Sivut

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Purilaiskuono 9 vuotta

Hömelö purilaiskuono täytti tänään 9 vuotta. Maailman paras mummokoira kulkee yhdeksän vuoden jälkeenkin se sama pilke silmäkulmassa, joka sillä on pennusta asti ollut. Ilkikurinen mummokoira, joka osaa käyttää lauman vanhimman etuuksia röyhkeästi hyväkseen. Häntä kippuralla se astelee menemään samanlaisella temperamentillä ja asenteella, kuin se on kahdeksan viikkoisesta pikkupennusta lähtien astellut. Itsevarmasta kirpusta kasvoi vieläkin itsevarmempi kirppu. Omistajalleen ihan mahdottoman lojaali ja uskollinen koira. Rutiineihin kyllästymätön hölmöeläin, joka saalistaa edelleen crockseja (tai mitkä kengät nyt sattuukaan jalasta löytymään) ja pitää pehmoeläimistään ja laumastaan huolta. Koira, joka luulee olevansa joskus maailmaakin suurempi, mutta joka on loppu viimein kuitenkin vain ihan tavallinen mummokoira. Koira, joka luulee omistavansa kaiken mitä näkee ja mistä pitää. Koira, joka on edelleen se "ensimmäisenä pentulaatikon ovella vastassa."

Olen aina ihaillut ja ihailen edelleen Pepin mahdotonta asennetta ja huippu hauskaa luonnetta. Sen kippurahäntää, purilaiskuonoa ja pallonaamaa, tummia pyöreitä silmiä. Enkä vieläkään yhdeksän vuoden jälkeen voi lakata ihmettelemästä, miten paljon sisua pienestä koirasta voi oikeasti löytyä.

Paljon onnea takkutukkainen purilaiskuono! (joka pääsee huomenna eroon (taas) takkutukastaan)

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kalajoki 2017

Juhannusta edeltävä viikko vietettiin tuttuun tapaan Kalajoella. Nekun ja Dellan vuoden kohokohta. Viisi kokonaista päivää kalastelua ja lintujen perässä juoksemista tekivät tehtävänsä ja keskiviikkoiltana kotona oli yksi kaikkensa antanut lintukoira ja yksi varsin onnellinen kalastaja.

Aikamoisia vesikoiria mulla onkin. Della olisi juossut itsensä vaikka hengiltä, jos vain olisi saanut. Tai ainakin niin kauan, että sen tassut eivät olisi enää kantaneet. Niin hirveän kova hinku sillä oli veteen. Autoonkin se piti lopulta kantaa puoliväkisin surkean ulinan saattelemana, Pikkukoira kun ei olisi millään halunnut lähteä pois, vaikka se oli ihan selvästi kaikkensa antanut ja täysin rättipoikki. Mutta minkäs teet kun pää huutaa toista ja kroppa toista. Kun se pääsi rannalle sen päässä ei liikkunut enää mitään muuta kuin linnut, joita se jahtasi niinkuin viimeistä päivää. Tai no sen mitä 15 metrin mittainen liina, jonka perässä yritin roikkua parhaani mukaan, antoi myöden. Olisihan se ollut hienoa nähdä täysin vapaana kirmaava lintukoira, mutta se ei tullut kuuloonkaan. En nimittäin halunnut ottaa sitä riskiä, että mökille oltaisiin kannettu tipu-, lokki- tai sorsapaisti. Dellan tuntien en olisi pitänyt sitä edes suurena ihmeenä. Ilman hihnaa se olisi vain juossut mielipuolen lailla välittämättä käskyistäni mitään, koska jo pelkkä lintujen ääni = korvaton koira. Lisäksi liinan ansiosta pystyin pitämään huolen siitä, ettei se päässyt säikyttelemään lintuja. Koska mä keskityin suurimman osan ajasta vain pysyttelemään Pikkukoiran vauhdissa mukana ja pitämään tiukasti liinan toisesta päästä kiinni, on suurinosa julkaisukelpoisista kuvista ja kaikki tähän postaukseen eksyneet kuvat vain Dellasta. Nekku kun viihtyi aivan toisessa päässä rantaa tekemässä just sitä mitä se rakastaa -kalastamassa.

Sillä välin, kun Della juoksi mielipuolen lailla edestakaisin rantaa pitkin, piti Nekku huolen siitä, että meri putsataan kaikista kaisloista ja pikkuöttiäisistä. Se sukelsi pohjasta kaisloja, söi niitä ja raahasi rantaan. Se ihmetteli kaikkia niitä ihmeellisiä juttuja, mitä se veden alta löysi. Keppejä, kaisloja, heiniä, ötököitä..... Se oli onnellinen. Ihan käsittämättömän onnellinen. Ja sen silmät loisti. Nuu ei tule mistään niin onnelliseksi ja niin hyvän tuuliseksi kuin se kalastelusta tulee. Siinä se antaa itsestään kaiken ja vähän enemmänkin. Se on jotain, mitä voisin katsoa tuntitolkulla. Sitä, kun se upottaa päänsä kokonaan veden alle, kun se ottaa sen intensiivisen katseen ja kun se tekee täysillä ja niin tosissaan.

Peppi viihtyi siskoni töiden takia mökillä vain kolme päivää. Ei se tainnut hirveästi lomapäivistä välittää, toisaalta ei se niitä moittinutkaan. Pepillä oli kaikki hyvin, kun jänikset oli mukana ja nappulasanko täynnä ruokaa. Se haisteli rannalla hetken, jonka jälkeen se kävi nukkumaan lähellä olleelle "terassille". Mummokoiraa ei paljon moiset hömpötykset jaksanut enää kiinnostaa.

torstai 15. kesäkuuta 2017

2x ALO HYV


Viime tekstistä on kulunut luvattoman pitkä aika. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö me oltaisi tehty mitään. Oikeasti, me ollaan tehty ihan hirveästi kaikkea. Kirjoittaminen on vain vähän jäänyt. Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut paljon onnistuneita ja epäonnistuneita treenejä. Hyvän mielen treenejä ja niitä treenejä, joiden jälkeen pääni on ollut halkeamis pisteessä uusista ideoista ja ongelmien ratkomisista. Ennen treenijuttuja palataan kuitenkin huhtikuun loppuun (22.4.), jolloin me kisattiin Dellan kanssa ensimmäistä kertaa virallisissa rallykisoissa Seinäjoella järjestettävissä tuplakisoissa. Olin ilmoittanut meidät hetken mielijohteesta sekä A että B radoille.

Stressasin kisoja etukäteen ihan tajuttomasti, koska me ei todellisuudessa oltu vielä valmiita virallisiin. Vaikka Della osaakin kaikki ALO liikkeet unissaankin ja vaikka se kykenee tekemään täysin puhdasta rataa, on palkattomuus ja häiriöherkkyys vielä suuria ongelmia. Paloin kuitenkin halusta päästä näkemään miten me toimitaan virallisessa kisatilanteessa, ja missä me ihan oikeasti mennään palkattomuuden ja keskittymisen suhteen.

A-radan ratapiirustuksen nähtyäni olin oikeastaan todella helpottunut. Vain 11 kylttiä, suoraviivainen ja simppeli rata. Ihan helppo juttu meille. Tai niin ainakin kuvittelin, sillä todellisuudessa koko rata oli jotain aivan muuta kuin helppo. Oltiin lähtövuorossa seitsemänsiä ja lähdettiin radalle hyvällä fiiliksellä, vaikka Della säikähtikin ennen kehään menoa reunoilla häkissä haukkuvia koiria. Della oli vielä ennen radalle astumista tosi hienosti mukana ja teki innolla töitä. Kehänauhojen sisäpuolelle astumisen jälkeen se ei ollut enää mukana samalla tavalla kuin yleensä. Pikkukoira oli uppoutunut täysin johonkin omaan maailmaansa. En tiedä luuliko se pääsevänsä aksaamaan, oliko se vielä viikko sitten loppuneista juoksuista sekaisin, häiritsikö sitä sittenkin vielä koirat, joita se aiemmin oli säikähtänyt vai ottiko se vain niin paljon häiriötä "uudesta tilanteesta", että homma ei toiminut, ei sitten mitenkään päin. Ehkä syy löytyy näistä kaikista yhdistettynä palkattomuuteen ja omaan jännitykseen. Koko rata muuttui hetkessä kaaokseksi. Della oli kaikkea muuta kuin se tasaisen varma suorittaja, johon olin tottunut. Se, joka tekee kaikki liikkeet satakymmenen prosenttisesti, antaa kaikkensa ja yrittää kaikkensa. Nyt sitä ei kiinnostanut. Se oli selvästi paineistunut ja hämillään tilanteesta. Se ei tiennyt mitä tehdä tai miten toimia. Yritin tsempata sitä parhaani mukaan, mutta rata kuitenkin loppui ennen ennekuin ehdittiin saamaan kiinni siitä oikeasta fiiliksestä. Olo oli radan jälkeen lähinnä hämmentynyt. Mitä oikeasti tapahtui? Ja miksi tapahtui? Luultavasti kai vain vaadin liikaa ja oletin meidän olevan valmiimpia kuin mitä oikeasti oltiinkaan. Oma tyhmyys turhautti.

Istu, 1 askel istu, 2 askelta istu, 3 askelta istu -kyltti oli vähän niin kuin viimeinen niitti. Liikaa istumista, liikaa painostamista. Pikkukoiraa turhautti ja paljon. Jouduttiin uusimaan kyseinen kyltti kahteen kertaan. Ensimmäisellä yrittämällä Dellan ajatus oli jossain ihan muualla. Koska meidän ei oo koskaan aikaisemmin tarvinnut uusia yhtäkään kylttiä unohdin palata edellisen kyltin suoritusalueelle. Tajusin virheen siinä vaiheessa, kun ensimmäinen istuminen oli jo tehty. Onneksi (:D) Della lähti kuitenkin haahuilemaan taas omiaan, joten uusittiin kyltti toistamiseen ja tällä kertaa ihan oikeaoppisesti edellisen kyltin suoritusalueen kautta. Loppuradan Della vain kulki edelläni kuin se olisi ollut jossakin päiväkävelyllä. Se vilkuili hallin ulko-ovea ja sen ajatus oli jossain ihan muualla kuin mussa ja siinä mitä me oltiin tekemässä. Toiseksi viimeisellä kyltillä rintamasuuntakin katosi, kun ulko-ovi veti puoleensa, mistä tuli sitten kymppi.

Radan jälkeen fiilis oli hämmentynyt. Huono. Olin turhautunut itseeni. Radasta, jonka piti olla meille ihan helppo juttu, olikin tullut täysi katastrofi. Faktahan oli kuitenkin se, ettei me oltu treenattu vielä kovinkaan kauaa täysin nameitta. Jos totta puhutaan takana oli vain yhdet namittomat epikset, joten oli todella epäreilua vaatia koiraa suoriutumaan tuollaisesta tilanteesta yhtäkkiä kokonaan ilman palkkaa. Tulostaulua katsellessani hämmästyin, sillä me oltiin saatu kuitenkin kasaan 83 pistettä. Tuolla suorituksella olisin tosin ottanut ennemmin sen hylätyn :D 


B-rata oli 15. kyltin mittainen ja profiililtaan paljon haastavampi kuin A-rata. Ajattelin aluksi, että jätetään koko rata tekemättä, koska eihän me todellakaan oltu vielä A-radan perusteella valmiita mihinkään virallisiin. Jostain syystä löysin itseni kuitenkin radalta toistamiseen, koska A-radasta ei paljon huonommaksi olisi voinut laittaa. Oltiin lähtövuorossa vasta 19., joten saatiin odotella meidän vuoroa jonkin aikaa. Siinä odotellessa olin ehtinyt toipua A-radan jälkeisestä hämmennyksestä, minkä vuoksi B-radalle lähtiessä fiilis oli A-radan sekoilusta huolimatta yllättävän hyvä. Lähdettiinkin B-radalle vain sillä fiiliksellä, että pidetään kivaa ja keskeytetään jos siltä tuntuu. Tavoitteena oli vain jättää koiralle ja meille molemmille hyvä fiilis kisaamisesta. Ja siinä me onnistuttiin.

Alkurata sujui tosi nätisti ja oli sitä Dellaa, mitä se yleensäkin tekee. Huippu hienoa siis! Sitten tuli saksalainen täyskäännös, jonka jälkeen pakka alkoi hajoilla. Dellalla oli vauhtia ja intoa ja luultavasti myös turhautumista palkattomuudesta, minkä takia se alkoi edistämään seuruussa aivan liikaa. Liikkeestä maahan kyltille se säntäsi melkein juoksujalkaa samalla vilkuillen "katsomoa" ja siellä haukkuvia koiria. Tästä syystä liikkeestä maahan meno jäi todella vinoon, koska koira harppoi edelläni sen minkä kerkesi, enkä saanut sitä pysäytettyä ajoissa. Istu, kierrä koiran ympäri uusittiin, koska Della ei malttanut pysyä paikoillaan. Kymppi otettiin jälleen rintamasuunnasta (täyskäännös oikeaan). Huomasin kyllä virheen, mutta en jaksanut uusia, koska ajattelin meidän hyllyttäneen jo kuitenkin. Ei me vieläkään ylletty siihen meidän normaalille tasolle, mutta radasta jäi ihan super hyvä fiilis. Koira teki ja nautti. Se oli silmin nähden innostunut, kun A-radalla se oli ollut vain lähinnä paineistunut ja hämillään. Saavutettiin siis tavoite ja onnistuttiin lopettamaan päivä super hyvään suoritukseen ja super hyvään mieleen. Kaiken sen sekoilun jälkeen pisteitä oli kasassa vielä 83 ja meidät palkittiin tuomarin palkinnolla. Kehuja saatiin iloisesta tekemisestä ja takapäänkäytöstä.

Oon miettinyt ja miettinyt, mistä A-radan sekoilu johtui, ja tullut siihen tulokseen, että Luultavasti häiriö ja palkattomuus oli vain vielä liian suuri kynnys. Muutamia epiksiä lukuunottamatta me ollaan nyt taukoiltu rally-tokosta ja keskitytty agilityyn. Tarkoitus on jatkaa namittomuus treenejä ja toivon mukaan kokeilla kisaamista uudestaan loppu kesästä / alku syksystä. Meillä ei oo kuitenkaan mikään kiire kisaamaan ennen kuin ollaan päästy eroon tästä palkattomuus ongelmasta kokonaan. Ja löydetty se oikea fiilis tekemiseen ilman, että nakki on koko ajan kädessä.

tiistai 30. toukokuuta 2017

730 päivää - kaksi vuotta

Della täytti lauantaina 27.5. kaksi vuotta, siis 730 päivää. Se on loppujen lopuksi aika pieni luku, mutta silti musta tuntuu kuin tuo koira olisi ollut täällä ikuisuuden. Se on edelleen se sama seikkailijakoira kuin pentunakin. Tyhmänrohkea hymykoira, joka tykkää mennä ja tulla oman mielensä mukaan, jolla on hirmuisesti luonnetta, ja joka rakastaa seikkailuja. Se on aina siellä missä tapahtuu. Se on aina siellä missä minä olen.

Päivä päivältä vain rakastan enemmän sen tapaa elää ja olla. Sillä on huippu asenne ja samalla se on ihan maailman sympaattisin otus. Rakastan edelleen sen tapaa tervehtiä, sitä tapaa, jolla se on tervehtinyt pennusta lähtien. Sitä kun se laittaa tassut olkapäille, puristaa kynsillä ja nuolee vimmatusti kasvojani. Tai sitä kun se painaa kuononsa naamani päälle. Tai kun se innostuu jostakin niin kovin valtavasti, että sen huiskuhäntä heiluu taukoamatta.


Ja mitä olisivatkaan olleet synttärit ilman kakkua ja lahjoja? Dellan mielestä kakku oli ihan super hyvää, eikä se olisi millään malttanut odottaa sen syömistä. Vierestä kuului tasaisin väliajoin vaativa kimeä haukahdus, kun se odotti silmät suurina kakun valmistumista. Lahjoista paras oli ehdottomasti uusi vihreä vinkukäärme, joka tuli juuri sopivaan aikaan, sillä Della onnistui hajottamaan edelliseltä käärmeeltä pään.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Mummokoira


Tekstejä on kertynyt luonnoksiin kasapäin ja lukuisat kuvat odottavat julkaisemistaan. Ennen Dellan kisapäivityksiä, halusin kuitenkin tulla jakamaan nämä mummokoiran kuvat huhtikuulta, koska mummokoira on vaan niin super symppis purilaiskuonoineen ja pallokorvineen!

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Kolmen kuukauden kuulumiset


Tammikuu vaihtui helmikuuksi ja helmikuu maaliskuuksi. Mitään sen ihmeellisempää ei ole tapahtunut. Päivät vain kuluvat sitä samaa rataa. Pitkiä lenkkejä, treenaamista ja auringonpaisteesta nauttimista.

Nekku on innostunut ihan hurjasti aktivointipeleistä, kun sisko kaivoi sille Bellan vanhan pelin jostakin laatikon pohjalta. Nuun mielestä niitä voisi pelata ihan koko ajan. Varsinkin nyt, kun sillä on juoksut ja juoksujen takia koko ajan ihan tajuton nälkä. Nuu onnistuukin väsyttämään itsensä pelejä pelaamalla varsin hyvin sillä välin, kun me ollaan Dellan kanssa treenaamassa. Unohtamatta tietenkään Peppiä, joka sekin on innostunut tekemään töitä ruokansa eteen. Pörriäinen tosin hyppisi vaikka päällään, jos vain jotain suuhun pantavaa löytyy. Peleistä se ei välitä, mutta esimerkiksi tuosta kuvan violetista Dellan voittamasta aktivointi"pallosta" se tykkää hurjasti.

Pepillä on niitä päiviä, kun se vain kerjää ruokaa ja nukkuu. Sitten on niitä päiviä, kun se käyttäytyy kuin mikäkin pentukoira. Juuri äsken se laittoi Dellan juoksemaan kuin viimeistä päivää jahdaten sitä lumihangessa sen minkä kömpelöistä koivistaan vain pääsi. Mummokoira on vaan niin hassu! Ostin uuden aktivointipallon ihan vain Peppiä ajatellen (ja siksi, että kaksi palloa ei riitä kolmelle koiralle). Pallo oli turkoosi, sen pinnassa oli "nystyröitä" ja se oli valmistettu läpikuultavasta muovista. Pallon nähtyään Peppi oli ihan varma siitä, että moinen kapistus oli vähintäänkin ufo tai jotain. Sitä ärsytti suunnattomasti se, että se söi sen iltasapuskan, eikä mummokoira uskaltanut tehdä muuta kuin raapia tassulla ilmaa pallon päällä ja olla muka liikuttavinaan sitä. Ja voi vitsi, miten siltä menikään hermot. Ruokaa ei tippunut vaikka kuinka haravoi ilmaa tassulla pois pallon päältä! Ei ollut ihan Pepin juttu tollanen kummallisen mallinen pallo, jonka läpi kaiken lisäksi näkee. Peppi inhoaa muutenkin kaikkia kiiltäviä (ja läpinäkyviä) pintoja.

Me ollaan treenattu pikkukoiran kanssa ahkerasti agilityä ja rally-tokoa. Tämän hetkiseen viikko-ohjelmaan kuuluu kahdet ohjatut agilitytreenit ja yhdet ohjatut rally-toko treenit. Ollaan edistytty molemmissa lajeissa viimeisten kuukausien aikana paljon. Vähän jopa harmittaa, ettei mulla ole ollut ylimääräistä aikaa analysoida treenejä tai kisoja täällä blogin puolella, mutta jos nyt lyhkäisesti yrittäisin jotain kertoa.

Mölli ALO 98p 1.sija & ALO 93p 2. sija + tuomarin suosikki

Rally-tokossa pikkukoira tekee ihan tuosta noin vaan jo VOI ja MES luokkien liikkeitä. Viime viikolla hinkattiin ( ja osittain opeteltiin uudestaan) täyskäännös vasempaan niin, että pyörin itse paikallani samalla kun koira peruuttaa mun ympäri. Aika nopeasti se hoksasi jutun jujun ja pyörii jo varsin hienosti mun ympäri. Takapään käyttö sillä on ihan huisin hyvää! Tällä hetkellä työn alla ovat eteen istuminen ilman käsiapuja, maahan meno uudella tekniikalla (tuolla kun on huono tapa mennä makaamaan niin kyykystä, että joku tuomari saattaa lukea sen istumiseksi. Lisäksi se jää tosi usein makaamaan lonkalle, minkä takia asento on turhan vino), seisominen ilman käsiapuja sekä "pohkeenväistöt." Näissä riittääkin treenattavaa taas hetkeksi.

Agilityssä yritetään edelleen kasvattaa motivaatiota ja sitä kautta vauhtia. Välillä pikkukoira on niin liekeissä, etten meinaa perässä pysyä ja välillä sitä joutuu odottamaan vähän turhankin kauan. Kepit pujotellaan aina silloin puhtaasti, kun vain viitsitään keskittyä tekemiseen. Keppien kanssa pitäisi treenata enemmän erilaisia kulmia ja ylipäätään sitä tasaista keskittynyttä suorittamista. Keinu pitäisi saada varmemmaksi tai oikeastaan Della vain pysähtymään keinun päähän. Keinu on yksi pikkukoiran lemppari esteistä (ihmekös tuo, kun sieltä saa aina niin paljon herkkuja), että se vaan mielellään rynnistäisi sen läpi ajattelematta sen enempää.

Helmikuun puolella pyörähdettiin JFK:n järkkäämissä agilityepiksissä, joissa Pikkukoira suoritti supermölliradan yhdellä kiellolla, sijoittuen luokan toiseksi. 18.2. episteltiin Kokkolassa kahden startin verran. Hyppyradalta vitonen, koska viimeisen esteen rima rämähti alas ja mölliradalta myös vitonen, kun kielsi yhden hypyn. Hyppyradalta luokkavoitto ja mölliradalta 2. sija. Vauhtia oli molemmissa kisoissa mukavasti ja tekeminenkin oli varsin sujuvaa.

Hyppyrata 5rv 1.sija & möllirata 5rv 2.sija

Helmikuussa käytiin pitkästä aikaa myös oman seuran järkkäämissä rallyepiksissä. Olin ilmoittanut meidät mölleihin ja jonkin äkillisen päähänpiston seurauksena myös ensimmäistä kertaa normi alokkaaseen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus hyllyttää ALO luokka ja namittaa rata läpi. Pikkukoira päätti kuitenkin toisin, kun se suoritti 12 kyltin radan 93 pisteen arvoisesti ilman ainuttakaan nakin palaa. Pisteitä lähti uusimisesta sekä muutamasta taluttimen kiristymisestä ja kontrollin puutteesta, kun Della innostui kehuista niin valtavasti, että se lähti edistämään seuraamisessa ja sitten oltiinkin kylttien kanssa aika pulassa. Vielä on paljon hiomista, että saadaan liikkeet yhtä sujuvaksi ilman herkkuja kuin herkkujen kanssa, mutta kyllä tällaisella suorituksella kehtaisi jo virallisiinkin mennä! Suureksi yllätykseksi sijoituttiin ALO luokan toisiksi ja saatiin vielä tuomarin palkinto. Huippu koira!

Möllirata oli mukava 10 kyltin rata. Tyypiltään aika samanlainen kuin alokkaassa. Mölleistä saatiin yhteensä 98 pistettä. -1 lähti pujottelusta, kun Della nuuhkaisi kartiota ja toinen -1 lähti istu, maahan, kierrä koiran ympäri -kyltiltä, myöskin maan nuuhkaisemisesta. Nämä pisteet riittivät kuitenkin lopulta luokkavoittoon. Vähän kuumottelis ilmoittaa meidät huhtikuun virallisiin kisoihin, mutta saapa nähdä uskalletaanko sittenkään, kun en halua kiirehtiä ja tällaisena ikuisena perfektionistina haluaisin, että kaikki liikkeet on oikeasti ihan hanskassa jokaista yksityiskohtaa myöden.

Putkirata 2. sija, mölli hyppy 1.sija & mölli agi 1. sija

4.3. käytiin jälleen Pietarsaaressa JFK:n järkkäämissä agilityepiksissä. Tällä kertaa juostiin ennätysmäärä, kolme starttia saman päivän aikana (putkirata ja möllihyppy & agi -radat). Putkirata oli tosi simppeli, mutta jostain syystä jännitin meidän suoritusta vähän turhan paljon, mikä heijastui tajuttoman huonona ohjaamisena. Della karkasi heti lähdöstä, joten rata takkusi jo ennen kuin oltiin liikkeelle päästy. Meillä on edelleen ongelmia lähtöjen kanssa. Mun pitäisi päättää vaadinko mä siltä paikalla pysymistä, jonka harjoitteluun ei ohjatut treenit yksistään riitä, ja jonka treenaaminen kotona on yhtä tyhjän kanssa, koska se pysyy paikalla niin kauan kuin esteitä ei ole näkyvissä. Vai otetaanko me käyttöön lentävä lähtö. Ensimmäinen vaihtoehto olisi tietysti se kaikkein paras. Radallekin voisi lähteä rennoin fiiliksin, kun tietäisi, että koira toimii myös ennen lähtöviivaa. Täytyy vain kokeilla ja löytää se meille toimivin tapa. Joka tapauksessa takkuisen lähdön jälkeen rata lähti sujumaan (Dellan osalta :D) varsin hyvin. Vauhti oli vähän kadoksissa ja loppumetreillä unohdin valssata, minkä takia sain taiteilla ihan ihme kuvioita, että sain koiran seuraavaan putkeen. Saatin kuitenkin pidettyä pakka kasassa ja jotenkuten taiteiltua nolla, joka riitti toiseen sijaan.

Putkiradan jälkeen vuorossa oli hyppyrata, joka sekin varsin simppeli ja suoraviivainen. Tällä kertaa en edes yrittänyt jättää Dellaa lähtöön vaan otin sen sivulle istumaan, jonka jälkeen lähdettiin suorittamaan rataa yhdessä. Lähtö toimi hyvin. Kokonaisuudessaan rata sujui tosi kivasti ja sain koottua itseni niin, että kykenin ohjaamaan huomattavasti paremmin kuin edellisellä radalla. Hyppyrata suoritettiin puhtaasti, vaikka vauhtia olisin toivonut hieman enemmän. Täytyy varmaan tosissaan aloittaa palkkaamaan leluilla, jos vaikka niillä saisi vähän kierroksia nostettua. Della on ihan hulluna kaikkiin naruleluihin, mutta heti jos se näkee, että mulla on herkkuja, niin sitä ei kiinnosta enää yhtään leikkiä.

Viimeisenä oli vuorossa möllien agilityrata. Tälläkään radalla ei ollut mitään ihmeellisyyksiä paria ansaestettä lukuunottamatta. Della oli tosi hyvin kuulolla ja otti kontaktit hienosti. Puomilla vähän himmaili vauhdin kanssa, mutta muuten aika tasaista juoksemista ja suorittamista. Kerran meinasi ajautua väärään putkeen, mutta sain linjan kuitenkin korjattua, joten nolla tältäkin radata ja 1. sija.

Koko lauantaipäivän saldo oli siis triplanolla! En voisi olla ylpeämpi ja tyytyväisempi pikkukoirasta! Paljon on vielä treenattavaa, mutta ei kai tässä vaiheessa parempaa suoritusta voisi edes vaatia. Näistä epiksistä löytyy jopa videomateriaalia, jonka julkaisen sitten kun olen kahlannut sen läpi.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Näissä huoneissa, näillä seinillä on ikävällä sun nimesi


18. helmikuuta on se päivä, jonka tulen muistamaan aina. Tänään olisi juhlittu enkelikoiran kymppisynttäreitä, jos minun ei olisi tarvinnut päästää hömppäotuksestani irti niin kovin aikaisin. Puolen vuoden kuluttua tulee täyteen kolme kokonaista vuotta ilman läskitassuani ja silti musta tuntuu välillä, kuin se olisi vasta eilen ollut tässä. Ikävä on edelleen järjetön, muttei enää samalla tavalla järjetön kuin se joskus oli.

On hullua ajatella, että muutaman kuukauden kuluttua olen ollut koiranomistaja kymmenen vuotta. Näihin vuosiin mahtuu hurjan paljon mahtavia muistoja ja hetkiä, joita en vaihtaisi mistään hinnasta pois.