Sivut

lauantai 31. joulukuuta 2016

Joulufiilistelyä


Muutama julkaisematon kuva meidän aatosta. Koirien jouluun kuului tänäkin vuonna herkkuja, pitkiä lenkkejä ja paljon rapsutuksia. Me otettiin kaikki ilo irti mun kahdesta ylimääräisestä vapaapäivästä ja nautittiin pitkistä lenkeistä oikein kunnolla.

Pikkukoira repi innoissaan lahjojaan auki ja tykästyi kovasti Ke-Hun pitkään naruleluun. Nekun ilme oli vähintäänkin näkemisen arvoinen, kun sen paketista paljastui yksi pikkuinen vinkulelu lisää. Nuu ei ollut uskoa silmiään -taas uusi ötökkä! Se osaa olla välillä niin kovin symppis ettei tosikaan.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Hyvää joulua!

perjantai 23. joulukuuta 2016

Nekulle


Kirjoitan tätä tekstiä samalla, kun Nekku tuhahtelee sylissäni. Se on oikea sylikoira. Aina kun istun sohvalla se varaa sylipaikan itselleen ja laskee pikkuisen kuononsa jalkojeni päälle. Tuo pienisuurikoira, suojamuurini, täytti sunnuntaina seitsemän vuotta. Voitteko kuvitella? Seitsemän. Hömelö otukseni on mukamas jo niin vanha.

Synttärikoira sai paljon rapsutuksia. Voi että, miten tuo koira nauttiikaan rapsutuksista. Se jaksaa maata monta tuntia paikoillaan, jos joku vain raaputtaa sen nakumassua. Rapsutusten lisäksi Nuu sai kasan herkkuja, raatoketun ja oranssin ötökän. Varma lahja valinta on ketut ja herkut. Niistä se jaksaa innostua joka kerta ja joka vuosi aina yhtä paljon. Nakumassun rapsutusten jälkeen sitten leikittiinkin uuden ketun kanssa.

Nekku on opettanut mulle viime vuosina niin paljon, etten osaa pukea sitä sanoiksi. Olen niin monesta asiasta niin kiitollinen nokkaeläimelleni. Se on opettanut elämään hetkessä. Opettanut olemaan murehtimatta huomisesta ja unohtaa eilinen. Elää tässä ja nyt. Sen, että joskus on ihan ok istua alas ja hengittää. Sen, että sanoja ei aina tarvita. Upein Nuuni. Paljon onnea seitsemänvuotias.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Hymykoira


Olen kirjoittanut tätä tekstiä yli kuukauden, huomaan kirjoittavani sitä edelleen. Avaan saman luonnoksen aina uudestaan ja uudestaan vain lisätäkseni sanan sinne tai tänne. Jossain vaiheessa on kuitenkin kai vain pakko todeta, että aika ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Kaipaan kirjoittamista ihan älyttömästi, mutta välillä tuntuu siltä, että sanoja olisi enemmän kuin aikaa kirjoittaa niitä ylös. Kymmentuntisten työpäivien päätteeksi sitä vain haluaa käyttää kaiken ylimääräisen ajan noiden huiskuhäntien kanssa.

Meille kuuluu hyvää. Just nyt kuuluu ihan tosi hyvää, vaikka viime viikot ja kuukaudet ovatkin olleet aikamoista hullunmyllyä. Meillä on takana lukematon määrä niitä hyvän mielen treenejä pikkuisen hymykoirani kanssa. Niitä treenejä, joissa vain hymyilen siksi, että näen pikkuisen hymykoirani vaaleanpunaisen virnistyksen nauttimassa siitä, mitä me tehdään.

Ollaan edistytty agilityssä huimasti, vaikka pikkukoiran mielestä on edelleen hauskaa olla välillä vähän huuhaa. Tuo koira on joskus niin hassu, etten tiedä mitä sen päässä oikeasti liikkuu. Se saattaa kesken radan lähteä ihan yllättäen juoksemaan omien ajatustensa perässä kentän toiseen päähän. Mutta sitten kun se tekee ja sitten kun se keskittyy, niin se tekee ihan superhienosti. Siltä löytyy vauhtia ja taitoa. Se kyllä osaa, jos se vain viitsii. Viime viikon treeneissä tuli puheeksi, että voisin kokeilla seuraavalla kerralla lelupalkkaa. Ehkä palkan vaihteleminen kasvattaisi myös koiran motivaatiota.

Itsenäisyyspäivänä pyörähdettiin epiksissä Pietarsaaressa, jossa kilpailtiin sekä putkiradalla että mölli hyppyradalla. 15 esteen mittainen putkirata suoritettiin puhtaasti, vaikka lähdössä olikin ongelmia. Me ollaan painittu ihan tajuttomasti lähtöjen kanssa, kun pikkukoira on vain päättänyt, että lähdössä ei tarvitse pysyä paikoillaan. Hyppyrata olikin sitten aikamoista sähellystä ja virheitä sateli sieltä ja täältä, kun Della kerkesi väsähtää omaa vuoroa odotellessa vähän liikaakin.

Sunnuntaina käytiin Vaasassa epistelemässä kahden startin verran. Molemmat supermölleissä. Rata oli mun mielestä supermölli tasoiseksi melko haastava. Pikkukoira oli kuitenkin ihan liekeissä. Se ei ole koskaan juossut niin kovaa, kuin se nyt juoksi. Eikä se ole tehnyt koskaan niin innolla hommia, kuin se nyt teki. Onnistuin säheltämään ohjauksessa, minkä vuoksi ensimmäiseltä radalta kielto kymppi putkelle. Toinen kielto tuli, kun pikkukoira innostuksissaan meinasi käydä kymppi putken jälkeen moikkaamassa radan vieressä istuskelevaa Nekkua, joka on muuten tsempannut kisakannustajana ihan tajuttomasti. Se ei nykyään stressaa yhtään niin paljon kuin se on joskus stressannut. Nekku lähtee toisinaan mielellään istuskelemaan autoon ja kentän laidalle seuraamaan Dellan treenejä. Maalissa hymy oli korvissa. Kahdesta kiellosta huolimatta koira paiski hommia huippu hienosti. Radan jälkeen eräs sivusta seurannut herra tuli kehumaan pikkukoiran vauhtia ja kyllähän se päästeli sen, minkä tassuistaan kerkesi. Voi kun menisikin aina noin lujaa ja noin keskittyneesti :D Lisästartti suoritettiin samalla hurrrjalla vauhdilla ja tällä kertaa täysin virheittä. Ei voi kuin olla ylpeä pikku superkoirasta. Yllätyksekseni sijoituttiin vielä supermöllien kolmansiksi.

Näihin viikkoihin on mahtunut myös huolta ja stressiä. Pepiltä leikattiin marraskuussa (vai olikohan se lokakuuta.. päivät vilistävät niin nopeasti ohi, etten pysy enää itsekään matkassa mukana) nisäkasvain. Stressasin leikkausta etukäteen ihan älyttömästi, niin kuin mulla on tapana stressata nykyään kaikkea, mikä liittyy eläinlääkäriin. Leikkaus sujui onneksi hyvin ja Peppi oli jo samana iltana ihan tolpillaan. On se aikamoinen mummokoira. Sydänkin kuunneltiin samalla. Hereillä ollessa kuului joku epämääräinen suhahdus, mutta nukutettuna ja käyrillä seurattuna sydän pamppaili ja kuulosti ihan normaalilta.

Seuraavat pari viikkoa se joutui elämään vaihtelevasti milloin missäkin t-paidassa tai kinkkuverkossa (harmi, kun kuvat kinkkuverkkoon survotusta mummokoirasta hävisivät rikkoutuneen kännykän myötä), koska Pepin mielestä haavaa olisi ollut hirmu kiva raapia ihan jatkuvasti. Ensimmäisten päivien ajan se elikin sukka takajalassa, haavan päällä haavataitos ja sen päällä vielä se kinkkuverkko, jota mummokoira häpesi silmät päästään, mutta joka aiheutti omistajissa aikamoista hilpeyttä. Olihan se nyt vähintäänkin suloinen näky. Haava on parantunut täysin, vaikka jouduttiinkin tikkien poiston yhteydessä hakea vielä toinen AB kuuri, koska jostain syystä haavan sisällä olleet itsesulavat tikit olivat aiheuttaneet jonkinlaisen hylkimisreaktion, minkä takia haava oli yhdestä kohdasta auki ja hieman märkivä. Rasvailtiin haavaa viikon verran "hunajavoiteella" (siitäkös mummokoira vasta tykkäsikin, kun olisi ollut niin herkkua), jonka jälkeen se näytti jo todella siistiltä. Pepillekin kuuluu siis oikein hyvää. Se kerjää ruokaa samaan tahtiin kuin ennenkin ja innostuu aina välillä retuuttamaan pehmoeläimiään oikein tosissaan. Käytökseltään sitä voisi välillä luulla kaikkea muuta kuin kahdeksanvuotiaaksi.

Lauantaina käytiin pikkusiskoni kanssa fiilistelemässä koirameissuilla ja tekemässä tarpeellisia ja vähän vähemmän tarpeellisia ostoksia. Myyntipisteitä oli niin paljon koluttavaksi, että tapahtumakehien seuraaminen jäi harmillisen vähäiseksi. Mukaan tarttui kasoittain Hau Haun herkkuja, muutamia ilmaisnäytteitä, Dellalle fleecehihna ja pari uutta Ke-Hua. Nekku sai uuden kettulelun ja Peppi hurtan pannan & flexin.

Ai niin, meidät löytää nykyään myös Instagramista @huiskuhantamme! Linkkailkaahan kommentteihin myös omia tilejänne :)

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Syksy saapui tänäkin vuonna

Se tuntuu saapuvan vuosi vuodelta vain nopeammin. Rakastan syksyn viileneviä iltoja ja auringonpaistetta. Sitä, kun puut alkavat hiljalleen vaihtaa väriään ja illat hämärtyä. Blogin bannerikin vaihtui vihdoin. Tykkäsin edellisestä ihan hirveästi, niin hirveästi, että se oli ollut paikoillaan jo yli kolme vuotta. Mutta vaikka kuinka tykkäsinkin siitä, ja vaikka kuinka olisin halunnut pitää sen paikoillaan vielä seuraavatkin kolme vuotta, oli aika tehdä jotakin.

Bellan kuolemasta tuli elokuussa kuluneeksi kaksi vuotta ja vasta nyt olin mielestäni tarpeeksi valmis päivittämään ulkoasua. En osaa sanoa, mitä ajattelen uudesta bannerista. Mietin pitkään nykyisen ja tämän rypsipelto bannerin välillä, mutta päädyin sitten lopulta Della versioon. Voi olla, että banneri vaihtuu vielä jonain päivänä tuohon peltomaisemaan, sillä musta tuntuu vähän hölmöltä käyttää banneria, jossa on vain yksi koira. Kolmen koiran ja yhden enkelikoiran mahduttaminen samaan banneriin tuntui kuitenkin mahdottomalta, joten siksi näin.


Aloitin muutama viikko sitten työharjoittelun ja kymmentuntisiksi venyvät päivät tulevat kuluttamaan seuraavien viiden kuukauden ajan suurimman osan vuorokauden tunneista. Se aika, mitä en ole töissä tai istu autossa, kuluu koirien kanssa lenkkeillen tai muuten vain hömppäillen.

Viimeisten viikkojen aikana me ollaan treenattu Dellan kanssa hurjasti agilityä. Olen alkanut pikkuhiljaa löytämään taas sen saman palon lajia kohtaan, mikä silloin Bellan kanssa harrastaessa syttyi. Nautin radalla olosta ihan suunnattomasti ja onnekseni myös Pikkukoirakin nauttii.

Elokuun puolivälissä olleissa epiksissä me juostiin hieno nolla rata, reilusti alle ihanneajan sijoittuen supermöllien kolmansiksi. Pikkukoiralta löytyy ihan hurjasti vauhtia, ja se osaa paljon eri juttuja. Nyt vain on tärkeää saada ylläpidettyä sen motivaatio ja halu tehdä töitä. Kuun lopussa olleiden seuran möllimestaruus kisojen tuloksilla ei kuitenkaan paljon juhlittu, vaikkakin koiralla oli super kivaa. A-rata selvitettiin läpi yhdellä virheellä, mutta B-radalta niitä sateli sitten senkin edestä, kun Pikkukoiran pakka hajosi sen jälkeen, kun en antanut sen karata uudestaan aalle. Lopulta se sitten painelikin menemään ympäri kenttää, tähysteli putken päällä maisemia ja moikkaili kuvaajaa. Mut hei, pääasiahan on se, että koiralla oli kivaa :D kyllä siinä itselläkin suu kääntyi hymyyn, kun katseli toisen touhuja. Rallymölleissäkin käytiin hömpöttelemässä syyskuun alussa tuloksin 100 pistettä ja mölli-alojen voitto. Liikkeiden osalta me oltais valmiita virallisiin vaikka heti, mutta Pikkukoira ei toimi vieläkään täysin palkatta.

Meidän syksyyn on mahtunut pitkiä lenkkejä ja paljon ulkoilua. Koirat ovat viettäneet useita tunteja nokat kiinni puolukkamättäissä ja nauttineet viilenneistä keleistä. Della on päässyt jahtaamaan sydämensä kyllyydestä niin perhosia kuin lintuja. Aikamoinen saalistaja tuo Pikkukoira. Saalistus vaihteen osuessa silmään ei linnutkaan meinaa pakoon ehtiä.

torstai 1. syyskuuta 2016

Vielä hetken kesä

lauantai 13. elokuuta 2016

Kahdeksanvuotias Peppi

Hyvää syntymäpäivää paras mummokoira!

Peppi täytti sunnuntaina (6.8) kahdeksanvuotta. Miten se voikaan olla jo kahdeksanvuotias? Ilman mummokoiran hölmöjä harmaita viiksiä ja sieltä täältä harmaantuneita tupsutassuja on se nappisilmineen ja purilaiskuonoineen kuin pentu. Sellainen ällösöpö pallonaama, joka tapittaa suurilla silmillään. Sellainen hölmö Peppi, joka rakastaa kerjätä ja komentaa ruokaa, sellainen joka söisi itsensä vaikka hengiltä, ja jonka on saatava kantaa kenkä sisälle ihan jokaisen ulkoilu kerran jälkeen. Sellainen, joka kulkee itsevarmana häntä selänpäällä kippuralla eteenpäin.

Synttärisankaria juhlistettiin paistetulla kanalla, joka oli asiaan kuuluvasti kuorrutettu kermaviilillä. Kakun valmistumista Peppi seurasi silmät suurina, kuonon osoittaessa kohti pöytää ja kuolavanojen valuessa pitkin turkkia, välillä painokkaalla murinalla muistutellen, että pitäisi pitää vähän kiirettä. Peppi tykkäsi niin paljon, että koko naama oli juhla-aterian jäljiltä enemmän ja vähemmän kermaviilin peitossa.

maanantai 1. elokuuta 2016

Hieno vitonen


Kisattiin Dellan kanssa keskiviikkona (21.7) ensimmäistä kertaa agilityssä. Pitkään jatkuneen enpäs-joopas väittelyn, ja päätetään sitten kisapaikalla ajatusten jälkeen keräsin rohkeuteni ja ilmoitin meidät supermölleihin yhden startin verran. Stressasin etukäteen ihan tajuttomasti sitä, miten Della suhtautuisi vieraisiin esteisiin ja vieraaseen kenttään sekä siihen, että kentällä pyörii tutun ohjaajan sijaan joukko tuiki tuntemattomia ihmisiä. Paloin kuitenkin halusta päästä näkemään kuinka se toimii kisatilanteessa, miten mä toimin sen kanssa ja millä mallilla meidän tekeminen ihan oikeasti on. Kisapaikalla totesin, että me ollaan treenattu nyt kuitenkin jo hyvän tovin, koira on yli vuoden ikäinen ja reilusti mölli tasoinen, joten tuskin yksi hyppy-putki stratti maailmaa kaataisi.

Della oli super. Niin super kuin Pikkukoira voi vain olla. Se ei kummeksinut vieraita esteitä tai vierasta kenttää, eikä se vähät välittänyt kentällä seisovista tuiki tuntemattomista ihmisistä. Mä sen sijaan olin aika hukassa. Rataan tutustumisessa aloin epäillä valitsemiani ohjauskuvioita, kun katsoin liian tarkkaan, minkälaisia ohjauskuvioita muut kanssa kisaajat suunnittelivat tekevänsä. Onneksi tajusin pitää omasta suunnitelmasta kiinni ja ohjata niin kuin olin heti alussa päättänyt ohjata. Paljon valsseja siis. Hyvästä suunnittelusta huolimatta, mun ohjaaminen oli kuitenkin kaukana kauniista tai selkeästä ohjauksesta, kun mennä huidoin käsilläni vähintäänkin jokaiseen ilmansuuntaan. Miten käsien pitäminen aloillaan voikaan olla niin hankalaa :D

Radassa (kommentteihin saa muuten nakata linkkiä, jos tiedät ilmaisen radan suunnittelu ohjelman) oli ihan hurjasti ansakohtia ja putken suita, jonne pieni putkia rakastava otus olisi voinut sinkoilla mennen tullen. Yllätyksekseni Della ei karannut yhteenkään putkeen. Se pysyi lähdössä hienosti paikoillaan. Ollaan jouduttu treenaamaan lähdössä pysymistä ihan älyttömän paljon, sillä Pikkukoira ei millään malttaisi pysyä aloillaan, kun sillä on niin hirmuinen kiire radalle.

Radan alku oli vähän tahmeaa ja Della juoksikin heti kolmannen esteen ohi, koska olin jäljessä ohjaukseni kanssa ja koko kroppa osoitti hypyn sijasta seuraavalle putkelle. Ei siis ihme, että Pikkukoira meinasi sännätä suoraan putkeen hypyn sijaan. Loppu rata meni koiran osalta loistavasti. Vauhti koveni loppua kohden, sillä uskon Pikkukoiran tajunneen vasta puolessa välissä rataa, että tänne on oikeasti tultu tekemään aksaa eikä rally-tokoa. Maaliin selvittiin sillä yhdellä vitosella ja sijoituttiin supermöllien toisiksi. Mua harmittaa, että kuvaaja unohti videoida meidän radan. Della tykkäsi kaninkarva/fleece/vetolelu palkinnostaan ihan hurjasti ja kanteli sitä koko loppu päivän ylpeänä ympäri taloa.

lauantai 30. heinäkuuta 2016

22.7 - vuosi


22.7.2015 haimme Dellan kotiin. Sinä päivänä alkoi yhteinen matkamme.

En löydä oikeita sanoja kertomaan, kuinka kiitollinen mä olen Pikkukoirastani ja miten tärkeä siitä on mulle tullut. Vuosi sitten en olisi uskonut olevani tässä pisteessä. En koskaan osannut kuvitella, että jo vuoden päästä Pikkukoira olisi näin tärkeä, kuin mitä se nyt on. Kai se oli se Pikkukoiran asenne, millä se tähän taloon ja sydämeeni päätti tepsuttella.

Rakastan Dellan tapaa tervehtiä, sitä kun se tarraa kynsillä olkapäistäni oikein lujasti kiinni samalla, kun se yrittää nuolla naamaani ja korviani. Rakastan sen pikkuista vaaleanpunaista nassua ja sen tapaa olla se "hyvän mielen koira", sitä kun se kellahtaa selälleen soma hymy naamallaan, ja sitä kun se kiertyy jalkojani vasten rapsuteltavaksi, tai kun se kömpii yöllä tyynylleni nukkumaan.

Kahteentoista kuukauteen on mahtunut paljon ylä- ja alamäkiä, paljon hienoja hetkiä höpsön hyvän mielen koiran kanssa. Välillä tuntuu, kuin olisimme vasta eilen hakeneet sen uikuttavat karvapallon kotiin, sen joka juoksi tyhmän rohkeana ympäri pihaa pelkäämättä yhtään mitään.

Kokosin tällaisen videon siitä pienen pienestä karvapallosta. Siitä tyhmän rohkeasta hyvän mielen koirastani. Siitä, joka rakastaa lintujen ja perhosten jahtaamista ja valtavien keppien raahaamista puhumattakaan narupalloista ja makkaroista. Kulunut vuosi on kasvattanut mua jälleen äärettömästi ja pienisuuri koira on opettanut mulle ihan hirmuisen paljon kaikkea uutta. Meistä on tullut hyvä tiimi.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Kolmet möllit


Kesäkuun alussa (15.6) me suunnattiin Ilmajoelle epistelemään, kun vuorossa oli Dellan neljännet möllikisat. Mölliluokan rata oli oikein mukava, sellainen perus helppo alokasluokan rata. Della oli superhieno siitäkin huolimatta, että olin ohjaamisen kanssa taas hieman hukassa. Kaikesta huolimatta suoritettiin rata puhtaasti läpi aina viimeiselle kyltille (360 astetta vasempaan) asti. Annoin liikkeen aikana epäselvän käsimerkin, minkä takia Della istui kesken käännöksen. Uusittiin kyltti ja toisella yrittämällä käännös sujui tuttuun Dellamaiseen tyyliin ja ai vitsi, kun se osaakin käyttää takapäätään hienosti!

Tällä suorituksella saatiin lopulta kasaan 97 pistettä, joista -3 uusi. Näillä pisteillä olimme neljänsiä ja saimme tuomarinpalkinnon. Pisteet olisivat riittäneet korkeampaankin sijoitukseen, mutta uusiminen söi niin paljon aikaa, että jäätiin sitten lopulta neljänsiksi, mikä sekin oli loistava saavutus! Hihnan toinen pää sai olla varsin ylpeä pienestä rally-otuksestaan.

19.6 käytiin tekemässä Kauhajoella meidän surkein rallyrata ikinä, vaikka pikkukoira olikin pisteistä huolimatta ihan älyttömän innoissaan. Se seurasi tajuttoman hienosti ja oli muutenkin koko ajan kuulolla. Meidän suoritus kaatui kuitenkin kentän kuntoon, joka muistutti sateen jälkeen lähinnä yhtä suurta mutalammikkoa. Voitte vain kuvitella pikkukoiran ilmeen, kun se näki millaisella alustalla se joutuisi työskentelemään. Koira, joka ei suostu makaamaan edes sisällä maton päällä mahakarvat märkinä oli kaikkea muuta kuin mielissään tilanteesta.

Kentän nähtyäni meinasin kääntyä takaisin kotiin sillä tiesin, että puolet radan tehtävistä jäisi varmasti suorittamatta. Olin kuitenkin ajanut kisoihin puolitoistatuntia, joten päätin, että mehän tehdään rata vaikka sitten vain seuraten läpi. Mutaisesta kentästä huolimatta Dellalla oli koko aamupäivän huippu hauskaa, kun se sai kytätä läheisellä nurmialueella lentäviä lintuja ja makkaranpalasiakin tippui suuhun vähän väliä. Mutainen maa iljetti Dellaa tolkuttomasti, eikä pikkukoira voinut käsittää minkä takia sen pitäisi istua saatikka sitten maata keskellä vesilätäkköä. Vaikka se muuten kulkeekin aina jokaisesta lätäköstä ihan innoissaan. Toisaalta onhan se nyt aivan eri asia kävellä lätäkön läpi, kuin istua siinä.

En odottanut, enkä myöskään vaatinut Dellallta mitään, sillä olin päättänyt jo ennen rataantutustumista, että näissä olosuhteissa haluan vain suorittaa radan hyvällä fiiliksellä läpi. Ja niinhän me suoritettiin. Istumiset olivat lähinnä nopeita kyykkyjä ja maahan menon sijaan Della kumarsi oikein kauniisti :D Vaikka mikään muu ei toiminutkaan pohjan takia, oli seuraaminen ihan huippua. Mutaisesta kentästä huolimatta saatiin pisteitä kuitenkin kasaan melkein kahdeksankymmentä, tarkalleen ottaen 79. Olin yllättynyt noinkin hyvistä pisteistä, sillä mä todella luulin, että me oltais nollattu useampikin kyltti. Suurimman osan miinuspisteistä (-3 pisteen virheet) aiheutti Dellan ylimääräiset pomput, joita se tarjosi ennen istumisia. -10 pisteen virhe tuli maahan menosta.. tai siis kumartamisesta. Saatiin kuitenkin paljon kehuja hienosta suorituksesta (noin niin kuin olosuhteisiin nähden) ja hyvästä takapään käytöstä, joten ei meidän tekeminen ihan katastrofaalisen huonoakaan ollut ja olihan meillä hauskaakin. Jos jotain näistä kisoista opin, niin sen, että jatkossa mietitään tarkkaan millaisella säällä meidän kannattaa lähteä ulkokisoihin :D

Heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina (3.7) käytiin Seinäjoen epiksissä tekemässä tasaisen hieno juuri Dellan näköinen suoritus. Rata oli mukavan suoraviivainen ja pikkukoira teki hienosti töitä, vaikka se olikin meidän lähtövuoroon mennessä ehtinyt väsähtää vähän turhan paljon. Raukka säikähti kesken suorituksen radan vieressä haukahtavaa koiraa ja pomppasi häntä koipien välissä hieman sivummalle. Palautui kuitenkin tilanteesta nopeasti ja oli hetkeä myöhemmin kuin ei olisi mitään koskaan säikähtänytkään. Maahan meno vaati tuplakäskyn ja käsimerkin, sillä pikkukoira pysähtyi hetkeksi ihmettelemään jotakin omiaan. Pisteitä saimme 99, joista -1 talutinvirhe. Nämä pisteet riittivät neljänteen sijaan.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Vöyrin epäviralliset rally-tokokisat


Kisapäivitykset (joita on muuten luonnoksina kolme kappaletta) laahaavat hurjasti jäljessä, kun aika ei vain tunnu millään riittävän kaikkeen. Joka tapauksessa me käytiin 5.6 Vöyrin epävirallisissa rally-tokokisoissa. Vöyrin kisat oli Dellan ensimmäiset ulkokisat ikinä. Olin ilmoittanut meidät mölli-ALOon, jossa tuomarina toimi Heidi Slögs. Stressasin etukäteen ihan hirveästi tulevaa suoritusta, sillä me ei oltu koskaan aikaisemmin kisattu ulkona, eikä kyllä paljon treenailtukaan. Kaiken lisäksi koko kisapäivän ajan tuuli mahdottoman kovaa, mikä tarkoitti pikkukoiralle paljon kivoja lehtiä jahdattavaksi ja kummallisia lepattavia kehänauhoja ihmeteltäväksi.

Me kisattiin Dellan kanssa mölliluokan viimeisinä. Pikkukoira jaksoi kuitenkin hienosti keskittyä pitkänkin odottelun jälkeen. Kehänauhojen sisäpuolella se oli heti täysillä mukana, eikä sitä tuntunut häiritsevän se, että hallin sijasta oltiinkin ulkokentällä. Rata oli kokonaisuudessaan oikein kiva. Simppeli perusrata kymmenellä tehtävällä.

Dellalla oli koko radan ajan ihan superhyvä tsemppi päällä. Se seurasi uskomattoman reippaasti, piti kontaktia hienosti ja työskenteli muutenkin tosi kivasti. Sekoiltiin kuitenkin jo heti toisella kyltillä, kun  270° käännös vasempaan ei sujunutkaan niin kuin sen olisi pitänyt sujua. Ongelmat alkoivat oikeastaan jo ensimmäisen kyltin maahan menon jälkeen. Della seurasi hirmu innoissaan, jolloin sillä on tapana edistää. Niin se teki tälläkin kertaa. En tajunnut reagoida edistämiseen tarpeeksi ajoissa, minkä vuoksi toisen kyltin lähestyminen oli aivan liian vauhdikas ja näinollen meidän rintamasuunnat vaihtuivat. Jotenkin ihmeen kaupalla sain kuin sainkin taiteiltua käännöksen loppuun asti kiilaamalla Dellan eteen. Kauniista käännöksestä ja hyvästä takapään käytöstä se oli kuitenkin kaukana. Sekunnin ajan ehdin miettiä pitäisikö kyltti uusia, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että uusiminen ei tässä tilanteessa luultavasti kannata. Viidennen kyltin sivulle tulo jäi mun makuun vähän turhan vinoon, mutta ei niin vinoon, että siitä olisi pisteitä rokotettu. Loppu rata sujui varsin hienosti tasaiseen Dellamaiseen tyyliin.

Pakko vielä kehua erikseen tuon hienoa kontaktia. Toivon, että se tulee pysymään yhtä hyvänä siinäkin vaiheessa, kun makkarat jäävät kokonaan taskunpohjalle. Fiilis oli radan jälkeen loistava, vaikka kakkos kyltin sekoilu vähän harmittikin. Suorituksena rata oli kuitenkin yksi meidän sujuvimpia ratoja, ja mikä parasta me molemmat taidettiin nauttia joka hetkestä.

Palkintojenjako alkoi melkein heti meidän suorituksen jälkeen. Tuomari antoi aluksi yleistä palautetta suorituksista. Todella moni koirakko oli toistanut saman virheen - lähtenyt liikkeelle ilman tuomarin lähtölupaa. Tämä virhe johtaisi virallisissa kisoissa hylkäämiseen, mutta koska kyseessä oli mölliluokka, helpotettu arvostelu ja monen koirakon toistama virhe, oli tuomari mukavalla päällä ja antoi ilman lähtölupaa lähteneille koirakoille vain -1 pisteen vähennyksen. Olin hieman hämmentynyt, kun huomasin, että me oltiin Dellan kanssa lähdetty myös liikkeelle ilman lähtölupaa. En tajua miten se on ollut edes mahdollista :D Kai se oli sitten se järkyttävä tuuli, jonka takia en saanut tuomarin puheesta mitään selvää ja oletin saaneeni lähtöluvan liikkeelle lähtiessäni. Totta puhuakseni en tainnut kyllä ajatella koko lähtöluvan saamista, kun hermoilin jo lähdössä ensimmäisen kyltin maahan menoa. Kakkos kyltin sekoilusta tuli vain yhden pisteen vähennys. Virallisissa väärä rintamasuunta olisi aiheuttanut kymmenen pisteen vähennyksen.

Pisteitä saatiin sitten lopulta kasaan 98, joilla sijoituimme mölliluokan ensimmäisiksi. Kehuja saatiin muun muassa hienosta yhteistyöstä. Oli muuten kivaa vaihtelua, kun sijoittuneet saivat valita palkinnot itse tarjolla olevista vaihtoehdoista. Nappasin sitten tuollaisen pesukarhu frisbeen. Della kantoi palkintonsa ylpeästi häntä korkealla liehuen autoon. Frisbee on pikkukoiran mielestä ehkä paras palkinto ikinä. Sen verran kovaa riepottelua se on joutunut kokemaan.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Mutakuono


Pikkukoira järjesti itselleen helteisenä viikonloppuna huisin hauskaa tekemistä, kun se kulki ympäri pihaa ja piilotteli pitkin tonttia synttärilahjaksi saamiaan whimzees krokotiililuita. Sen mielestä oli super hauskaa piilottaa samoja luita yhä uudelleen ja uudelleen. Yhden piilotettuaan se palasi edellisen luo, piilotti sen uudestaan, minkä jälkeen se haki pussista taas uuden korkotiilin piilotettavaksi uuteen paikkaan. Lopulta se kyllästyi leikkiin, söi yhden luun ja jatkoi seuraavana päivänä piilotusjuttuja ihan yhtä innoissaan.

Vaikka seurasin itse vierestä koko ajan sen puuhia, ei mulla ollut seuraavana päivänä enää mitään muistikuvaa siitä, mihin piiloihin ne luut lopulta päätyivät (niitä kun taisi olla parhaimmillaan viisi yhtä aikaa piilossa ja piilot vaihtuivat varsin tiuhaa tahtia), mutta niin vain pikkukoira löysi kaikki luut seuraavanakin aamuna.

Oli ihan tajuttoman hauskaa seurata vierestä, miten onnellinen ja päättäväinen se oli etsiessään juuri sitä oikeaa piiloa. Sopivan paikan löydyttyä se aloitti kuopan kaivamisen, ja kun kuoppa täytti pikkukoiran kriteerit pudotti se luun kaivamaansa koloon. Kuopan kaivamisen jälkeen alkoikin se omistajan mielestä ehdottomasti huvittavin osuus, kun Della alkoi päättäväisesti työntämään kuonollaan hiekkaa kuopan päälle. Lopputulos oli varsin hyvin piilotettu luu ja mutainen kuononpää :D Nekku ei voinut ymmärtää, miten joku voi tehdä jotain noin tyhmää..piilottaa nyt (ja jättää syömättä!) ruuaksi kelpaavat herkut. Nämä on varmaan vaan niitä Dellajuttuja, jotka pikkukoira itse ymmärtää.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Sä olet tässä mua varten


Viime kuukaudet ovat olleet helpompia. Ikävä ei ole raastanut ja repinyt kappaleiksi enää samalla tavalla, kuin se ensimmäisen vuoden ajan teki. Toisinaan tulee niitä hetkiä, kun tarvitsisin hömppäotuksen viereeni, kun haluaisin painaa kasvoni sen pehmeää turkkia vasten ja rutistaa oikein kovasti. Niinä hetkinä takerrun tuohon, ehkä maailman vaatimattomimpaan, mutta sitäkin hyväsydämisempään koiraan. Nekkuun, joka on ottanut tehtäväkseen katsoa, että seison tukevasti omilla jaloillani. Siihen Nekkuun, joka on koska tahansa valmis hyppäämään syliini, seisomaan vieressäni ja nuuhkuttamaan korviani. Se ei epäile hetkeäkään heittäytyä eteeni kerjäämään rapsutuksia, tai painaa päätä syliini, kuin sanoakseen kaikki on ihan okei. Välillä tuntuu, kuin tuo koira tietäisi minusta paljon enemmän kuin itsekkään itsestäni tiedän.

Sinä sunnuntaiaamuna (josta tulee pian kuluneeksi kaksi vuotta), 17.8.2014, tapahtui jotakin. Sinä aamuna Nekku muuttui. Tai minä muutuin. En ole aivan varma mitä tapahtui, mutta jokin muuttui meissä ja meidän välillämme. Oli opittava elämään ilman Bellaa. Nekku lakkasi olemasta Nekku. Se lakkasi olemasta se äidin ja siskon koira. Se lakkasi olemasta se minun puolikaskoira. Siitä hetkestä lähtien se oli enemmän kuin Nekku. Se oli se minun kokonainen suojamuurini, se miksi olen sitä tavannut kutsua viimeisen vuoden ajan. Sellainen se on. Suojamuuri. Nekun tapa olla on jotain uskomatonta. Se osaa olla läsnä jollain ihan käsittämättömällä tavalla. Se on uskomaton koira.

Tulevan viikon aikana saan varmasti hymyillä poskeni kipeäksi, sillä me pakataan lauma autoon (tai Nekku ja Della, koska Peppi on ehtinyt olla reissussa jo eilisestä asti) ja suunnataan joka vuotiseen tapaan hiekkasärkille, missä Nekku saa kahlata sydämensä kyllyydestä ja kalastaa käpyjä, joita muuten mahtuu uuteen nokkaan tuplasti enemmän kuin entiseen. Maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään tuon koiran tekemässä juuri sitä, mitä se kaikkein eniten rakastaa.

perjantai 27. toukokuuta 2016

365 päivää


Della täyttää tänään vuoden. Kaksitoista kuukautta. Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää. Niin vanha minun pikkukoirani jo on. Välillä tuntuu, kuin olisin elänyt sen kanssa ikuisuuden, vaikka yhteisiä päiviä onkin takana vasta kahdeksan kuukautta.

365 päivää sitten tein todella suuren päätöksen, kun kuuntelin järjen sijaan sydäntäni ja varasin pikkuruisen päivän ikäisen blenheimtytön. En ole hetkeäkään katunut päätöstäni. Della on ollut juuri se koira, jota me tarvitsimme Bellan kuoleman jälkeen, jota lauma tarvitsi ja jota minä tarvitsin. Pikkukoirasta on tullut ihan hiton tärkeä.

Pitihän sitä synttärisankaria vähän lahjoakin herkuilla ja leluilla. Pallohullu sai pari uutta palloa ja possunkorvan, jota se mutusteli tyytyväisenä yli tunnin ajan. Nekku ja Peppikin saivat osansa juhlaherkuista, kun Della lahjoitti niille omat possunkorvat. Nekku söi omansa muutamassa minuutissa ja todisti samalla, että hyvin sillä puolikkaalla nokallakin possunkorvia järsitään. Nekun possunkorvan kadotessa parempiin suihin, oli Della saanut järsittyä omastaan vasta ensimmäisen nurkan.

Paljon onnea maailman paras pikkukoira!

lauantai 14. toukokuuta 2016

Huikean pätevä pikkukoira


Tiistai-iltana rakensin takapihalle ALO tasoisen radan. Viime hetken paniikkitreenit ennen seuraavan päivän möllejä. Tai sellaiset niiden oli ainakin tarkoitus olla. Della oli kuitenkin sitä mieltä, että kepit on paaljon kivempia kuin treenaaminen. Tuo on muuten ihan tajuton keppihullu. Se bongailee joka paikasta ja kaiken aikaa keppejä, joita järsiä ja kantaa sisälle. Sen ehdottomia lemppareita on sellaiset kahden metrin mittaiset risut, joita se yrittää raahata ovesta sisälle ja sitten ihmettelee, kun ei mahdukkaan oviaukosta eteenpäin. Se niistä viime hetken treeneistä sitten, kepit veivät (tälläkin kertaa) voiton. Saatiin me kuitenkin muutama onnistunut liike suoritettua.

Nekku oli kuitenkin enemmän kuin valmis hömppäilemään ja voi sitä pärskimisen ja pomppimisen määrää, kun pikku Nuhveli pääsi tekemään rataa! Mikään ei saa mua niin hyvälle tuulelle, kuin koira, joka nauttii siitä mitä se tekee. Eihän Nekku mikään mestari liikkeiden suorittaja ole, mutta juuri tällaisesta tekemisestä mä nautin. Kun voi tehdä vähän sinne päin ja koira tykkää. Ihan sama, vaikka perusasento olisi puolimetriä vinossa, kunhan on vain hauskaa. Varsin onnistuneet viime hetken paniikkitreenit siis. Treenin tarpeessa olevaa kiinnosti kaikki muu paitsi treenaaminen, mutta onneksi Nekku sentään oli innolla mukana. Ainakin sain painaa pääni tyynyyn hymy korvissa, onnellinen Nekku jaloissa ja hirmuisen väsynyt keppien metsästäjä sängyn alla.

Keskiviikkoilta kului Maalahdessa epävirallisissa Rally-tokokisoissa. Oltiin tehty viimeksi rally juttuja Vaasan kisoissa ja alla oli edellisillan epäonnistuneet paniikkitreenit, minkä vuoksi odotukset eivät olleet kovin korkealla. Lähdin kisoihin kuitenkin luottavaisin mielin, tavoitteena suorittaa rata hyvällä fiiliksellä ja ilman sen suurempia paineita. Kisattiin Dellan kanssa mölliluokassa numerolla 12, mikä oli mahtava juttu, sillä me päästiin suorittamaan rata kolmansina, eikä ohjaajakaan näin ollen kerinnyt paineistua turhasta odottelusta ;)

Tuomarina kisoissa toimi Susanna Nyberg. Rata oli kokonaisuudessaan todella helppo, mutta juuri sopiva mölliluokan radaksi. Liikkeestä maahan -kylttiä jännitin etukäteen, sillä en ollut varma pysyisikö Della maassa tarpeeksi kauan. Muutaman kerran harjoittelin ennen rataantutustumista, eikä liikkeestä maahan meno ollut mikään ongelma.

Della odotti pikkusiskoni kanssa sen aikaa, kun olin itse tutustumassa rataan. Pikkukoiralle tuli ihan hirveä paniikki, kun se ei nähnytkään mammaa koko aikaa, minkä takia se aloitti säälittävän uikutuksen. Rataantutustumisen aikana se ehti sitten kerätä hirmuisesti kierroksia ja oli revetä pöksyistään, kun vihdoin pääsi takaisin mun luo. Pieni paniikki siinä ehti iskeä, kun toinen kävi ihan kierroksilla ja oma suoritusvuoro vain lähestyi ja lähestyi, että rauhoittuuko se siitä enää olleenkaan. Viimeiset liikkeet ennen omaa vuoroa (tarkoituksena vähän rauhoitella koiraa) eikä maahan meno enää sujunutkaan, koska pikkukoira oli niin tavattoman innoissaan. Se pomppasi maasta heti palkan saatuaan ylös, eikä puhettakaan, että olisin ehtinyt selkääni suoristaa. Hetken täpistyään Della kuitenkin malttoi rauhoittua, vaikka radalle lähdettiin vailla tietoa siitä jaksaako se enää keskittyä yhtään mihinkään.


Olin radalla kuitenkin tosi rento, sillä halusin ottaa tämän kertaisesta suorituksesta kaiken ilon irti. Della oli heti lähdössä hyvin mukana. Sillä riitti intoa, mutta se ei käynyt liikaa kierroksilla, minkä takia se jaksoi keskittyä super hyvin. Ensimmäisen kyltin kohdalla (joka muuten ratapiirroksesta poiketen oli: koira eteen, vasemmalta sivulle, istu) jätin Dellalle aivan liian vähän tilaa kylttiin nähden, minkä takia sen häntä pamahti kyltin alareunaan. Sekunnin ajaksi se pysähtyi ihmettelemään tapahtunutta, mutta jatkoi hienosti liikkeen suorittamista. Loppu rata rullasi sujuvasti omalla painollaan. Della teki kivasti töitä ja saatiin tehtyä hyviä seuruu pätkiä täysin ilman nameja. Liikkeestä maahankin sujui ihan hyvin ja Della malttoi pysyä maassa niin kauan, että sain selkäni suoraksi. Hetken aikaa jouduin kyllä varmistelemaan, ettei se ponnahda ylös, mutta hienosti se sitten lopulta siellä maassa pysyi. Maaliin päästyä mulla oli super hyvä fiilis, sillä me oltiin tehty just meidän näköinen rento suoritus, koiralla oli hauskaa ja omistajakin oli paremmin kartalla kuin viime kisoissa. Me ollaan Dellan kanssa hiljalleen löydetty se meidän tapa tehdä ja toimia. Kai me ollaan ihan hyvä tiimi yhdessä.

Saatiin täydet 100 pistettä ja sijoituttiin mölliluokan kolmansiksi. Hävittiin hieman ajassa ensimmäiselle ja toiselle koirakolle. Tuomarin kommentti: "Hyvin kannustettu, sujuvan näköistä menoa". On mulla varsin pätevä pikkuotus. Ehkä me voidaan pian alkaa haaveilemaan virallisistakin kisoista, mutta sitä ennen pitäisi päästä nameista kokonaan eroon, maahan meno saada vahvemmaksi (ja käsimerkittömäksi) + ulkona pitäisi treenata todella paljon, sillä pikkukoiran keskittyminen tuntuu katoavan ulkona ihan totaalisesti.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Laumani


En pystynyt pidättelemään kyyneleitä, kun näin tämän piirustuksen ensimmäisen kerran. Oikeastaan se oli silloin vasta luonnos ja mä olin silti ihan myyty. Anniina taikoi koko lauman yhteen. Ne kaikista tärkeimmät samassa kuvassa. Enkelikoira, Kettutyttö, Kuutinpoikanen ja Susimummi.

En vain voi lopettaa tuon taulun tuijottamista. Siinä on mun elämäni koira ja tukipilarit, ne jotka yrittävät parhaansa mukaan täyttää Bellan jättämiä valtavia tassunjälkiä. Enkelikoira olisi varmasti ylpeä, jos se tietäisi minkälaisen lauman se jätti jälkeensä.

Tämä taulu on se kuva, jota en koskaan voinut ottaa. Se on kuva laumastani kokonaisena. Siitä laumasta, jonka tunnen edelleen omistavani, vaikka karu totuus iskeekin päivittäin vasten kasvoja. Bella tulee aina olemaan osa sydämeni laumaa. Tällä hetkellä olen vain niin onnellinen, että sain sen kuvan, jota en koskaan, milloinkaan olisi pystynyt itse toteuttamaan.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

98 pisteen Della

Oon vieläkin ihan hämmentynyt. Pikkukoira teki eilen vaatimattoman 98 pisteen suorituksen ja voitti luokkansa.


Ilmoitin Dellan muutama viikko sitten epävirallisiin rally-tokokisoihin. Paloin halusta päästä kokeilemaan kuinka se toimii kisatilanteessa, ja miten mä osaan toimia sen kanssa.

Perjantai-iltana olin lievästi sanottuna kauhuissani. Eihän me oltu koskaan edes tehty kokonaista rataa. Pienen hetken ajattelin jättäväni koko kisat väliin, ajatuksella eihän me kuitenkaan mitään osattaisi. Lauantaina olo oli kuitenkin ihmeen luottavainen ja lähdinkin kisoihin yksi tavoite mielessäni: päästä maaliin häntä heiluen ja suu hymyssä. Luotin siihen, että Della kyllä osaa.

Kisat järjestettiin Vaasassa (9.4), hiekkapohjaisessa kasvihuoneessa. Mölli luokkaan oli ilmoittautunut yhteensä 17 koirakkoa ja me kisattiin numerolla 10. Saatiin siis odotella omaa vuoroa jonkin aikaa. Stressasin etukäteen hirveästi kasvihuoneen hiekkapohjaa, sillä me ei olla treenattu muilla alustoilla, kuin keinonurmella ja olkkarin lattialla. Della on välillä vähän hienohelma, minkä takia ajattelin, että se ei välttämättä suostu maata hiekassa. Hiekkapohja oli kuitenkin pikkukoiran mielestä ihan okei.

Möllit tuomaroi Heidi Slögs. Rata oli kokonaisuudessaan tosi kiva ja simppeli, vaikka muutama meille epävarma kyltti löytyikin (liikkeestä maahan & istu, maahan). En ollut varma suostuuko Della makaamaan hiekkapohjalla, saatikka pysymään siellä niin kauan, että ehdin suoristaa selkäni. Pikkukoira kuitenkin meni maahan ja pysyi siellä varsin hienosti.


Radalla Della kulki mahtavasti ja tsemppasi uskomattoman hienosti kovasta väsymyksestä huolimatta. Mua harmittaa, että mä en pystynyt nauttimaan meidän suorituksesta niin paljon, kuin olisin halunnut nauttia, koska mua jännitti ihan käsittämättömän paljon. Mua jännitti, koska nämä olivat ensimmäiset kisat, kun hihnan päässä oli Della, eikä se tuttu ja turvallinen läskitassu, koira jonka tunsin paremmin kuin itseni. Mun olisi kuitenkin pitänyt osata luottaa tuohon pikkukoiraan paljon enemmän. Mä kuitenkin tiesin, että se osaa ja se tekee huippu hyvin. Ja niin se teki, vaikka ohjaaja olikin välillä vähän hukassa ja olisi voinut tsempata pikkukaveria vieläkin kuuluvammin.

Hymy oli maaliin päästessä vähintäänkin korvissa. Pikkukoira oli niin kovin pätevä. Me saavutettiin tavoite ja suoritettiin rata hymyssä suin, häntä heiluen. Ja mikä parasta, Della jaksoi tehdä hyvällä vireellä, vaikka namia ei tullutkaan joka liikkeen jälkeen.

Ensimmäinen -1 pisteen virhe (py) tuli kyltiltä 5 (pujottelu), kun Della pysähtyi hetkeksi vilkaisemaan tuomaria. Toinen -1 pisteen virhe (vino) tuli kyltiltä 9 (koira eteen, vasemmalta sivulle), jossa ohjasin Dellan vähän huolimattomasti eteeni istumaan, jolloin sille jäi aivan liian vähän tilaa suoristaa itsensä. Tuomarin kommentti: "Mukavaa iloista yhteistyötä!"

Käsittämätöntä, että pikkukoira teki kymmenen kuukauden ikäisenä ekoissa mölli rally-kisoissaan 98 pisteen suorituksen sijoittuen ensimmäiseksi. Musta oli myös mahtavaa huomata, että se ei välittänyt yhtään siitä, mitä sen ympärillä tapahtui, koska se keskittyi vain ja ainoastaan muhun. En voisi olla ylpeämpi pienestä otuksestani!

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Huhtikuun ensimmäinen


En tiedä koska mulla olisi ollut niin kivaa, kuin maanantaina oli kiertäessäni Dellan kanssa kehää ympäri. Hassua, että pelkkä kehän kiertäminen ja koiran seisottaminen voi olla niin tavattoman mukavaa. Ehkä se on se sujuva yhteistyö, joka tekee kaikesta parempaa. Vaikka mulla onkin kehässä aika ajoin todella outo tunne, kun narunpäässä ei olekaan se tuttu ja turvallinen läskitassu, se jonka kanssa kaikki sujui, ja se jonka tunsin hännästä kuononpäähän. Mä olen kuitenkin onnellinen, että voin nauttia kehässä olosta Dellan kanssa samalla tavalla kuin ennenkin nautin.

Pikkukoira tassutteli Lapuan pentumätsärissä 28 pienen pennun joukosta sinisten nauhan saaneiden toiselle sijalle. Ei siinä paljon sijoitus enää hymyä nostattanut, kun fiilis oli jo pelkästä kehässä ravaamisesta ihan huipussaan. Della taisi nauttia kehässä olosta aivan yhtä paljon kuin minäkin, vaikka pöytä onkin sen mielestä edelleen maailman kammottavin juttu.

Agilityn ollessa tauolla me ollaan pystytty keskittymään täysin rally-tokoon. Takana on kahdet onnistuneet treenit ja lukuisat olkkari harjoitukset. Sunnuntaina on luvassa koulutuspäivä ja ensi viikolla ensimmäiset epäviralliset kisat. En todellakaan tiedä, mitä ajattelin ilmoittaessani Dellan mölli luokkaan, mutta niin vain tein :D Kai me mennään vain pitämään vähän hauskaa ja hassuttelemaan, toivoen, että pikkukoira ei paineistu kisatilanteesta liikaa.

Dellan kanssa on jotenkin tosi ihmeellistä treenata, sillä rally-toko oli se mun ja Bellan juttu. Bellan kuolemasta on yli puolitoista vuotta ja meidän viimeisestä yhteisestä rallykisasta pian kaksi vuotta. Siitä huolimatta mä meinaan välillä pyytää Dellalta aivan liian vaikeita juttuja tai sellaisia tehtäviä, joita me ei olla koskaan edes harjoiteltu. Käskyt vain tulevat sieltä takaraivosta, kunnes mieli tajuaa, että Della ei ole koskaan kuullutkaan moista sanaa. Mutta ihan hyvin meillä menee, ainakin silloin, kun ohjaaja tajuaa pyytää oikeita ja opeteltuja asioita.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Kolme aukeamaa Nekkua


Nekusta oli kolmen aukeaman pituinen juttu Cavalierlehden kevätnumerossa. Pikkuinen kalastelija pääsi jo toistamiseen söpöilemään lehden sivuille, vaikka tämän kertainen teksti olikin kaikkea muuta kuin mukava kalastelujuttu.

Mietin pitkään lähetänkö kirjoittamaani tekstiä (joka on muuten suurimmaksi osaksi lainattu blogista ja yritetty muuttaa hieman luettavampaan muotoon) ollenkaan lehden toimitukselle vai olisiko se vain parempi pitää itseäni varten. Teksti kuitenkin oli ja on jollain tapaa niin henkilökohtainen, etten tiennyt halusinko jakaa sitä eteenpäin.

Hetken aikaa asiaa mietittyäni päätin kuitenkin painaa lähetä nappulaa siinä toivossa, että se saattaa joskus auttaa jotakuta toista vastaavassa tilanteessa olevaa. Tai ainakin se antaa toisenlaisen näkökulman asioihin. Ja jos ei muuta, niin ainakin mun pikkuinen kuonopuoli loisti lehden kuvissa. Vähän harmittaa, ettei mulla ollut tekstiä kirjoittaessa kuin yksi julkaisukelpoinen kuva Nekun "uudesta" kuonosta, mutta eikai sillä nyt niin väliä ole.... sama Nuhveli se kaikissa kuvissa kuitenkin möllöttää :)