Sivut

tiistai 27. tammikuuta 2015

Kymmenen kuvaa

Harrastus
Harrastus on asia, joka tekee iloiseksi ja onnelliseksi. Harrastus on sellainen, josta nauttii, ja jota jaksaa tehdä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kalastelu on pikkuketulle kaikkea tätä. Se on harrastus. Ei mun harrastukseni, eikä mun ja pikkuketun yhteinen harrastus. Vain ja ainoastaan kalastelijan ikioma harrastus. Se rakastaa vedessä lotraamista, eikä se koskaan kyllästy etsimään käpyjä, meriheinää tai planktoneita. Se viihtyisi vedessä loputtomasti. Ja mikä parasta, kalastelua pystyy harrastamaan ihan yksin. Ilman yhtäkään stressaavaa asiaa. Vain Neponen ja loputtomasti vettä ja veden ihmeellisyyksiä.

Ilo
Bella oli maailman iloisin ja maailman onnellisin koira. Se oli iloinen päivästä toiseen ja aamusta iltaan. Aina. Ei ollut hetkeäkään etteikö sen vipattava häntä olisi heilunut, eikä ollut hetkeäkään etteikö se olisi jaksanut heiluttaa sitä. 

Luottamus
Mä en koskaan halua unohtaa sitä miltä tuntui luottaa, välittää ja rakastaa jotakin,  joka oli uskollinen viimeiseen sydämen lyöntiinsä asti. Se luotti muhun ja mä luotin siihen, niin yksinkertaista se kai on. Rakastamista, välittämistä ja uskomista. Sen voi vain tuntea ja kokea. En tiedä kertooko tämä kuva teille mitään luottamuksesta, mutta mulle se kertoo kaiken. Ehkä siksi, että mä tiedän tarinan tämän kuvan takaa ja ehkä siksi, että mä sain kokea ja tuntea sen kaiken. Ehkä ne on nuo läskitassut polveani vasten, saumaton yhteistyö, kuvan taakse jäävä vipattava häntä ja uskolliset silmät. Se luottamuksen tunne.

Koirakaveri
Maailman parhaat ystävät. Pentu ja sen emo.

Taide

Vauhti
Kalastelija.

Ihminen
Maailman paras hömppäeläin.

Mustavalkoinen
Tuo katse ei muuttunut mihinkään seitsemän vuoden aikana. Oikeastaan, mitä vanhemmaksi se kasvoi, sitä arvokkaammaksi sen katse muuttui. Vaikka mä rakastin koko koiraa, sen luonnetta ja sen olemusta, oli sen silmissä aina jotakin erityistä. Viisautta, elämän kokemusta, arvostusta, rakkautta ja välittämistä. Yksi (niistä sadoista) lempikuvistani.

Hauskuus
Nuhveli on maailman paras otus ilmeilemään. Se osaa hymyillä, irvistellä, vilautella hampaita, iskeä silmää ja laittaa huulen mutruun. Se on ehdottomasti hassuin tuntemani pikkuotus.

Lelu
Niin... mikä on lelu kenellekin? Peppi rakastaa kenkiä ainakin näääin paljon.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Päivät kuluu viikot vierii, piirrän merkin almanakkaan


Nekku täytti 18.12 viisi vuotta. Tuntuu hassulta ajatella, että se on jo niin vanha, että mun ja Bellan pentu ei ole enää mikään pentu. Mä olen niin kovin kiitollinen siitä, että se on täällä ja siitä, että se on niin kovin vaatimaton. Se on tyytyväinen siihen, että joku pitää sitä sylissä ja rapsuttelee mahan alta. Se on tyytyväinen päivittäisiin lenkkeihin ja kettu-leikkeihin. Se ei vaadi paljoa. Onneksi, sillä viime kuukaudet ovat olleet kaikkea muuta kuin helppoja. Niin mulle kuin Nekullekkin.

Se olisi varmasti toivonut enemmän kuin mitään muuta, että emo olisi voinut olla jakamassa sen kanssa syntymäpäiväkakun niin kuin jokainen edellinen.. ja sitä edellinen... ja sitä edellinen... vuosi. Syntymäpäiväkakkua se ei saanut, mutta possunkorva teki sen hurrrjan iloiseksi.


Bellaton Nekku on kovin erillainen verrattuna vanhaan Nekkuun, joka rakasti nukkua emon vieressä, pusutella sen naamaa ja hyppiä sen ympärillä, tehdä kaiken niin kuin emo teki, Nekkuun jonka ei ikinä tarvinnut olla yksin, koska sillä oli Bella. Mun silmissäni se on ainakin muuttunut paljon aikuisemmaksi, vaikka se pysyykin nyt ja aina mun ja Bellan pentuna. Bellaton Nekku nukkuu melkein kokonaisia öitä jalkopäässäni, eikä se viihdy yksin. Siitä on tullut entistäkin nirsompi. Suurimmaksi osaksi se on kuitenkin melkein se sama vanha Nekku kuin aina ennenkin. Se kaipaa vain enemmän huomiota, enemmän hellyyttä, enemmän seuraa ja leikkikavereita. Tunnen itseni välillä avuttomaksi, jos en osaa rauhoitella pientä Nuhvelia stressaavissa tilanteissa. En ainakaan niin hyvin kuin Bella osasi, pelkkä Bellan olemassa olo tai vieressä makaaminen sai Nekun rentoutumaan.

Vaikka mä olen todella yllättynyt siitä, miten hyvin Nekku on pärjännyt ilman emoa tietyissä tilanteissa siitä kuitenkin huomaa edelleen, että se ei osaa toimia yksin ja että se kaipaa Bellaa. Tuskin kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kyllä se tietää, että mikään ei ole niin kuin ennen oli. Tai on ja ei oo. Samat rutiinit, samat lenkit, samat ruuat, samat sitä ja tätä.. mutta kaikki ilman Bellaa. Ne rutiinit pitää meidät kuitenkin kasassa. Välillä mä kiusaan itseäni ajattelemalla, miten onnellinen pikkukoira olisi, jos se näkisi emon vielä kerran, miten se kiljuisi, hyppisi, pomppisi ja nuolisi onnesta. Valitettavasti mä en koskaan tule näkemään sitä riemua.


Nekku on viime päivinä kaivannut leikkikaveria, se on yrittänyt ihan tosissaan saada Peppiä innostumaan leikkiin mukaan, mutta Peppi ei välitä. Nuhveli on kuitenkin saanut naapurin kissasta mukavan ystävän, vaikka siitä ei ihan jahtausleikkejä olekaan leikkimään.

Nekku saattaa istua päivän aikana monta tuntia keittiön ikkunan edessä odottaen kaveria. Joskus se nousee kuudelta aamulla ikkunan eteen kyttäämään, koska kaveri ilmestyy lasin taakse. Nekku tykkää nuolla kissaa, haistella sitä, katsella sitä ja "leikkiä" sen kanssa. Mulle tuli niin kovin paha mieli, kun mä näin, miten kovasti se yritti kutsua kissaa jahtausleikkiin mukaan, samalla tavalla kuin se aina Bellaa kutsui. Nekku tykkää sellaisista leikeistä, joissa se saa juostaa karkuun ja lujaa. Kissa raukka vain oli kovin ymmällään haukulla leikkiin kutsuvasta pikkuketusta ja sen ihme pöhähtelyistä, vaikka innostuikin välillä tarraamaan Nekun korvista kiinni ja hyppimään sen selkään.


Mun oli vain tarkoitus kirjoittaa muutama sana ja kertoa Nekun täyttäneen viisi vuotta, mutta kun nyt kerran aloitin halusin liittää tähän mukaan muutaman kuvan joululahjaksi saamistani jutuista. Sisko piirsi mulle yllä olevan täydellisen Bellamaisen kuvan. Sain myös vihdoin seinälleni ison canvas-taulun, yhdestä mun lempikuvastani, sama kuva löytyy sängynpäällä olevasta torkkupeitosta. Mä oon muutenkin tilannut viime aikoina hirmu paljon kuvia. Tuntuu, että ne on pakko saada talteen mahdollisimman moneen paikkaan, mahdollisimman monessa mudossa.