Only sky is the limit

Aurinkoiset syysillat ja pikkuinen syksykoira Nekku♥

Maailma on tehty meitä varten

Me treenattiin pitkästä aikaa melkein tosissamme. Olin jo aivan unohtanut, miten hyvältä treenaaminen tuntuukaan.

Muistatteko kun tuskastelin sitä, miten Bella ei koskaan opi seuraamaan, eikä se koskaan opi nauttimaan siitä. Tänään voin todellakin sanoa kaiken tuon olevan takana päin. Se oikeasti nauttii siitä. Myönnän seuraamisen olevan kaukana täydellisyydestä, se ei ole lähelläkään täydellistä. Eikä sen tarvitsekkaan olla. Sen tarvitsee olla juuri tällaista kuin se on. Sellaista, että se aiheuttaa mulle joka ikinen kerta kylmiäväreitä ja sellaista, että se on koiran mielestä kivaa! Seuraaminen on vain ihan huippu hauskaa, niin hauskaa ettei Nokkis malta pysyä ollenkaan aloillaan. Terveisin Bella, joka jämäkästi potkii tassuillaan maata, ulisee, pärskii ja vispaa häntää. Hassu otus.

Mitä tulee itse treeneihin, Bella oli huippu. En osaa edes kuvailla sitä tunnetta, mikä mulla on Bellan kanssa treenatessa. Se on vain jotain niin....hienoa. Treenailtiin ALO liikkeitä ja Nokkis teki kaiken niin hienosti. Olen varannut kalenterista päiviä muutamille rally-tokon avoimille harjoituksille, päästään mekin pitkästä aikaa treenaamaan kokonaista rataa. Toistaiseksi joudutaan tyytyä vain harjoituksiin, vaikka viime päivien treenit ovatkin nostattaneet kisakuumeen pilviin. Kolmas hyväksytty tulos saa nyt odotuttaa itseään niin kauan, että kisoja tulee vähän lähemmäksi.

Ja jottemme unohda pikku Neposta, voisin mainita sen olleen varsin pätevä pikkukoira, kun treenattiin vähän agility juttuja. Nekku oikeasti osaa vaikka mitä, kunhan se vain rentoutuu ja lopettaa turhan ajattelemisen. Tiedä vaikka sekin pääsisi joskus ihan oikeisiin treeneihin asti. Meidän vesikirpunmetsästäjää saa äänestää Oliverin kuvakisassa (numero 4.)

Ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

Kuka riemun löytää, sen pitäköön

Eilinen iltalenkki oli mahtava. Ulkona alkoi jo hämärtää ja ilma oli viileä, syksyisen viileä. En voinut lakata hymyilemästä. Hymyilemästä syksylle, syksyn tuoksulle ja sille, miten onnellisia koirat olivat. Mun oli pakko pysähtyä ihmettelemään sitä kaikkea, vetää syvään henkeä ja nollata ajatukset koulusta ja sen aiheuttamasta stressistä. Koirat mussuttivat tyytyväisinä hieman kosteita heiniä ja mä vain hymyilin, hymyilin leveästi.

Kesän viimeiset lämpimät päivät ovat pian ohitse ja syksy on ihan oikeasti täällä. Olen salaa kaivannut viileneviä öitä, lehtien väriloistetta ja näitä iltalenkkejä. Lenkkejä juuri silloin, kun auringon viimeiset säteet pilkahtelevat puiden oksien takaa. Koirat ottavat syksyn puolukkamättäineen varmasti yhtä innoissaan vastaan kuin minäkin. Sateet ja synkät ilmat saisivat kuitenkin pysyä vielä hetken poissa, jotta me voidaan nauttia vielä hetken tällaisista ilmoista!

Pieni kippurahäntä 5v

Peppi 5-vuotta: Rakastaa crocksien kantamista, pallolla pelaamista, nilkassa roikkumista, lintujen jahtaamista ja haukkumista. Aivan kuin Peppi 8-viikkoa.

Tämä postaus on Pepille, vain ja ainoastaan tuolle pienelle suurelle kippurahäntäiselle koiralle. Peppi on ihan uskomaton koira. Se on niin määrätietoinen ja päättäväinen, täynnä voimaa ja tahtoa. Sellainen se on ollut luovutus hetkestä lähtien, oikeastaan jo syntymästään lähtien.

Se on koira, joka tietää mitä se haluaa ja mitä se ei halua. Peppi inhoaa mielistelyä, eikä se tee mitään vain koska joku muu tahtoo sen tekevän. Pepin mielestä se omistaa kaiken mitä se näkee ja mistä se pitää, se omistaa koko maailman. Se on kuin iso koira pienen pienessä koossa. Niin persoonallinen ja erityinen, kippurahäntineen ja vinoine hampaineen. Se on vain Peppi. Tärkeä sellainen.

Epäcavaliermainen cavalier, sitä se on ja tulee aina olemaan. Pakko myöntää, että olen ylpeä siitä. Musta on hauska, ettei se ole mitenkään kovin cavaliermainen. Lukuunottamatta tietysti ulkonäköä, äärettömän hyvää kerjäystaitoa ja touhottaja luonnetta. Touhottaakin se osaa vain silloin kun se itse haluaa.

Olen oppinut arvostamaan Pepin erityistä luonnetta. Peppi on kai koira josta vain pitää tai ei pidä, enimmäkseen kuitenkin pitää. Peppi on ja tulee aina olemaan yhden ihmisen koira, siskoni koira. Siitä huolimatta se on mulle hirmu tärkeä.

Olen tyytyväinen ja jokseenkin kiitollinen siitä, että Peppi on niin kovin erilainen, erilainen hyvällä tavalla. Se on opettanut mulle ihan uskomattoman paljon, saanut mut nauramaan vedet silmissä lukuisia kertoja mutta myös turhautumaan todella monta kertaa. Ennen kaikkea se on kuitenkin koira, jolla on paljon asennetta. Toista Pepin kaltaista koiraa tuskin tulen koskaan tapaamaan. Paljon onnea pikku iso Peppi!

I just want to feel this moment

" Tarvitsen koiran mielen unohtaakseni pahat, muistaakseni hyvät, pysyäkseni uteliaana, oppiakseni olemaan koirani paras ystävä" Onnellisuus, rakkaus, lämpö, lojaalisuus, rehellisyys, ystävällisyys, uskollisuus ja luottamus - kaikki yksissä silmissä. Yhdessä kuvassa. Yhdessä koirassa. Yhdessä hetkessä. Kyseinen kuva herättää mussa ihan uskomattoman paljon tunteita ja ajatuksia. Mutta ennen kaikkea se saa mut hyvälle tuulelle.

Olenko ainoa, jolle tuo ihan tavallinen räpsy aiheutta näin paljon ajatuksia, niin paljon etten osaa edes kirjoittaa niistä? Vai jäikö joku muukin vain tuijottamaan kuvaa, miettien mitä tuon pieni mieli pitää sisällään? Jäinkö minä vain tuijottamaan sitä siksi, että siinä sattuu olemaan minun koirani, josta olen muuten harvinaisen ylpeä. En tiedä, mutta sen tiedän että tämä kuva on mulle tärkeä. Tärkeä vain siksi, että siitä välittyy Bellan luonne ja olemus niin hyvin. Toivottavasti se välittyy muillekkin. Jos mun pitäisi kuvailla koirien luonteita kuvien avuilla, tämä olisi vahva ehdokas.

Elokuu vaihtui kuin silmänräpäyksessä ja kesä tuntui vain vilahtavan ohi kaikkien niiden autokoulu stressaamisien ja työ kiireiden ohella. Tämä kesä oli kuitenkin tärkeä ja merkittävä. Ainakin pienen vesikirpun metsästäjän osalta. Se löysi vihdoin itselleen sellaisen jutun, missä se saa olla täysin oma itsensä ja missä sen ei tarvi stressata ympärillä tapahtuvista asioista, mikä on hieno juttu sillä pienikoira paineistuu välillä vähän turhankin helposti. Ajattelin kuitenkin käyttää vielä kokonaisen postauksen kesä juttujen muisteluun, joten ei niistä sen enempää.

Viimeinen viikko on otettu vähän liiankin rennosti, ollaan vain lenkkeilty, ulkoilutettu kameraa ja kerätty voimia tulevaan arkeen. Oonkin jo hetken ehtinyt kaivata "normaalia" arkea. Saan taas ottaa itseäni niskasta kiinni ja kunnostautua treenaamisen suhteen. Toivon mukaan syksy tulee olemaan kiireinen niin kisojen kuin treenienkin suhteen. Jokaisen koiran päänmenoksi on kyllä suunniteltu kaikenlaista, joten tylsää tuskin tulee olemaan. Multa on toivottu ihan hirveästi jotain mielipidepostauksen tapaista tekstiä, joten jos jollakulla on heittää ideoita otan enemmän kuin mielelläni niitä vastaan. Ihan tavallisia postausehdotuksia myös.

Huuda huuda ilosta

Bella, jos kuka osaa lomailla. Voi miten hauska sitä onkaan seurata, kun se vaeltaa omaan rauhalliseen tahtiinsa pitkin järvenrantaa, syöden heinää ja kiertäen veden mahdollisimman kaukaa. Leppoisa, iloinen hössöttäjä, joka jaksaa innostua uusista paikoista ja uusista hajuista.

Lomakoiran pitäisi kuitenkin muistaa välillä treenatakin. Niin pitäisi. Rally tokoa nimittäin. Jos kisoihin mielii tai ainakin jos kolmannesta hyväksytystä tuloksesta haaveilee niin pitäisi. Luotan tuohon koiraan kuitenkin satakymmenen prosenttisesti, se osaa. Jos vain ohjaaja osaa olla jännittämättä. Ei sillä, eihän me treeniä tarvitakkaan, ainakaan erityisen paljon.

Joskus on kuitenkin hyvä treenta hieman enemmän tosissaan, vaikkei me koskaan niin tosissaan ollakkaan. Bella on muutenkin tyyppiä: kisoissa vedetään täysillä ja kotona voi huoletta vähän köppäillä. Ollaan me kuitenkin hömppätreenailtu ahkerasti. Hömppätreenailtu totta vie, ei siis mitään kirjoittamisen arvoista. Iloista, tasaista tekemistä. Niinkuin aina. Erityisen tyytyväinen olen kuitenkin ollut seuraamiseen (!!), joka on harvinaisen innokasta.

Nekku on ottanut kaiken ilon irti järvestä, joka on vain muutaman metrin päässä mökistä. Merikirpun metsästäjästä tulikin yllättävän helposti, oikeastaan naurettavan helposti järvikirpun metsästäjä. Edellisessä metsästys postauksessa kirjoittelin Nekun löytäneen vihdoinkin sen oman juttunsa ja se todellakin löysi sen, nyt olen siitä sata prosenttisen varma. Ja vain siksi, koska se tulee siitä niin kovin iloiseksi. Mikään ei estä sitä syöksymästä järveen, jahtaamasta vesimittareita ja pyydystämästä käpyjä. Käpyjen hengenpelastaja tosiaan. Päättäväisen määrätietoinen katse silmissään se pelastaa jokaisen järveen eksyneen kävyn tuoden ne yksitellen rantaan.

Vedestä pois saaminen ja vedestä poissa pitäminen on osoittautunut vähän liiankin haastavaksi. Pikkukoiralla on niin valtavan suuri tahdonvoima. Kun se on päättänyt, että nyt pelastetaan käpyjä niin niitähän pelastetaan. Ainakin Nekun mielestä. Voi sitä suuttumuksen määrää kun viimein olisi pitänyt mennä takaisin sisälle ja vain koska pienen jalat alkoivat tutista siihen malliin, että vedessä oli läträtty tarpeeksi.


Ongesta roikkuva koho oli mitä mielenkiintoisin ja hauskin juttu. Sen perässä sukellettiin ja loikittiin toinen toistaan mahtavimpia loikkia. Lopulta Nekku koki kuitenkin tärkeämmäksi tehtäväksi hukkuvien käpyjen pelastamisen joten koho huuma unohtui yhtä nopeaa kuin se oli alkanutkin.

Mitä Pepin lomailuun tulee, se on ottanut varsin rennosti terassilla löhöillen ja veneen kyydissä istuen. En olisi ihan heti uskonut, että se on Peppi joka siellä veneen kyydissä istuu. Tosin kun vaihtoehtoina oli rantaan jääminen tai Emmin kanssa veneeseen hyppääminen, ei päätös tainnut olla kovinkaan hankala.