Kolme aukeamaa Nekkua

Nekusta oli kolmen aukeaman pituinen juttu Cavalierlehden kevätnumerossa. Pikkuinen kalastelija pääsi jo toistamiseen söpöilemään lehden sivuille, vaikka tämän kertainen teksti olikin kaikkea muuta kuin mukava kalastelujuttu.

Mietin pitkään lähetänkö kirjoittamaani tekstiä (joka on muuten suurimmaksi osaksi lainattu blogista ja yritetty muuttaa hieman luettavampaan muotoon) ollenkaan lehden toimitukselle vai olisiko se vain parempi pitää itseäni varten. Teksti kuitenkin oli ja on jollain tapaa niin henkilökohtainen, etten tiennyt halusinko jakaa sitä eteenpäin.

Hetken aikaa asiaa mietittyäni päätin kuitenkin painaa lähetä nappulaa siinä toivossa, että se saattaa joskus auttaa jotakuta toista vastaavassa tilanteessa olevaa. Tai ainakin se antaa toisenlaisen näkökulman asioihin. Ja jos ei muuta, niin ainakin mun pikkuinen kuonopuoli loisti lehden kuvissa. Vähän harmittaa, ettei mulla ollut tekstiä kirjoittaessa kuin yksi julkaisukelpoinen kuva Nekun "uudesta" kuonosta, mutta eikai sillä nyt niin väliä ole.... sama Nuhveli se kaikissa kuvissa kuitenkin möllöttää :)

Pääsiäiskuvia

Maanantaiaamu

Pieni varjoni

Della täytti 27.2 yhdeksän kuukautta. Se on asunut meillä nyt seitsemän kuukautta. Sinä aikana tuosta pennusta on tullut enemmän... paljon enemmän, kuin koskaan kuvittelin siitä tulevan. Siitä on tullut pieni varjoni. Koira, joka seuraa jokaista askeltani ja jokaista liikettäni. Koira, joka on aina valmis nuolemaan naamani kyynelistä ja painamaan pikkuisen kuononsa päälleni, silloin kun sitä eniten tarvitsen. Se on vähän niin kuin Bella oli, koira, jolle minä olen kaikki.

Meillä ei ole vielä sellaista suhdetta, millaisen sen jonain päivänä haluaisin olevan, mutta tämä on alku. Tämä on hurjan hyvä alku. Oikeastaan en koskaan voinut kuvitella, että jo seitsemän kuukauden päästä olisimme tässä pisteessä, että minulla olisi tällainen suhde tuohon pentuun. On hassua ajatella, miten tärkeä tuosta on tullut, kun vielä kymmenen kuukautta sitten pelkäsin kuollakseni osaisinko mä välittää tai ylipäätään edes pitää enää yhdestäkään koirasta.

Myrskyjä on vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu

Hyvää syntymäpäivää

ps. rakastan sua.

Moikka emo! Ihan ensiks, mulla on ainakin nääääin kova ikävä sua. Oikeestaan halusin vaan tulla toivottamaan sulle hyvää synttäriä ja kertoa samalla, että mulla on kaikki hyvin. Meillä kaikilla on kaikki hyvin. Mä toivon, että sullakin on.

Mä oon oikeasti yrittänyt ihan tosissani pitää Dellasta yhtä hyvää huolta, kuin sä pidit musta.. niin ja kyllä mä olen kattonut ton ihmisenkin perään ja puskenut sitä parhaani mukaan eteenpäin, just niin kuin mä lupasin sulle. Oon mä tietysti yrittänyt kattoa vähän Pepinkin perään, mutta siinä ei oo paljo vahtimista.

Mut ei mulla oikeestaan ollut mitään tärkeetä asiaa, halusin vain tulla moikkaamaan ja toivottamaan sulle maailman parasta yhdeksänvuotis syntymäpäivää sinne jonnekkin. Rakkaudella, sun Nuunuu

Puolitoista vuotta

Nuppelillakin on vähän ikävä.

Minulla on edelleen valtava ikävä omaa läskitassuani. Ikävä sen upeita silmiä ja rauhallista olemusta. Ikävä koko koiraa.

Tänään on helmikuun kuudestoista. Jollekin se on päivä siinä missä muutkin päivät ovat. Minulle se on päivä, jolloin Bellan kuolemasta tuli kuluneeksi puolitoista vuotta. Pysähdyn aina välillä miettimään, miten asiat olisivat, jos Bella olisi vielä täällä huiskimassa iloisella hännällään sinne ja tänne. Puolitoista vuotta on pitkä aika. Siitäkin huolimatta musta tuntuu siltä, kuin olisin vasta eilen nähnyt hömppäotukseni viimeistä kertaa.

Tuijotan Dellaa silmiin ja ajattelen, miten paljon samanlaisia tapoja sillä on kuin Bellalla oli. Tai ehkä ajattelen ne vain samanlaisiksi, koska Bella ei ole enää täällä tekemässä niitä. Ne tavat pitävät mut kuitenkin tiukasti kiinni Bellassa.

Ylihuomenna olisimme juhlineet Bellan yhdeksänvuotissynttäreitä. Se olisi saanut ison synttärikakun ja kasan grillattuja kananugetteja, sillä niitä se rakasti. Seitsemän viikon päästä mä olen ollut yhdeksän vuotta koiran omistajana. Se on vähän alle puolet elämästäni. Välillä mä mietin, mikä sai mut valitsemaan tämän tien. Vastaus on kuitenkin joka kerta sama -koska mä rakastan tätä. Lopulta en vaihtaisi päivääkään pois. Jos jotain olisin yhdeksän vuoden aikana voinut tehdä tosin, olisin hankkinut minulle ja Bellalle enemmän aikaa.

Kahdeksan ja puolivuotta sitten perustin ensimmäiset kotisivut. Bellan sivut. Olen tehnyt tätä pian yhdeksän vuotta. Ehkä se on se suurin syy, miksen osaa tai pysty lopettaa, vaikka postaustahti ei ole ollut aikoihin enää samanlainen kuin pari vuotta sitten.

Bella oli syy siihen, miksi mä aikoinani aloitin tämän. Se on edelleen syy siihen, miksi mä jatkan tätä. Vuonna 2007 perustin ensimmäiset kotisivut Bellalle. 2008 mukaan astui Peppi, jolloin nimikin vaihtui Bellan kotisivuista - Huiskuhäntämme Bella & Pepppiina:an. Vuonna 2009 siirryin suntuubista websiin. Puolenvuoden kuluttua mukaan astui ensimmäinen (treeni)blogi, joka vaihtui vuonna 2010 vuodatuksesta nykyiseen osoitteeseensa ja alkoi toimittaa kotisivujen kuulumisosion virkaa. Samaan aikaan Nekku täydensi Huiskuhäntämme lauman... ja siitä se sitten vähitellen johti aina tähän pisteeseen asti. Mahtaako blogin nykyisistä lukijoista löytyä enää ketään, kuka olisi seurannut meitä ihan vuodesta 2007 lähtien?