Huuda huuda ilosta

Bella, jos kuka osaa lomailla. Voi miten hauska sitä onkaan seurata, kun se vaeltaa omaan rauhalliseen tahtiinsa pitkin järvenrantaa, syöden heinää ja kiertäen veden mahdollisimman kaukaa. Leppoisa, iloinen hössöttäjä, joka jaksaa innostua uusista paikoista ja uusista hajuista.

Lomakoiran pitäisi kuitenkin muistaa välillä treenatakin. Niin pitäisi. Rally tokoa nimittäin. Jos kisoihin mielii tai ainakin jos kolmannesta hyväksytystä tuloksesta haaveilee niin pitäisi. Luotan tuohon koiraan kuitenkin satakymmenen prosenttisesti, se osaa. Jos vain ohjaaja osaa olla jännittämättä. Ei sillä, eihän me treeniä tarvitakkaan, ainakaan erityisen paljon.

Joskus on kuitenkin hyvä treenta hieman enemmän tosissaan, vaikkei me koskaan niin tosissaan ollakkaan. Bella on muutenkin tyyppiä: kisoissa vedetään täysillä ja kotona voi huoletta vähän köppäillä. Ollaan me kuitenkin hömppätreenailtu ahkerasti. Hömppätreenailtu totta vie, ei siis mitään kirjoittamisen arvoista. Iloista, tasaista tekemistä. Niinkuin aina. Erityisen tyytyväinen olen kuitenkin ollut seuraamiseen (!!), joka on harvinaisen innokasta.

Nekku on ottanut kaiken ilon irti järvestä, joka on vain muutaman metrin päässä mökistä. Merikirpun metsästäjästä tulikin yllättävän helposti, oikeastaan naurettavan helposti järvikirpun metsästäjä. Edellisessä metsästys postauksessa kirjoittelin Nekun löytäneen vihdoinkin sen oman juttunsa ja se todellakin löysi sen, nyt olen siitä sata prosenttisen varma. Ja vain siksi, koska se tulee siitä niin kovin iloiseksi. Mikään ei estä sitä syöksymästä järveen, jahtaamasta vesimittareita ja pyydystämästä käpyjä. Käpyjen hengenpelastaja tosiaan. Päättäväisen määrätietoinen katse silmissään se pelastaa jokaisen järveen eksyneen kävyn tuoden ne yksitellen rantaan.

Vedestä pois saaminen ja vedestä poissa pitäminen on osoittautunut vähän liiankin haastavaksi. Pikkukoiralla on niin valtavan suuri tahdonvoima. Kun se on päättänyt, että nyt pelastetaan käpyjä niin niitähän pelastetaan. Ainakin Nekun mielestä. Voi sitä suuttumuksen määrää kun viimein olisi pitänyt mennä takaisin sisälle ja vain koska pienen jalat alkoivat tutista siihen malliin, että vedessä oli läträtty tarpeeksi.


Ongesta roikkuva koho oli mitä mielenkiintoisin ja hauskin juttu. Sen perässä sukellettiin ja loikittiin toinen toistaan mahtavimpia loikkia. Lopulta Nekku koki kuitenkin tärkeämmäksi tehtäväksi hukkuvien käpyjen pelastamisen joten koho huuma unohtui yhtä nopeaa kuin se oli alkanutkin.

Mitä Pepin lomailuun tulee, se on ottanut varsin rennosti terassilla löhöillen ja veneen kyydissä istuen. En olisi ihan heti uskonut, että se on Peppi joka siellä veneen kyydissä istuu. Tosin kun vaihtoehtoina oli rantaan jääminen tai Emmin kanssa veneeseen hyppääminen, ei päätös tainnut olla kovinkaan hankala.

Enjoy the little things

Mä nautin valokuvaamisesta, siitä että saan ikuistettua tärkeitä hetkiä, muistoja ja tapahtumia. Asioita, jotka ovat mulle tärkeitä tai asioita jotka haluan aina muistaa.Valokuvaamisen kautta pystyn toteuttamaan itseäni, toteuttamaan ideoita ja olemaan luova. Tunnelman vangitseminen voi olla toisinaan helpommin sanottu kuin tehty. Kohtalaisetkin otokset ovat usein kovan työn takana. Onnistunut lopputulos on kuitenkin aina yhtä palkitsevaa. Virheitä, kymmeniä ruutuja, lisää virheitä - ja vain muutama julkaisukelpoinen kuva. Sitä se on.


Niin paljon kuin mä nautinkin valokuvaamisesta on se toisinaan hyvin hermoja raastavaa. Jo se, että saat koiran näyttämään edustavalta on haastavaa. Mä kuitenkin pidän haasteista, onnistuneen otoksen saaminen kun ei ole mikään itsestään selvyys. Jokaisessa koirassa on jotakin, mikä tuo oman haasteensa itse kuvaus sessioon.

Bellalle homma on niin tuttu juttu, että kiinnostuneen ilmeen saaminen voi joskus olla hieman haastavaa. Nekku poseeraa aina yhtä nättinä, mutta sen korvat ovat toisinaan ihan hukassa ja ajatukset jossain kaukaisuudessa. Jos Bellassa ja Nekussa ei ole tarpeeksi haastetta niin Pepissä on sitäkin enemmän. Sen mielestä siinä mustassa möltissä, jonka päässä on joku kummallinen tötterö ei ole mitään kiinnostavaa tai Pepin huomiota ansaitsevaa asiaa, saatika sen takana epätoivoisesti heiluvassa tyypissä.

Koko postauksen tarkoitus oli kuitenkin kertoa runko päivityksestä. Tonni dee sai tehdä tilaa Canon eos 60D.lle. Ostin rungon (vanhempien avustuksella) itselleni 18-vuotis synttärilahjaksi. Kahden päivän testailun jälkeen voin sanoa olevani valintaani enemmän kuin tyytyväinen.

Vesikirpun metsästäjä

Silmän kantamattomiin vettä, hiekkaa, huojuvia heiniä ja suuria aaltoja, jotka paiskautuvat päin vedestä pilkottavia kiviä. Pienen vesikirpun metsästäjän unelmapaikka.

Mulla on ehdottomasti maailman rohkein pieni vesikirpun metsästäjä! Hassua ajatella, että se on ihan oikeasti vesipeto, oikeastaan meripeto. Valtava meri on se pienen koiran juttu. Pitkä hiekkaranta, monia kymmeniä metriä matalaa vettä, erikokoisia lätäköitä ja hiekkasärkkiä, kasveja, kiviä(!!), aaltoja ja merikirppuja!

Nekku on tainnut vihdoin löytää sen oman juttunsa, se on meritutkija. Siihen ei vaadita kuin vähän pienen koiran hassua mielikuvitusta ja jännittäviä uusia asioita, hitusen myös rohkeutta. Ja mikä parasta sen voi tehdä yksin, ihan kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa ilman stressattavia asioita. Oikeastaan se taitaa tykätä vettäkin enemmän niistä jännistä jutuista, mitä sieltä merestä löytyy.

Sen sijaan, että meri on ihan uskomattoman jännittävä ja hieno paikka on järvi sen rinnalla tylsä, pieni, nopeasti syvenevä, tyyni lätäkkö, jossa ei ole kiven kiveä (Siimahäntä on ihan hulluna pieniin, suuriin ja keskikokoisiin kiviin). Pikkukoira ei vain jaksa innostua niin tylsästä paikasta, ei sitten millään. Kun on jostain niin suuresta ja jännittävästä aloittanut kuin meri, niin miksi tyytyä vähempään? Niin, ei miksikään. Toivotaan kuitenkin, että viikon mittainen mökkiloma järven rannalla, heinäkuun lopussa auttaisi pikkukoiraa innostumaan myös järvestä.

Nekku pääsi eilen storsandille, meren rannalle metsästämään merikirppuja. Metsästäjän harmiksi kaikki super hauskat kivet ja heinät olivat peittyneet nousuveden alle. Onneksi sieltä täältä löytyi kuitenkin pieniä heinänkorsia, kiviä ja levää sitäkin enemmän.

Siimahännän mielestä oli hurjan hauskaa kuivatella hiekassa. Näky oli vähintäänkin koominen kun se upotti koko naamansa kerta toisensa jälkeen hiekkaan, yhä uudelleen ja uudelleen. Kieltoni kaikuivat kuin kuuroille korville.. kuurohan se siinä vaiheessa taisikin olla. Mutta ai että se tykkäsi!

Bella oli varsin topakka potkiessaan hiekkaa ja ulvoessaan, yrittäessään saada mut takaisin rantaan. Taisi pieni kateus iskeä, kun mamma lähti Siimahännän ja namien kanssa hieman kauemmaksi veteen. Bella oli kuitenkin päättänyt jo valmiiksi, että hän ei kasta varvastakaan. Peppi tyytyi seurailemaan sivusta, pyhkeen päällä loikoillen.