Syksyistä

Sarjassamme niitä kuvia, joissa Bella on niin Bellamainen kuin vain voi olla. Suuret silmät, noukkaeläimen nokka ja onnellinen ilme. Pepin kuva on sitten sarjassamme niitä kuvia, jotka herättävät Pepissä "tämä touhu menee päivä päivältä vain hullummaksi" -ajatuksia. Valokuvaaminen on kieltämättä välillä vähän hullua. Ei auttanut pikkumustan kuin näyttää nyrpeää naamaa ja maata lehtikasassa. 

Toisinaan on jopa hieman huvittavaa seurata, miten Pepin koko olemus muuttuu kameran edessä. Juuri silloin kun sen pitäisi näyttää ryhdikkäältä, innokkaalta ja kiinnostuneelta, se näyttää lähinnä masentuneelta, tylsistyneeltä ja surulliselta. Kameraan katsominenkin on liian yliarvostettua. Vastakkaisessa suunnassa on aina jotain paljon jännittävämpää, kuin huuteleva, hyppelevä ja namipussia rapisteleva kuvaaja. Ei, se ei katso kameraan, jos se niin on päättänyt. Pakko kuitenkin myöntää, että mikään ei ole niin palkitsevaa kuin onnistunut otos. Välillä siihen yhteen onnistuneeseen kuvaan tarvitaan kuitenkin monta sataa epäonnistunutta ruutua. 

Meidän tuleva syksy näyttää kovin hiljaiselta, liiankin hiljaiselta, mutta voin kai hehkuttaa tulevia mätsäreitä? Me nimittäin päästään Bellan kanssa sittenkin vielä junnuilemaan! Melkein ehdin jo unohtaa, miten kovasti mä sinne kehään kaipasinkaan. Lokakuu on kuitenkin pyhitetty rallytokon ALO luokan liikkeiden muisteluun ja marraskuu avoimenluokan liikkeiden opetteluun. Sillä jos ja kun me joulukuussa haetaan se viimeinen hyväksytty tulos alokasluokasta olisi enemmän kuin suotavaa, että avoimen liikkeet olisi jo jonkinlaisella mallilla.