Sivut

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Hymyile ja tavallaan sä parannat jo maailmaa


Me ollaan treenattu viime päivinä ihan hurjasti. Tai ei, ei me olla oikeastaan treenattu yhtään. Me ollaan vain hömppäilty. Hömppäily on ehkä parasta, mitä me koirien kanssa tiedetään. Silloin ei tarvitse suunnitella etukäteen mitään, kunhan tehdään temppuja toisensa perään. Hömppäily on myös syy siihen, miksi mä mokailen kisoissa hihnan kanssa, heiluttelen sitä miten sattuu ja minne sattuu. Jos vain olisi se säännöllinen treenipaikka, niin tulisi joskus harjoiteltuakin hieman tavoitteellisemmin.

Meidän loppuvuoden kisasuunnitelmat meni ihan mönkään. Jos ei koskaan suunnittelisi etukäteen mitään, ei ehkä tarvisi pettyäkkään. Meidän piti saada tänä vuonna kaikki kolme hyväksyttyä tulosta ja meidän piti aloittaa tuleva vuosi puhtaalta pöydältä, unohtaa alo jutut ja keskittyä avo juttuihin. Sen sijaan, en tiedä mitä loppu vuosi pitää sisällään. Enkä tiedä saadaanko me viimeinen hyväksytty tulos tänä vuonna.

Meidän oli tarkoitus saada RTK1 Kannuksen itsenäisyyspäivän kisoista. Oikeastaan olin suunnitellut aivan kaiken valmiiksi, kunnes sitten tajusin sen tosi asian. Ei me voida osallistua. Oikeastaan voitais, mutta me ei hyödyttäisi siitä mitenkään. Tai siis hyödyttäisiin kisakokemuksen ja hauskanpidon verran, mutta onko sen takia järkevää ajaa 121 kilometriä? Luokkanousuun tarvitaan kolme hyväksyttyä tulosta kahdelta eri tuomarilta ja kannuksen tuomari on juuri se sama, jolta meidän kaksi edellistä hyväksyttyä tulosta on. Meillä ei siis olisi mahdollisuuksia nousta hyväksytystä tuloksesta huolimatta.

Tampereella on myös 6.12 rallytoko kisat. Oon miettinyt ja miettinyt ja miettinyt. Onko se viimeinen hyväksytty tulos niin tärkeä, että meidän kannattaisi lähteä 226 kilometrin päähän, tavoittelemaan vain yhtä tulosta lajista, joka ei vielä ole edes virallinen. Mä olen ollut aina sitä mieltä, että tuloksista viis, kunhan on kivaa. Me ei olla koskaan harrastettu tulosten tai saavutusten takia, vaikka onhan se kivaa, että me harrastetaan vihdoin lajia, jossa on mahdollisuus nousta ja kehittyä.

Mulla on ihan kauhean kova hinku kisaamaan ja vain siksi, että Bella nauttii siitä niin paljon. Mä nautin myös siitä pienestä jännityksestä ennen omaa vuoroa ja siitä tunteesta, mikä radan jälkeen tulee. Kun koira on antanut kaikkensa ja sillä ja mulla on ollut hauskaa. Mun on kuitenkin mietittävä kahteen kertaan mitä mä haluan. Eniten mua pelottaa ajatus siitä, että halli on niin ahdas ja niin täynnä haukkuvia koiria ja metelöiviä ihmisiä, että Bella stressaisi, minkä vuoksi koko reissu olisi aivan turha.

Me voitais lähteä myös kannukseen mölleilemään, ilman minkäänlaisia tavoitteita. Pidettäis vain hauskaa ja suoritettais onnistunut rata herkkujen kanssa. Kuullostaisi aika houkuttelevalta vaihtoehdolta. Loppu peleissä ne on kuitenkin vain kisoja. Niitä tulee ja niitä menee.

2 kommenttia:

  1. Se on ehkä paras kisa-asenne ikinä kun lähtee vaan pitämään hauskaa ja harrastamaan koiran kanssa. Ei sellainen totinen puurtaminen ole kenenkään mielestä mukavaa katsottavaa :) Meillä on haaveissa aloittaa rallytokoilut ensi kesänä, se vaikuttaa tosi mukavalta harrastukselta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä täysin totta!:)

      Voin kyllä lämpimästi suositella rallytokoa, jos vähänkään kiinnostusta löytyy niin eikun mukaan vaan. Lyhyessä ajassa siitä muodostui meidän tämän hetkinen ykköslaji :)

      Poista