Sivut

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Keskikesä

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Mitä kuuluu Peppi?

Olisi mukava kirjoittaa, että Pepille on kuulunut vain hyvää, että se on pysynyt täysin kunnossa kohtuleikkauksen jälkeen. Näin ei kuitenkaan ole. Peppiä on kiusattu viime aikoina ihan liikaa, niin paljon ettei pikku musta ymmärrä sitä itsekään. Raukka joutui taas eläinlääkärin pöydälle.

Havahduin viime viikon torstaina (11.6) omituiseen ääneen. Nekku pyöri samaan aikaan jaloissani, joten osasin yhdistää äänen heti Peppiin, ajattelin sen syövän taas jotain kiellettyä, joten kiiruhdin katsomaan mitä se tällä kertaa oli hampaisiinsa löytänyt. Järkytys oli kuitenkin suuri, kun näin Pepin. Siinä se istui edessäni liikuttaen suutaan edestakaisin. Ennen kuin ehdin ajatella sen enempää oli veri jo paennut päästä varpaisiin ja tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani jälleen niin lujaa, että se olisi voinut pompata sieltä ulos minä hetkenä hyvänsä. 

Peppi liikutti suutaan edestakaisin, se näytti siltä kuin se olisi tukehtumaisillaan. Nappasin koiran syliin ja kannoin sen isän eteen. Mitä tää koira tekee? Mikä sillä on? Se ei lopettanut suun aukomista. Kannoin sen pihalle ajattelin, että viileä ilma helpottaisi sen oloa. Jos se johtuisi kuumuudesta, jos se olisi saanut taas vain "possukohtauksen". yritin painaa sen nenää hellästi, mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Työnsin sormet sen kurkkuun ja yritin tunnustella onko sen suussa jotakin ylimääräistä... jos sen kurkkuun olisi vaikka takertunut herkkutikun palanen, jota se vielä vähän aikaa sitten nakersi tyytyväisenä. 

Peppi ei lopettanut hetkeksikään suun aukomista ja kun lopetin sen suun tutkimisen aloitti se raapimaan kuonoaan vimmatusti jatkaen samalla suun aukomista. Olin shokissa, taas. Olin varma, että sen kurkuun on juuttunut jotain tai sillä on joku kohtaus, enkä mä voi tehdä mitään muuta kuin katsoa vierestä. Se avuttomuuden tunne veti mut täysin toimintakyvyttömäksi. Itkin, itkin ja itkin. Mikä ihme sillä on? Se kuitenkin hengitti ihan normaalisti, mikä oli huojentavaa huomata. Kun on kerran pelännyt henkensä edestä koiran kuolevan käsiin, se jättää pysyvät arvet ja traumat. Tieto siitä, että se koira voi oikeasti lähteä koska tahansa ja missä tahansa on todella ahdistavaa.  

Mun sydän hakkasi ihan järjetöntä vauhtia. Työnsin sormet uudelleen sen suuhun todetakseni taas ettei siellä mitään ole, ei ainakaan sormieni ulottuvilla. Isäkin yritti katsoa ja sai käsilleen verta. Tää ei oo todellista -ajattelin. Nytkö se sylkee jo verta? Mun kurkkua kuristi ja henkeä ahdisti.


Isä käski katsoa sen suuta vielä: "Se näyttää ihan siltä kuin sen hampaassa olisi joku roska kiinni." Laitoin kädet uudestaan sen suuhun, vaikka mun ajatus laukkasi sillä hetkellä aivan jossain muualla pakotin itseni keskittymään hetkeksi. Aloitin tunnustelemaan sen hampaita kunnes huomasin sen oikeanpuolimmaisen, melkein takimmaisen hampaan roikkuvan puoliksi irti. Sillä sekunnilla oloni helpottui, mutta vain hetkeksi. Se oli "vain" puoliksi irti oleva hammas (huokaisin helpotuksesta), joka roikkui niin, että Peppi ei pystynyt laittamaan suutaan kiinni ilman, että hammas olisi vääntynyt ikävästi.

Olin tapahtuneesta niin järkyttynyt, etten pystynyt lopettaa itkemistä. Syy löytyi, mutta seuraavaksi tarvittiin apua hampaan poistamiseen. Kello oli yhdeksän illalla, eikä siihen aikaan mikään klinikka ollut enää auki (ei tietenkään ollut.) Isä sai kuitenkin puhelimenpäähän päivystävän kunnaneläinlääkärin, en kuitenkaan hyppinyt riemusta. Kunnaneläinlääkärin tilat eikä lääkäri ole koskaan vakuuttaneet mua. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, sillä yön yli olisi ollut mahdoton odottaa, kun Peppi ei missään vaiheessa rauhoittunut tai lopettanut mäkläämistä (paitsi silloin, kun pidin sille purutikkua suussa niin, että se sai lepuuttaa suutaan sitä vasten), eikä hammas ottanut itsekseen irrotakseen, joten ainoa vaihtoehto oli hampaan poistaminen. Tässä vaiheessa olin ehtinyt lähettää siskolle kymmenittäin viestejä ja hoputtaa sitä töistä kotiin. Peppi ei tahtonut rauhoittua mun kanssa, kun olin itsekin niin hermostunut.

Isä lähti Emmin ja Pepin kanssa puolikymmeneltä ajamaan lääkäriä kohti ja mä jäin hysteerisen olotilani kanssa kotiin. Mukana olollani olisin vain aiheuttanut Pepille lisää stressiä. Mua hirvitti ihan tajuttomasti ajatus siitä, että se nukutetaan taas lyhyen ajan sisällä paikassa, jossa ei välttämättä ole kaikkia tarvittavia laitteita, jos jotain sattuisikin tapahtumaan. Sain isältä vähän ajan päästä viestin, hammas oli saatu poistettua, vaikka tiukassa olikin ollut. Samalla lääkäri oli nypännyt yhden heiluneen etuhampaankin pois.

Yksi rahoittava piikki ei tälläkään kertaa ollut riittänyt pidättelemään Peppiä, vaan aineita oli pitänyt lisätä uudestaan, kun toinen oli pistänyt niin lujasti vastaan, ettei sitä olisi saanut makuulle ilman katkenneita luita. Se sai ennen kotiin lähtöä vielä vähän herätettä, mutta siitä huolimatta se nukkui pari tuntia sikeästi, minkä jälkeen se heräsi uikuttamaan ja läähättämään vimmatusti. Se oli myös pissinyt alleen, minkä vuoksi isä soitti uudestaan lääkärille.. oireet kuitenkin johtuivat vain rauhoittavasta lääkkeestä. 

Nyt viikon jälkeen sille kuuluu taas hyvää. Muutamia hampaita puuttuu, mutta ne ei onneksi menoa hidasta. Tulevat kolme viikkoa Kirppu taitaa kuitenkin viettää varsin möksmöks fiiliksissä, kun sisko lähtee kielimatkalle ja Kirppu parka joutuu jäämään mun ja Nuhvelin "hoitoon" kokonaiseksi kolmeksi viikoksi.. voitteko kuvitella!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Melkein kansikuvakoira