suoritukseen meni kokonaisuudessa 39 sekunttia. Ilman varmistelua se olisi ollut vielä paljon paljon nopeampi. Näin ollen Della suoritti Nose Workin ykkösluokan hajutestin hyväksytysti läpi ja on nyt oikeutettu kisaamaan myös ykkösluokan kokeissa. Niitä ennen me kuitenkin jatketaan treenaamista. Tarkennetaan ilmaisua ja treenataan mahdollisimman erilaisissa ja uusissa ympäristöissä.

Canon EF 85mm f/1.2 L

Toteutin tammikuun alussa ikuisuus haaveen klikatessani ostoskoriin linssin, jonka hankkimista oon miettinyt useamman vuoden ajan. Nyt muutaman kuvauskerran jälkeen ajattelin kirjoittaa ylös ensimmäisiä fiiliksiä kyseisestä objektiivista. En olisi voinut toivoa parempaa säätä objektiivin testaamiseen, sillä täällä on ollut useana päivänä ihan uskomattoman kauniit maisemat. Jokainen koira on päässyt uuden objektiivin eteen, mutta Della on tähän mennessä ainut, joka on suostunut pysymään paikoillaan sen aikaa, että oon saanut rauhassa säätää kameraa ilman, että se hivuttautuu vaivihkaa lähemmäs ja lähemmäs. Pomppis oli tapansa mukaan niin innoissaan kuvausjutuista (tai herkuista), ettei se pysynyt paikoillaan tarpeeksi pitkään ja kaiken lisäksi sitä ällötti istua lumisella tiellä. Peppi puolestaan istua nökötti tylsistyneenä paikallaan ja koska se on kuuro, tai ainakin melkein kokonaan kuuro, ei kuvaamisesta tullut mitään ilman apukäsiä, sillä en saanut sen huomiota kiinnitettyä niin, että se olisi jaksanut poseerata nätisti söpöllä purilaiskuono ilmeellään. Tästä syystä myös postaukseen eksyneet ensimmäiset testikuvat uudella linssillä ovat vain Dellasta.


Ensimmäisenä täytyy sanoa, että oon ihan myyty tuon linssin piirtoon, enkä malta odottaa kesää, jolloin saan objektiivista varmasti vielä paljon enemmän irti. Tää talvi on ollut mulle aina jotenkin vähän hankala vuodenaika, sillä koiria on tosi vaikea saada poseeraamaan missään asennossa märällä ja kylmällä alustalla ja omat näpit jäätyy hetkessä.

Yksi eniten totuttelua vaativa asia on objektiivin pituus, sillä 85 millinen linssi yhdessä croppikennon kanssa ei ole mikään hirveän miellyttävä yhdistelmä kuvaajalle, joka on tottunut toimimaan ihan puolen metrin päässä kuvattavasta kohteesta. Kuvaan todella usein tai oikeastaan lähes aina ilman ylimääräisiä käsipareja, joten 28 millisen kanssa kuvatessa on ollut näppärää, kun on itse pystynyt ohjailemaan koiria haluttuun asentoon ihan vaikka kuonosta namilla ohjaten. Uuden linssin kanssa tämä ei tule kuuloonkaan, sillä jos koko koiran tahtoo kuvaan mukaan, on etäisyyden oltava ainakin viisi metriä. Nassu kuvissa riittää onneksi vähän vähempikin. Musta on kuitenkin superkiva saada kuviin vähän vaihtelua ja objektiivin pituus oli oikeastaan yksi suuri syy siihen, miksi lopulta päädyin kasivitoseen vaikka pohdin muun muassa kolmevitosen ja valovoimaisemman 50 millisenkin hankkimista. Halusin kuitenkin tuon 28 millisen rinnalle jonkin pidemmän, mutta huomattavasti valovoimaisemman linssin kuin tuo mun 70-200mm f/4 L on.


Valovoima objektiivissa on oletettavasti ihan huippu, vaikka se alkuun vaatiikin totuttelua. Hämmentävää, kun yhtäkkiä suljinaikaa voi ja pitää nostaa vaikka ja kuinka paljon, ettei kuvat ylivaloitu. Ihan vielä en oo uskaltautunut aivan täydellä aukolla kuvaamaan, sillä se vaatii tarkennuksen kanssa vielä vähän työstöä. Olin kuitenkin positiivisen yllättynyt siitä, miten sujuvasti ja äänettömästi automaattitarkennus pelaa, vaikka liikuteltavan lasin määrä on ihan tajuton. Jännitin myös etukäteen objektiivin kokoa ja painoa. Kilon painoinen möhkäle tuntui aika valtavalta, mutta mun mielestä toi on loppuviimein paljon näppärämmän kokoinen kuin vaikkapa yli pitkä 70-200 millinen. Eikä se painokaan tunnu niin hurjalta miltä se kuulosti.

Tän linssin osto ei ollut todellakaan mikään hetken mielijohde, sillä olin ehtinyt pyörittelemään sitä päässäni melkein neljän vuoden ajan. Ja just nyt oon todella tyytyväinen siihen, että uskalsin vihdoin toteuttaa tän ikuisuus haaveen uudesta objektiivista. Seuraavaksi edessä olisi sitten täysikennoisen rungon hankinta, jonka kanssa uusi linssi tulee varmasti pääsemään oikeuksiinsa vieläkin paremmin, mutta siihen asti on tyydyttävä tuohon croppirunkoon. Eikä tääkään nyt lopulta mikään hullu yhdistelmä oo, päinvastoin oikein kiva!

Kahdeksanvuotias Nekku

Mun paras Pomppunuu täytti 18.12. 8 vuotta. Hän on nyt sitten virallisesti muka veteraani. Musta tuntuu, että toi koira muuttuu päivä päivältä vain nuoremmaksi hölmöine pomppuineen ja innonpuuskineen. On ihan tajutonta ajatella, miten paljon se on muuttunut kuluneiden vuosien aikana. Tai miten paljon me ollaan muututtu. Se on koira, joka saa aina hymyn huulille. Hölmö plääplää kielipitkänäkoira (plääplää siksi, koska se lipaisee aina poskesta nuo sanat kuultuaan ja kielipitkänäkoira.. noh tästä syystä. Nuu nukkuu toisinaan kieli ulkona.), jota rakastan enemmän kuin mitään.

On ollut hieno huomata, miten paljon toi koira on muuttunut parin vuoden sisällä ja kuinka me ollaan vihdoin löydetty sellainen molemmin puolinen luottamus, jossa Nekku tietää, että mä hoidan kaikki pelottavat jutut niin, ettei sen tarvi huolehtia mistään stressaamalla mitään. Mä olen oppinut tunnistamaan ne tilanteet, jotka on liikaa sille ja välttämään sellaisia tilanteita, joista se ei tykkää ja jotka saa sen stressaamaan. Nuu on reipastunut ihan tajuttomasti viimeisten vuosien aikana. En tiedä onko syynä iän tuoma viisaus, Dellan välinpitämätön asenne, pikkusiskon mukana oleminen vai ihan vaan se, että se luottaa. Nykyään se pystyy treenaamaan hömppä agilityä ja rally-tokoa vieraassa hallissa (tietysti vain me keskenämme, mutta kuitenkin) ilman, että se epäröisi yhtään tai pyrkisi vain hallista ulos, mikä ei olis tullut kuuloonkaan vielä kolme-neljä vuotta sitten. Osa syy tähän reipastumiseen on varmasti Dellan jokseenkin hälläväliä luonne, joka puskee omalla tavallaan Nekkua eteenpäin sekä pikkusiskoni, jonka seuraa Nekku rakastaa, ja jonka kanssa se tykkää puuhailla enemmän kuin kenenkään muun kanssa. Koska Nekku on ruvennut nauttimaan näistä treeneistä ihan super paljon, ollaan me vuokrattu koko viime syksy ja talvi ahkerasti hallia ja käyty treenailemassa paljon omalla ajalla. Hömppä Nuu on saanut tehdä rally-tokoa, juosta putkista ja kierrellä keppejä. Siis kaikkea sitä, mistä se tykkää ja voi vitsi, miten se nauttikaan. Se hyppii tasajalkaa silmät onnesta loistaen.

Nekku on päässyt Dellan mukana tutustumaan syksyn aikana myös Nose Workiin. Hajusta se ei hirveästi perustanut enkä ole tarpeeksi tavoitteellisesti sitä jaksanut ehdollistuttaa siihen, mutta ruoan etsimisestä se nauttii ihan tajuttomasti! Se odottaa super innoissaan aamu- ja iltaruokaa, koska se tietää, että se pääsee etsimään ruokansa joko piiloista tai jostakin pelistä. Koirat joutuu nykyään tekemään enemmän hommia ruokansa eteen ja se on niiden mielestä parasta mitä maailmassa voi olla. Siispä Nekku sai myös tänä vuonna lahjaksi uuden aktivointipelin.

Millainen se sitten on? Kahdeksanvuotias muka virallisesti veteraani, Nekku? Noh, kahdeksanvuotias Nekku rakastaa edelleen autoilua enemmän kuin mitään muuta. Se nauttii koko sydämestään vedessä läträämisestä ja käpyjen kalastamisesta. Raatoketut ovat edelleen ainoita leluja, joista se tykkää ja joilla se leikkii. Kahdeksanvuotias Nekku pomppii aina innostuessaan tasajalkaa, siis lähes aina tai ainakin useamman kerran päivässä, koska se innostuu usein ihan pienistäkin jutuista.  Se pomppii kun saa ruokaa, kun saa treenata, kun kysyn mennäänkö autolla, kun pakkaan treenireppua, kun kaivan aktivointipelejä tai kun piilottelen ruokaa ympäri kämppää. Sen lempipaikka on (auton lisäksi) edelleen sylissä, mahdollisimman lähellä, mieluiten siten, että tassut ja kuonon saa laskettua jalkojen päälle. Se on paras turistikoira ja kisamaskotti, jonka tiedän. Se rakastaa maharapsutuksia ja ulkoilua silloin, kun se pääsee yksinään takapihalle ja saa olla siellä just niin kauan tai just niin vähän aikaa kuin se itse haluaa. Sen sydän on täynnä intoa ja elämän iloa, vaikkei se enää pamppailekaan tasaiseen tahtiin.

Tämän postauksen oli tarkoitus ilmestyä Nuun synttäripäivänä, mutta minkäs teet, kun aika ei vain riitä kaikkeen. Jos koirien touhut ja kuvat kiinnostaa enemmän, niin kannattaa ottaa seurantaan meidän instagram tili (@huiskuhantamme)!

Joulu 2017

Meillä oli aivan ihana joulu. Koko aaton ja joulupäivän paistoi aurinko, pakkasta oli lähemmäs kymmenen astetta ja maa oli paksun lumikerroksen peitossa. Della oli tänä vuonna jotenkin ihan super tohkeissaan kaikista lahjoista. Pikkukoira ei voinut käsittää, miksei kaikki paketit ollut sille ja miksei niitä saanut repiä auki. Hauska, miten se tänä vuonna oli niin kiinnostunut pakettien avaamisesta, kun viime vuonna sitä ei kiinnostanut moinen touhu yhtään. Onneksi kuusen alta löytyi koirillekin paketteja, jotka ne sai sitten luvan kanssa silputa. Nekun ja Pepin joulun kohokohta taisi olla perinteinen joulukinkun paistaminen. Nekku oli kuulemma yöllä seurannut varsin tiiviisti kinkun valmistumista, enkä ihmettele miksi.

Mulla on ollut joka joulu tapana kuvata muutamia koira-aiheisia lahjoja ja jakaa ne täällä blogissa. Kuvat löytyy tekstin lopusta. Ihan ehdoton lemppari ja odotetuin lahja oli namiautomaatti, jonka avulla me toivottavasti päästään nyt treenaamaan ihan tosissaan aan juoksareita. Joulun välipäivät kului Dellan osalta laitteeseen tutustuessa. Valtavan kokoinen ja outoa ääntä pitävä kapistus oli Deen mielestä aluksi vähän jännä juttu, joten tutustuttiin laitteeseen ensin ilman ylimääräisiä merkkiääniä. Eipä sille tarvinnut koneesta montaa kertaa namia lykätä, kun pikkukoira oli lämmennyt kapistukselle. Seuraavaksi otettiin äänimerkki mukaan. Lähdettiin treenaamaan ääntä samalla tavalla kuin naksuttimen kanssa aikoinaan ja vähitellen Della on alkanut sisäistää laitteen piippauksen vapautukseksi palkalle. Toivottavasti päästään testaamaan laitetta ensi viikolla hallille. Dee sai myös ihan super upean uuden pannan Helmi koiratarvikkeelta. Tilasin pannan niin, että se ehti just jouluksi perille. Muumi namipurkki oli ihana yllätys ja tuli heti käyttöön. Sain sullottua koirien herkut kätevästi yhteen paikkaan. Vielä pitää miettiä namipurkille sopiva paikka niin, ettei eräs Nuunuu (jolla on muuten loputon ruokahalu) oo jatkuvasti raapimassa ja haukkumassa purkin perään. Päätin toteuttaa mun nelivuotisen haaveen ja tilata itse itselleni lahjaksi objektiivin, jonka ostoa oon lykännyt ja lykännyt vaikka kuinka kauan. Bongasin lähes uuden veroisen käytetyn (koska uuteen ei olisi ikinä ollut varaa) linssin Rajalasta. Toivottavasti objektiivi on jokaisen euron ja jokaisen odotuksen arvoinen. Ainakaan ei voi sanoa etteikö ostamista olisi harkittu ja pitkään.

#firstsnow

Purilaiskuono 9 vuotta

Hömelö purilaiskuono täytti tänään 9 vuotta. Maailman paras mummokoira kulkee yhdeksän vuoden jälkeenkin se sama pilke silmäkulmassa, joka sillä on pennusta asti ollut. Ilkikurinen mummokoira, joka osaa käyttää lauman vanhimman etuuksia röyhkeästi hyväkseen. Häntä kippuralla se astelee menemään samanlaisella temperamentillä ja asenteella, kuin se on kahdeksan viikkoisesta pikkupennusta lähtien astellut. Itsevarmasta kirpusta kasvoi vieläkin itsevarmempi kirppu. Omistajalleen ihan mahdottoman lojaali ja uskollinen koira. Rutiineihin kyllästymätön hölmöeläin, joka saalistaa edelleen crockseja (tai mitkä kengät nyt sattuukaan jalasta löytymään) ja pitää pehmoeläimistään ja laumastaan huolta. Koira, joka luulee olevansa joskus maailmaakin suurempi, mutta joka on loppu viimein kuitenkin vain ihan tavallinen mummokoira. Koira, joka luulee omistavansa kaiken mitä näkee ja mistä pitää. Koira, joka on edelleen se "ensimmäisenä pentulaatikon ovella vastassa."

Olen aina ihaillut ja ihailen edelleen Pepin mahdotonta asennetta ja huippu hauskaa luonnetta. Sen kippurahäntää, purilaiskuonoa ja pallonaamaa, tummia pyöreitä silmiä. Enkä vieläkään yhdeksän vuoden jälkeen voi lakata ihmettelemästä, miten paljon sisua pienestä koirasta voi oikeasti löytyä.

Paljon onnea takkutukkainen purilaiskuono! (joka pääsee huomenna eroon (taas) takkutukastaan)

Kalajoki 2017

Juhannusta edeltävä viikko vietettiin tuttuun tapaan Kalajoella. Nekun ja Dellan vuoden kohokohta. Viisi kokonaista päivää kalastelua ja lintujen perässä juoksemista tekivät tehtävänsä ja keskiviikkoiltana kotona oli yksi kaikkensa antanut lintukoira ja yksi varsin onnellinen kalastaja.

Aikamoisia vesikoiria mulla onkin. Della olisi juossut itsensä vaikka hengiltä, jos vain olisi saanut. Tai ainakin niin kauan, että sen tassut eivät olisi enää kantaneet. Niin hirveän kova hinku sillä oli veteen. Autoonkin se piti lopulta kantaa puoliväkisin surkean ulinan saattelemana, Pikkukoira kun ei olisi millään halunnut lähteä pois, vaikka se oli ihan selvästi kaikkensa antanut ja täysin rättipoikki. Mutta minkäs teet kun pää huutaa toista ja kroppa toista. Kun se pääsi rannalle sen päässä ei liikkunut enää mitään muuta kuin linnut, joita se jahtasi niinkuin viimeistä päivää. Tai no sen mitä 15 metrin mittainen liina, jonka perässä yritin roikkua parhaani mukaan, antoi myöden. Olisihan se ollut hienoa nähdä täysin vapaana kirmaava lintukoira, mutta se ei tullut kuuloonkaan. En nimittäin halunnut ottaa sitä riskiä, että mökille oltaisiin kannettu tipu-, lokki- tai sorsapaisti. Dellan tuntien en olisi pitänyt sitä edes suurena ihmeenä. Ilman hihnaa se olisi vain juossut mielipuolen lailla välittämättä käskyistäni mitään, koska jo pelkkä lintujen ääni = korvaton koira. Lisäksi liinan ansiosta pystyin pitämään huolen siitä, ettei se päässyt säikyttelemään lintuja. Koska mä keskityin suurimman osan ajasta vain pysyttelemään Pikkukoiran vauhdissa mukana ja pitämään tiukasti liinan toisesta päästä kiinni, on suurinosa julkaisukelpoisista kuvista ja kaikki tähän postaukseen eksyneet kuvat vain Dellasta. Nekku kun viihtyi aivan toisessa päässä rantaa tekemässä just sitä mitä se rakastaa -kalastamassa.

Sillä välin, kun Della juoksi mielipuolen lailla edestakaisin rantaa pitkin, piti Nekku huolen siitä, että meri putsataan kaikista kaisloista ja pikkuöttiäisistä. Se sukelsi pohjasta kaisloja, söi niitä ja raahasi rantaan. Se ihmetteli kaikkia niitä ihmeellisiä juttuja, mitä se veden alta löysi. Keppejä, kaisloja, heiniä, ötököitä..... Se oli onnellinen. Ihan käsittämättömän onnellinen. Ja sen silmät loisti. Nuu ei tule mistään niin onnelliseksi ja niin hyvän tuuliseksi kuin se kalastelusta tulee. Siinä se antaa itsestään kaiken ja vähän enemmänkin. Se on jotain, mitä voisin katsoa tuntitolkulla. Sitä, kun se upottaa päänsä kokonaan veden alle, kun se ottaa sen intensiivisen katseen ja kun se tekee täysillä ja niin tosissaan.

Peppi viihtyi siskoni töiden takia mökillä vain kolme päivää. Ei se tainnut hirveästi lomapäivistä välittää, toisaalta ei se niitä moittinutkaan. Pepillä oli kaikki hyvin, kun jänikset oli mukana ja nappulasanko täynnä ruokaa. Se haisteli rannalla hetken, jonka jälkeen se kävi nukkumaan lähellä olleelle "terassille". Mummokoiraa ei paljon moiset hömpötykset jaksanut enää kiinnostaa.