Sä olet tässä mua varten

Viime kuukaudet ovat olleet helpompia. Ikävä ei ole raastanut ja repinyt kappaleiksi enää samalla tavalla, kuin se ensimmäisen vuoden ajan teki. Toisinaan tulee niitä hetkiä, kun tarvitsisin hömppäotuksen viereeni, kun haluaisin painaa kasvoni sen pehmeää turkkia vasten ja rutistaa oikein kovasti. Niinä hetkinä takerrun tuohon, ehkä maailman vaatimattomimpaan, mutta sitäkin hyväsydämisempään koiraan. Nekkuun, joka on ottanut tehtäväkseen katsoa, että seison tukevasti omilla jaloillani. Siihen Nekkuun, joka on koska tahansa valmis hyppäämään syliini, seisomaan vieressäni ja nuuhkuttamaan korviani. Se ei epäile hetkeäkään heittäytyä eteeni kerjäämään rapsutuksia, tai painaa päätä syliini, kuin sanoakseen kaikki on ihan okei. Välillä tuntuu, kuin tuo koira tietäisi minusta paljon enemmän kuin itsekkään itsestäni tiedän.

Sinä sunnuntaiaamuna (josta tulee pian kuluneeksi kaksi vuotta), 17.8.2014, tapahtui jotakin. Sinä aamuna Nekku muuttui. Tai minä muutuin. En ole aivan varma mitä tapahtui, mutta jokin muuttui meissä ja meidän välillämme. Oli opittava elämään ilman Bellaa. Nekku lakkasi olemasta Nekku. Se lakkasi olemasta se äidin ja siskon koira. Se lakkasi olemasta se minun puolikaskoira. Siitä hetkestä lähtien se oli enemmän kuin Nekku. Se oli se minun kokonainen suojamuurini, se miksi olen sitä tavannut kutsua viimeisen vuoden ajan. Sellainen se on. Suojamuuri. Nekun tapa olla on jotain uskomatonta. Se osaa olla läsnä jollain ihan käsittämättömällä tavalla. Se on uskomaton koira.

Tulevan viikon aikana saan varmasti hymyillä poskeni kipeäksi, sillä me pakataan lauma autoon (tai Nekku ja Della, koska Peppi on ehtinyt olla reissussa jo eilisestä asti) ja suunnataan joka vuotiseen tapaan hiekkasärkille, missä Nekku saa kahlata sydämensä kyllyydestä ja kalastaa käpyjä, joita muuten mahtuu uuteen nokkaan tuplasti enemmän kuin entiseen. Maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään tuon koiran tekemässä juuri sitä, mitä se kaikkein eniten rakastaa.