Sivut

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Seuraaminen - missä mennään?


Pieni tilannekatsaus tähän väliin voisi olla kohdallaan. Sain aikaiseksi videoida koirien seuraamista, jotta näkisin missä me ihan oikeasti mennään. Mä en ole koskaan vaatinut täydellistä tai tiivistä seuraamista enkä tuu vaatimaankaan. Se mitä mä vaadin seuraamisen suhteen on reipas vauhti + vierellä on seurattava suoraa. Katsekontakti on myös toivottu juttu. Me treenataan kuitenkin seuraamista iloisella asenteella, mitä onnellisemman näköinen koira on sen parempi. Toko seuraamista ei olla missään vaiheessa lähdetty tavoittelemaan, rally meiningillä siis mennään.

Nekun seuraaminen oli aika mielenkiintoisen näköistä. Oon tiennyt ettei se mitenkään hirmu suorassa seuraa, mutta video pisti kieltämättä hieman hymyilyttämään. Piiku on niin käsittämättömän innoissaan, että se ottaa välillä laukka askelia tai koheltaa jotain ihan omiaan, mutta pysyy kuitenkin tahdissa mukana.  Pakko siis kehua tähän väliin sen intoa! Suurin ongelma on kuitenkin se poikittaminen. Se seuraa ihan käsittämättömän vinossa. Etupää kulkee suunnilleen oikeaa reittiä, mutta takapää huitelee ihan missä sattuu. Oon vähän umpikujassa asian suhteen, enkä oikein tiedä miten tuota lähtis opettamaan suoremmaksi. Kenties seinää apuna käyttäen, vaiko kirja harjoituksia takapäänkin hallitsemista varten? jos jollain on vastaavia kokemuksia kertokaa ihmeessä vinkkejä! Sivulle tulon kanssa ollaan edistytty edelleen, vaikka seinä onkin ahkerassa käytössä. Toisinaan onnistuu ilman seinää, mutta aika usein se innostuessaan jää vielä liian vinoon.


Bellan seuraaminen on nyt hyvällä mallilla, tämän parempaa seuraamista siitä ei irti saa. Seuraaminen on siis tällä hetkellä lyhyesti ja ytimekkäästi: iloista. Siihen me ollaankin pyritty. Treenin suhteen otetaan rennosti; ei liikaa toistoja eikä liian pitkiä pätkiä, jotta mielenkiinto ja ennenkaikkea into & vauhti pysyy samanlaisena.

Pepin kohdalla rallytoko on vain toisinaan piristystä tylsään arkeen. Tai Pepille piristystä silloin kun se jaksaa innostua tokoilusta, se on enemmän vauhti tyyppiä. Haluan kuitenkin kirjoittaa muutaman sanan Pepinkin seuraamisesta, se nimittäin seuraa ihan käsittämättömän hyvin silloin kun sitä ei väsytä, kyllästytä tai se ei muuten vaan halua osoittaa mieltään jostain. Kunhan se vaan jaksaa keskittyä se seuraa ihan mahtavasti, tosi reippaasti ja niin päättäväisen näköisesti.

Ainiin aloiteltiin pikku siivousapureiden kanssa harjoittelemaan maton rullaamista, video tulossa kunhan saan tempun opetettua loppuun.

--
Nyt teillä lukijoilla olis mahdollisuus myös kysyä (asiallisia kysymyksiä!) ajattelin että voisin jossain vaiheessa rustailla pientä kysymyspostausta, myös erillaiset postaus ideat ovat tervetulleita!

maanantai 21. tammikuuta 2013

Pää pystyyn


Oon lukenut viime päivinä muiden cavalier omistajien kokemuksia sivuäänestä ja samalla tajunnut, että ei tämä mikään maailmanloppu ole. Useimmat cavalierit, joilta sivuääni on löydetty jo varhaisessa vaiheessa ovat pystyneet elämään täysin normaalia elämää monta vuotta, myös lääkkeiden kanssa. Toivon tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta, että Bellankaan kohdalla sivuääni ei pahene vielä moneen moneen vuoteen. Netistä lukemieni juttujen ja mulle kirjoitettujen kommenttien voimalla pystyn ajattelemaan asiaa ilman että ahdistun tai rupean pillittämään. Vaikka toisinaan edelleen pelkäänkin.

Alku järkytyksestä toivuttua, uskallan kääntää katseen kohti helmikuisia kisoja, mistä me toivottavasti haetaan toinen hyväksytty tulos! Olin tiistaina vielä sen verran shokissa, että meinasin perua koko ilmoittautumisen, kunnes tajusin että eihän mulla oo mitään syytä lähteä sitä perumaan. Bella on täysin oma itsensä, aivan kuin viikko tai kuukausi sitten ei se oo muuttunut mitenkään, vaikka lievä sivuääni olikin tuomio. Luulen (ja toivon) ettei Bella tunne/tiedä/tajua että sen sydämmessä joku ylimääräinen ääni onkin. Mulle tää on kaikista vaikeinta. Joka tapauksessa Bella nauttii kisoista, se nauttii yhdessä olosta ja -tekemisestä, joten totta hitossa me kisataan ja treenataan (samaan tapaan kuin aina ennenkin) niin kauan kuin Bella siitä nauttii. Kisaaminen ja treenaaminen on aina ollut ja tulee aina olemaan sitä meidän yhteistä aikaa, se meidän juttu. Sen silmät, mitkä loistaa kirkkaammin kuin taivaan tähdet ja se into, mikä sen nappisilmistä näkyy saa yrittämään yhä enemmän, unohtamaan vaikkei kaikki menisi aina niin hyvin ja ennen kaikkea elämään just siinä hetkessä. vain nauttia. Bellan intoa ei kyllä voi olla ihailematta.

Käännökset vasempaan päin alkavat taas sujua, kirjasta on ollut paljon suurempi hyöty, mitä alkuun kuvittelen. Ollaan treenattu sekä kirjan kanssa, että ilman kirjaa. Kirjan nähdessään Bella syöksyy pää kolmantena jalkana, asettelee tassut nätisti kirjan päälle odottaen käänny käskyä. Ilman kirjaa käännökset sujuvat todella hyvin! Se selvästi yrittää käyttää takapäätään, onnistuen välillä erinomaisesti. Alusta aloittaminen on siis tuottanut tulosta. Nekun kanssa ollaan treenattu liikkeitä perätysten, pieni tekee niin hyvin ja innoissaan! Kaikki ALO luokan liikkeet alkaa olla Nekun kanssa hanskassa, lukuun ottamatta pieniä hiomisen kohteita. Kokeillaan treenata häiriössä ja jos Neps ei mee ihan lukkoon niin ehkä se pääsee kokeilemaan ihan oikeita isojen koirien mölli kisoja ;)


En kyennyt edelliseen postaukseen kirjoittamaan mitään Nekun & Pepin käyttäytymisestä eläinlääkärissä, ajatukset kun olivat vain ja ainoastaan Bellassa. Peppi joutui ensimmäisenä rokotettavaksi, olin hirmu tyytyväinen kun se päättikin pitää hampaat "huulien paremmalla puolella". Oikeestaan Peppi oli niin paniikissa ettei se pystynyt juuri muuta tekemään kuin tärisemään ja pitämään päätä Emmin olkapäällä. Tutkia antoi niin hyvin mitä peloissaan oleva koira nyt antaa. Yllätti kyllä, että Peppi oli koko kolmikosta se pelokkain, enpä olis ihan heti uskonut. Viime elukkälääkäri käynnillä kun se olisi mielellään vilauttanut valkoista hammasrivistöään. Se kun ei  kenenkään muun anna korviinsa koskea kuin Emmin, mikä ei sinällään oo ihme. Kuka nyt haluais ventovieraan sorkkivan kipeitä korvia?

Nekku puolestaan yllätti ihan täsyin! Bellan ollessa pöydällä tutkittavana se piippasi. Miten epäreilua Pikkuketun mielestä olikaan kun emo pääsi pöydälle, mutta hänen piti jäädä lattialle odottelemaan! Kun sitten Nekun vuoro koitti se istui nätisti pöydällä, väisteli hieman mutta kertaakaan se ei tärissyt. Rehellisesti sanottuna Neks oli tällä kertaa koko kolmikon rohkein. Kynnetkin antoi leikata, se on pistänyt niin kovasti hanttiin ettei olla saatu kuin muutama kynsi aina silloin tällöin leikattua. Ei se tietenkään vieraalle ihmiselle niin kovasti viitsinyt kampoihin laittaa. Toivottavasti nyt käyttäytyy kotona leikatessakin vähän paremmin, kun tajusi ettei siinä kuinkaan käynyt. Ihan tuttu juttu, mitä on pennusta asti tehty. Anaalirauhaset piti tosin tyhjätä jo meno matkalla. En voi olla muuta kuin ylpeä Pikkuketusta. Osaksi sen rauhallisuuteen varmaan vaikutti se, että kaikki sen "turvajoukot" oli mukana (=minä, Emmi, iskä, Bella & Peppi) joten miksi turhaan panikoida.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle


Ensimmäistä kertaa elämässäni musta tuntui siltä, että koko maailma romahtaa niskaan. Koko eilisen  aamupäivän olin helpottunut, tiesin että koirat saisivat pian penkikkatauti rokotteet niskoihinsa. Helpotus muuttui kuitenkin hetkessä peloksi ja miljooniksi kysymyksiksi mitkä tulvivat mieleeni.

Olin pelännyt tätä tulevaa vuotta jo jonkin aikaa, vuotta jolloin Bella täyttää kuusi. Monella cavalierilla havaitaan kuusi vuotiaina/kuuden vuoden jälkeen sydämessä sivuääni. Joka ikisellä rokotus reissulla koirien sydänten kuunteleminen on saanut mut pidättämään hengitystä, niin tälläkin kertaa. Eläinlääkäri kuunteli ja kuunteli Bellan sydäntä. Tiesin jo siinä vaiheessa, että kaikki ei voi olla kunnossa. Lääkäri oli kuullut sydämestä hyvin hyvin lievän sivuäänen, äänen jonka juuri ja juuri erotti. Pidätin kyyneleitä, olin kauhusta jäykkänä, joten kuten onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni. Miksi juuri minun Bella? minkä takia? olisinko voinut tehdä jotain toisin estääkseni sen? Olin kieltämättä (ja olen edelleenkin) hieman shokissa. Vaikka olenkin alusta asti, siitä asti kun me päätettiin cavalieri hankkia valmistautunut siihen, että jossain vaiheessa se sivuääni voi tulla mukaan kuvioihin. Uutinen oli kuitenkin kuin isku vasten kasvoja. Se on vasta kuusi, miten se voi olla mahdollista? oli ensimmäiset ajatukseni. Ei se mikään kuolematuomio ole, mutta sillä hetkellä se tuntui siltä. Odotan edelleen, että joku tulisi ja nipistäisi mua, heräisin, kaikki olisi ollut vain pahaa unta. Niin ei kuitenkaan tapahdu. En tiedä vieläkään mitä ajatella, oikeastaan en pysty edes ajatella mitään ilman että kyyneleet täyttäisivät silmäni. Toisaalta en haluaisikkaan ajatella, se tulee kuitenkin mieleen joka kerta kun vilkaisenkin tuon pieniin onnellisiin silmiin. Kyyneleet pääsevät valloilleen yhä uudelleen ja uudelleen. Tälläkin hetkellä se kuorsaa tyytyväistä mun kainalossa, niin kuin koska tahansa.

En halua ajatella tai halua uskoa asiaa. Bella on ollut oikeastaan jo pitkän aikaa ihan parhaimmillaan, onnellisempi ja iloisempi kuin koskaan. Se juoksee lenkillä niin lujaa kuin koivistaan pääsee ja se on innostunut taas leikkimään, mitä se ei ole pariin vuoteen tehnyt. Luultavasti tän takia mun on niin vaikea käsitellä asiaa. Jollain tapaa jopa syyllistin itseäni, mutta tajusin etten asiaan olisi voinut vaikuttaa millään tavoin. Eläinlääkäri sanoi, että sivuäänen kehittymiseen "ei ole vaikuttanut" mikään, se on vain valitettava tosi asia että tällä rodulla se on aivan liian yleistä. Se tulee jos on tullakseen, siihen on hankala vaikuttaa mitenkään. Vaikka Bellalla on edelleen ylipainoa kilon verran, oli lääkäri vahvasti sitä mieltä että sivuäänen alkamisen kanssa ei ole mitään tekemistä painon kanssa. Sen sijaan jatkoa ajatellen olisi hyvä saada viimeisetkin kilot karistettua, jotta sydämen olisi mahdollisimman helppo tehdä työnsä.

Asiat ovat kuitenkin tilanteeseen nähden erittäin hyvin. Bella on täydellinen oma iloinen itsensä, "täysin" kunnossa, jatkoa ajatellen oli kuitenkin hyvä että pienen pieni sivuääni havaittiin näin varhaisessa vaiheessa ja sitä pystytään kontrolloimaan hyvin . Itse puolestani en ole vielä pystynyt hyväksyä tosi asioita, mutta kaikki ajallaan. Tuo koira on vaan niin pirun rakas, aivan liian tärkeä. Sanat eivät todellakaan riitä kuvaamaan sitä, miten paljon mä tota koiraa rakastan ja miten paljon mä siitä välitän. Ei sitä turhaan sanota, että koira on ihmisen paras ystävä. Vähemmästäkin sitä huolestuu, minä joka pillitin jo siitä kun Bella veti pentuna heinän kurkkuunsa, tai kun se rupes aristamaan jalkaansa. Kun koirista on kyse ylireagoin toisinaan ja pahasti.

Me jatketaan kuitenkin ihan normaalia elämää harrastuksineen päivineen!

Mietin kauan julkaisenko edes koko postausta, mutta kai tää omalla tavallaan auttaa mua selvittämään asian. Kyyneliltä ei vältytty tätäkään tekstiä kirjoittaessa, mutta kyllä se siitä kunhan tokenen alku järkytyksestä.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Vasemman hiomista


Listasin taas päässäni muutaman treenattavan asian ylös, joita ollaankin nyt lähdetty Bellan kanssa pikkuhiljaa toteuttamaan. Ihan ensimmäisenä oon yrittänyt kiinnittää hihnaan huomiota ja varmistaa, että lukko ei missään vaiheessa nousisi liian ylös. Helpommin sanottu kuin tehty, saatan nimittäin ihan huomaamattani pitää hihnaa vaikkapa liian korkealla jonka takia lukko lähtee seilaamaan omia reittejään. Oonkin yrittänyt kiinnittää paljon huomiota siihen että muistan pitää käden tarpeeksi matalalla.

Toisena projektina on vasempaan kääntyminen tiiviiksi. Joulukuisissa kisoissa meidän 270 asteen käännös vasempaan oli aivan jotain muuta kuin tiukka käännös. Oon miettinyt pääni puhki millä tavoin mä lähden tuota opettamaan, käytännössä kuitenkin ihan alusta. Aloittelin eilen siten, että Bellan piti pitää etutassut paikallaan, kirjan päällä ja pyöriä ympäri. Kirjan päällä pyöriminen sujuu jo mainiosti, ilman kirjaa en oo vielä uskaltanut kokeilla. Yritin samaa takatassujen kanssa, mutta se osoittautui aivan liian vaikeaksi kun kirja ei pysynyt paikoillaan ja asentokaan ei ollut Bellan mieleen. Bellallahan on ollut joskus tosi kiva käännös vasempaan, kunnes mä onnistuin pilaamaan sen. Muistaakseni treenattiin jokunen vuosi sitten pyörimistä vasempaan suuntaan ja mulla oli ranteessa muutama käsikoru, jotka ns. hakkasivat yhteen. Korusta sitten lähti pieni ääni, jota Bella ilmeisesti säikähti, jonka seurauksena se ei enää tykkää kääntyä vasempaan. (opimpahan ainakin riisumaan kaikki turhat härpäkkeet käsistä ennen treenausta) Muuta selitystä en ainakaan tähän mennessää oo keksinyt siihen, miksi käännöksestä on yhtä äkkiää tullut niin "pelottava" juttu.


Nekun  kanssa lähdetään toteuttamaan projektia-perusasento suoraksi. Tätä jo viime vuonna treenailtiin, mutta ajattelin ottaa sen nyt kunnolla syyniin. Luultavasti aloitellaan taas seinän kanssa, mikä ainakin viime kerralla tuntui toimivan hyvin. Muutamaa uutta temppua ollaan aloiteltu treenaamaan, vaan ei mikään tunnu voittavan jalkojen välissä kävelyä.

Peppi on hoitanut itse itsensä aktivoinnin, se kuluttaa mielellään aikaa trixien snackrollin parissa. Pörrin mielestä varsin hyvä vekotin kun muutamalla tassun heilautuksella tippuu jono ruokaa pitkin lattioita. Vaikka taitaa olla jo aika helppoa puuhaa, niin silti se innostuu siitä joka kerta. Peppi pääsee  joutuu rokotuksille niin pian kuin mahdollista. Sen rokotukset menee vanhaksi tässä kuussa ja täällä päin on penikkatautia liikkeellä, joten mitä pikemmin sen parempi. Pikkuisen jännittää minkälaisen shown se pistää tällä kertaa pystyyn


torstai 10. tammikuuta 2013

Kissan jäljillä


Mikä tekisikään pienen koiran onnellisemmaksi, kuin pienen pienet kissan tassunjäljet hangessa? Jälkeen on aina yhtä hauskaa upottaa kuono ja tuhahtaa samalla niin lujaa, että ympärillä oleva lumi pöllyää. Unohtamatta kuonon päälle kertynyttä lunta ja häntää, joka sojottaa kohti taivasta. Paljon ylpeämmäksi ei koiran olemus jäljen löydyttyä voi muuttua. Ainahan sitä saa haaveilla, että sieltä jäljen päästä löytyisi ihka oikea kissimirri. Noh, jälet on ainakin melkein yhtä kivoja kuin itse kissa. Pienet tassunjäljet piristävät huomattavasti koirien lenkkeilyä, vauhdistakin sen jo huomaa.

Treenaaminen on ollut viime viikkoina lähes olematonta, lukuunottamatta joka päiväisiä pieniä temppu hetkiä. Jos sattuis viikonlopulle sopivan lauhkea keli saatetaan kokeilla pitkästä aikaa ruskeiden voimin kokonaista rally rataa. Agilityn suhteen oon myös pähkäillyt mitä tehdään, nyt kun ois mahdollisuus päästä loppu talveksi hallille treenaamaan. Alunperin tarkoitus oli että jätetään talvikausi kokonaan välistä, mutta nyt oon vähän kahden vaiheilla. Koirat nauttis varmasti ihan hirmuisesti. Samalla pääsisin tekeen rally juttujakin vieraaseen ympäristöön (+sisätiloihin!!) mietityttää kuitenkin edelleen toi B.n selkä. Eihän me sielä mitään muuta tehtäis kuin "juostais rata läpi, rimat maassa", mutta sitten taas mietin että kannattaako ilmoittautua kun ei kuitenkaan voida tosissaan treenata. Peppi tarvis treeniä joka tapaukses.


Isä soitteli keskiviikkona eläinlääkärille Pepin korvista ja saatiinkin nyt sitten muutamat reseptit. Eläinlääkäri määräs ihan suun kautta annettavia antibiootteja, korviin laitettavia tippoja ja puhdistusainetta. Jo on kumma, jos ei nyt ala korvat parantumaan!

tiistai 1. tammikuuta 2013

Uusi vuosi, uudet tavoitteet

Mikä olisikaan vuosi ilman tavoitteita? Yritin pysyä näitä kirjoittaessani ja suunnitellessani mahdollisimman realistisena, jotta tavoitteita olisi siten helpompi lähteä toteuttamaan ja saavuttamaan.


Bella
- RTK1 ja AVO luokan liikkeet hanskaan! Jos oikein ahkeria ollaan niin ensimmäinen hyväksytty AVO.sta (jos nyt kuitenkin silti ensin tuo RTK1)
- Agilityä hauskanpito mielessä... rentoja & iloisia treenejä, joista jää hyvä fiilis niin ohjaajalle kuin koirallekkin
- Selän vahvistamista ja kunnon kohottamista
- Paaljon uusia järkeviä ja vähän vähemmän järkeviä temppuja


Peppi
- Kontakti mörön hätistelyä.. tai jos tarkkoja ollaan niin Pepin asennevamman korjaus kontaktiesteitä kohtaan
- Muutamat epikset ja kisatilanteen mieleenpalauttelua
- Rallytokon ALO luokan liikkeiden treenailua kotitreenien muodossa
- Uusien temppujen opettelua


Nekku
-Paljon uusia tilanteita ja uusia koiratuttuja
-Rallyn treenailu kotioloissa ja jos jostain syystä neidin itsevarmuus seuraavan vuoden aikana päättääkin kasvaa niin ehkä jopa mölleihin
-Alkeisagility kurssille (iso kysymysmerkki, ois hienoa jos päästäis kokeilemaan Ketun kans treenausta ihan ohjatusti..mä kun (toivottavasti) saan heinäkuun jälkeen autokortin niin voitais jopa päästä treeneissä käymään sekä Bellan että Nekun kanssa)
-Paljon erilaisia temppuja

Itse sen sijaan haluaisin tulevan vuoden aikana opiskella koirahierontaa ja käydä mahdollisesti jonkin kurssin. Pystyisin siten itsekkin toivottavasti ehkäisttä ettei Bellan selkä jumiutuisi niin kovin helposti.