Pieniä hetkiä kuluneelta viikolta

Muutama hetki ikuistettuna menneeltä viikolta, kun Peppi oli varsin nyrpeä joutuessaan pukeutumaan taas siihen typerään tiaraan ja kun Bella oli tavalliseen tapaansa innosta soikeana. Nekku touhotti jaloissa minkä kerkesi, osaamatta päättää ketä pusuttelisi seuraavaksi.

Temppuiltiin, leikittiin ja sähellettiin, mutta ennen kaikkea pidettiin hauskaa. Katsokaa tuota ilmettä ja noita silmiä, mitkä pilkistävät ruohonkorsien takaa. Ilmettä jonka se ottaa aina saadessaan käskyn olla surullinen. Surullinen totta vie. Se makaa niin eleettömästi että edes häntä ei heilu. Sen sijaan sen silmissä on niin paljon tunnetta, odotusta, iloa, osaamista ja malttamattomuutta ja silti se näyttää niin kovin rauhalliselta. Vapautus käskyn saatuaan se nousee pystyyn kuin salama, heiluu puolelta toiselle ja odottaa että se saa tehdä tempun yhä uudelleen ja uudelleen.

Ja lopuksi maailman suloisimman vesikirpun metsästäjän pikkunassu, joka muuten pyydystää mieluummin merikirppuja kuin järvikirppuja... Kirppujen metsästys jahdista tulossa ihan oma postaus :)

Sama maa jalkojemme alla

Ensimmäisen askeleen ottaminen oli ehdottomasti vaikein, mutta se otti sen, se tuli perässäni veteen ja nappasi palkkansa. Koira, joka ei ole koskaan pitänyt vedestä luotti muhun kuitenkin niin paljon, että se tuli. Olen enemmän kuin ylpeä Bellasta, ylpeä siitä että se rohkaistui ja otti sen ensimmäisen askeleen. Vaikkakin se vain pyörähti vedessä. Tunsin onnistuneeni, Bella onnistui. Ehkä se ei vihaakkaan vettä niin paljon kuin kuvittelin, sillä se tuli perässäni ihan omasta tahdostaan.

Keskiviikkoilta meni Himangalla lapsi & koira ja -lelukoira kisojen merkeissä. Bella toimi uskomattoman hienosti lämpimästä säästä huolimatta ja nyt jos koskaan ne olisivat valmiita siirtymään junnuilun pariin.

Huomasin taas, miten paljon mulla onkaan opeteltavaa. Opeteltavaa nykyisestä "roolistani", sivusta seuraajana, valokuvaajana ja tsemppaajana. Miten vaikeaa onkaan vain katsella sivusta. Mulla on ihan uskomattoman kova hinku kehäilemään, kehäilemään juuri Bellan kanssa. Me ollaan ja tullaan aina olemaan tiimi. Tuun todellakin kaipaamaan meidän yhteisiä junnu vuosia, kun saatiin vetää yhtä köyttä. Me ollaan edelleen loistava tiimi, vaikka heinäkuun kymmenennen päivän jälkeen meillä ei ole asiaa edes mätsäreiden junnuihin.

Tulen kaipaamaan niitä yhteisiä onnistuneita suorituksia, mutta tulen aina olemaan kiitollinen Bellalle. Kiitollinen siitä, mitä kaikkea se junnuilusta opetti. Miten se opetti toimivaan haastavamman kisakaverin kanssa ja miten se opetti olemaan yhtä hymyä kehässä. Eihän noin upean kisakaverin kanssa voi olla hymyilemättä. Bella sai mut tajuamaan minkä takia me kuljettiin junnuilemassa ja sen mitä kisat mulle merkitsivät.

Yli kahden vuoden tauko normaaleista luokista saa luvan loppua... viimeistään silloin kun täytän kahdeksantoista. Me saataisiin taas tehdä sitä mistä me nautitaan, työskennellä tiiminä. Mikään ei ole ollut niin palkitsevaa kuin oman koiran kanssa kilpaileminen.

Ihmeellinen meri

Nekku oli niin onnellinen päästessään läträämään hiekkasärkille. Sen mielestä oli super hauskaa pyydystää levää ja kasveja, kaivaa tassuilla vettä, näykkiä vedenpintaa, metsästää roskia ja ihmetellä suuria kiviä. Mun rohkea pieni vesikettu! Ja mikä parasta, se ei olisi malttanut millään lähteä pois, sillä aina löytyi jotain ihmettelyä, kummastelua ja tarkastelua vaativa asia. Pienen ketun mielestä kaikki oli niin uutta ja jokaista vedestä sojottavaa kasviakin piti kummastella. Olihan siinä itselläkin ihmettelemistä kun toinen oli niin tohkeissaan, en mä tiennyt että se noin paljon vedessä läträämisestä nauttii. Se valitsi aina sen "lätäkön", jossa oli eniten levää, kasveja ja elämää. Mikä tietysti tarkoitti rutkasti lisää tutkittavaa!

Peppi rohkeni myös lopulta kastamaan muutaman tassunsa Emmin perään kiiruhtaessaan. Ei se siitä näyttänyt erityisesti nauttivan, mutta perään oli mentävä! Se oli myös hirmu innoissaan ilmassa lentelevistä lokeista, joita piti karhata moneen otteeseen. Bella löysi itselleen varsin mieluista puuhaa, kun ranta oli täynnä linnunpaskaa. Mikäs sen mukavempaa kuin kieriä itsensä likaiseksi?

Näiden kuvien siivittämänä me jatketaan lomailua täällä Kalajoella. Koirat ovat nauttineet kovasti uusista lenkkipoluista. Uusia hajuja on niin valtavasti, että vähemmästäkin menee pää pyörälle.

Oppiminen ei ole keino päästä tavoitteeseen vaan se on tavoite itsessään

Rähinäryhmä heitti meitä haasteella, jonka ideana on kertoa mitä kaikkea olen oppinut koiriltani tai mitä haluaisin oppia.

Koirat ovat opettaneet mulle sellaisia asioita, joita kukaan ei koskaan olisi osannut opettaa. Asioita jotka tuntuivat ennen itsestään selvyyksiltä ja asioita joita pidin ihan tavallisina, mutta jotka saivat aivan uuden merkityksen. Merkityksettömistä asioista tulikin yllättäen merkittäviä. Ne ovat opettaneet iloitsemaan ja nauttimaan elämän pienistä jutuista, niistä merkityksettömimmistäkin. Ne ovat opettaneet pitämään kiinni kaikesta mitä rakastan ja kaikesta mistä pidän, opettaneet rakastamaan. Ne ovat opettaneet nousemaan pohjalta, tarttumaan tilaisuuksiin ja heittäytymään.

Olen oppinut mitä hyvällä yhteistyöllä voi saavuttaa, mitä se merkitsee ja mitä sen eteen on tehtävä. Olen oppinut nauramaan virheilleni ja ottamaan niistä opiksi. Olen oppinut arvostamaan niitä epäonnistuneitakin suorituksia, oppinut ottamaan niistä ilon irti. Olen oppinut että jokainen suoritus palkitaan jollain tavalla, toisinaan siihen ei tarvita kuin iloinen koira.


Koirat ovat opettaneet mut luottamaan. Ne ovat opettaneet miten luotetaan ja miten luottamus ansaitaan. Olen oppinut luottamaan siihen, että me osataan ja pystytään ihan mihin vain kunhan tahdotaan. Luottamaan muihin, mutta ennen kaikkea luottamaan niihin, koiriini. Olen myös oppinut ottamaan vastuuta, olemaan vastuussa jostakin. Ne valmistavat mua elämään. Tärkeimpänä koen kuitenkin sen, että ne ovat tehneet minusta juuri minut. Osaan katsoa elämää toisilla silmillä ja arvostaa toisenlaisia asioita.

Olen oppinut elämään hetkessä, tai olen ainakin yrittänyt oppia. Osaan arvostaa jokaista yhteistä hetkeä. Jokaista vuotta, kuukautta, päivää, tuntia, minuuttia ja niin edelleen. Jollain tapaa koirat ovat myös vahvistaneet mua, tehneet musta entistä rohkeamman, itsevarmemman ja voimakkaamman.

Oikeastaan mä olen oppinut koirilta ihan äärettömän paljon tärkeitä asioita niin elämästä kuin elämisestä. Jokainen koira on opettanut mulle jotain uutta, vaikka ensimmäisenä koirana Bella onkin ollut opettajista se tärkein, ei Nekun ja Pepinkään roolit ole olleet sen vähäisemmät. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että koirat ovat opettaneet mulle niin pieniä, mutta niin tärkeitä asioita!

Edessäs sun, vain vahvistun

katseestas löydän kaikkeen ratkaisun. Silmiisi katson, unohda en hetken tän säästän oon onnellinen.

Mikäpä tekisikään onnellisemmaksi kun kolme viatonta, lempeää, iloista ja ystävällistä silmäparia. Eilen tajusin taas omistavani maailman parhaat koirat. Tällä kertaa siihen ei tarvittu kuin ulko-oven aukaiseminen. Vastassa oli kolme ilosta ratkeavaa, puolelta toiselle heiluvaa lieroa. Siinä vaiheessa kun Bella ulisi ja tarrasi olkapäistäni tassuillaan kiinni kaikki se turhautuminen ja harmistus katosi, just sillä sekunnilla. Olin vain ylpeä ja iloinen siitä että nuo kolme heiluvaa otusta on mun. Nekku pomppi tapansa mukaan malttamattomana Bellan perässä odottaen vuoroaan päästä tervehtimään. Peppi oli jonon hännillä, sekin ilosta sokeana. Ja voi niitä ilmeitä kun kaivoin laukusta koulutusnameiksi ostamani herkut ja annoin yhden jokaiselle, ne oli niin tyytyväisen ja onnellisen näköisiä.

Vielä hetki sitten tuntui siltä, että mistään ei tule yhtikäs mitään. Juuri nyt voisin sanoa vihaavani kesää, vihaavani kuumuutta ja ennen kaikkea vihaavani asfalttia, kovia alustoja, kivisiä hiekkateitä ja niin edelleen.. listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta sanomattakin selvää lienee se että kesä ei kuulu mun, eikä koirienkaan lempi vuodenaikoihin.

Moinen turhautuminen on monien asioiden summa, mutta päällimmäisenä mieltä painaa Bellan tassut. Miten mä oletinkaan, että tämä kesä olisi jotenkin edellisiä kesiä erillaisempi, sitä se ei ole. Bellan tassut ovat taas ikävässä kunnossa, varsinkin etutassujen isot anturat on lohkeilleet aika pahasti, ja toisen etutassun päällä oleva rupi on alkanut punoittaa ikävästi. Ainahan ne on kuivat ja rösöiset olleet, nyt kuitenkin taas vähän huonommat.

Eniten hermojani raastaa kuitenkin epätietoisuus siitä, miten paljon noi tassut Bellaa vaivaa. Onko ne kipeät, laittaako se lenkillä niin paljon hanttiin tassujen takia vai onko syynä kuumuus? Ei se koskaan lenkkeilystä ole mitenkään erityisen paljon tykännyt, mutta talvisin lenkkeillään kuitenkin paljon paljon innokkaammin. Toivotaan, että ahkera tassujen rasvaus tuottaa toivotun tuloksen. Saisin itsekkin olla hetken stressaamatta jokaista lenkkiä, jokaista askelta ja jokaista rasvaus kertaa. Eiköhän se siitä pian helpota, niin kuin edellisilläkin kerroilla on helpottanut. Tämä on vain se aika vuodesta, mistä tassut ei tykkää yhtään. Kaikkialla on niin kuivaa ja huonoja pintoja tassuttelua varten.


Jos me kuitenkin jostain kesäisin nautitaan niin niistä pitkistä lenkeistä kesäiltoina, siitä ihanasta viileästä ilmasta kun aurinko on jo laskemassa ja siitä tunnelmasta kun voi vain olla. Siitä raikkaasta tuoksusta, mikä aina sateen jälkeen leijailee ympärinsä ja yhteisestä ajasta.

Tuleva kesä otetaan rennosti, lomailun, lenkkeilyn, treenailun ja töiden parissa. Pepin kesälook saatiin viimmeisteltyä, kun läpsäkorvat tekivät paluun. Onhan se kieltämättä hieman hupaisan ja hömelön näköinen, mutta ainakin korvat saa tuuletusta ja koiralla on muutenkin kevyempi olla! Kuvaa saatte sitten kun neiti nirppa on taas vaihteeksi kuvaus tuulella.

Iloinen pieni koira

Pienet cavalierit on helppo saada iloisiksi ihan pienillä jutuilla. Ne on hirmu iloisia saamistaan rapsutuksista, kehuista, huomiosta tai yhteisistä leikeistä. Toisinaan ei tarvita kuin pieni vilkaisu koiraan ja häntä vispaa siihen malliin, ettei tiedä heiluttaako koira häntää vai häntä koiraa.
Blogin ahkerimmille seuraajille on tuskin jäänyt epäselväksi se, että Peppi rakastaa palloja. Mikäpä muukaan saisi pienen mustan yhtä iloiseksi kuin pallo? Voi kuinka onnellinen se on saadessaan kuljettaa palloa kuonolla ja käpälillä ympäri pihaa, edes kuumuus ei estä pelaamista.   Mustan koiran kuvaaminen suorassa auringonpaisteessa oli helpommin sanottu kuin tehty, muutama julkaisukelpoinen kuva mahtui lukuisten räpsyjen joukkoon. Yllä olevat kuvat, jos mitkä ovat kuitenkin niin Peppimäisiä kuvia kuin olla ja voi. Ensimmäisessä kuvassa näkyy sen tarkkaavainen ilme, joskin silmät ovat harmillisesti hieman varjossa. Sen sijaan toisessa ja kolmannessa kuvassa  se on ihan omassa elementissään, missäpä muualla kuin pallon kimpussa. Toisen kuvan tarkennus ei ole aivan kohdillaan, mutta sain kuin sainkin ikuistettua pallon kuljetuksen. Teknisesti kuvissa on paljon parantamisen varaa, mutta sisältö tai tässä tapauksessa kuvien merkitys on laatuakin tärkeämpi.
Keskiviikko ilta vietettiin mätsäreiden merkeissä ja Annukka & Bella tekivät jälleen tasaisen varman suorituksen. Kehässä irti päässyt koirakaan ei onneksi (ainakaan näyttänyt) järkyttävän Bellaa mitenkään erityisen paljon, vaikka hämilleen se kyllä meni. Tämän takia mä olen aina hieman varuillani lapsi ja koira kehien suhteen, koskaan ei tiedä miten pienet lapset saa niitä koiriaan hallittua.
Tämän kertainen tuomari taisi arvostaa hieman nuorempia handlereita. Kotiin viemisiksi saatiin kuitenkin hieno mitalli ja siansaparoita, joista kolmikko oli kovin mielissään. Harvoin sitä tuollaista herkkua saa! Nekku oli turistina vaihteeksi varsin kiva kaveri. Sylissä pystyi hetken jopa rentoutumaan ja jättämään autojen kyttäilyt sikseen, vaikka sitäkin tuli harrastettua taas oikein urakalla.

Ps. meidän blogia voi nyt seurata myös bloglovinissa!

Voittajia ovat ne jotka osaavat myös hävitä

" 2x ruusuke, pokaali, kuppi, herkkuja, lelu, panta & näyttelyhihna"
Mun mielestä suorituksesta pitää osata nauttia ja siitä pitää osata ottaa kaikki ilo irti. Mä olen luonteeltani todella kilpailuhenkinen, Bellan kanssa kisatessa olen kuitenkin oppinut olemaan hyvä häviäjä. Mulle on tärkeintä hauskanpito, se että yhteityö toimii ja se että koira tietää mitä mä tahdon siltä (ja mä en vaadi koiralta liikaa). Mua ei haittaa vaikkei se esiintyisi ryhdikkäästi tai seisoa tapittaisi koko ajan. Enemmän mua harmittaisi se, että meillä ei olisi hauskaa. Voittajia ovat ne, jotka osaavat myös hävitä. Häviäjä on voittaja silloin kun on yrittänyt parhaansa ja onnistunut tavoitteissaan. Ehkä tässä yhteydessä ei edes pitäisi puhua 'häviäjistä' vain voittajista. Vaikka et olisi saanut sitä punaista ruusuketta tai sitä kultamitalia ei se tarkoita ettetkö ole voittanut. Olet voittanut tavoitteet tai olet oppinut olemaan jännittämättä. Se että osaa hävitä voittajana on taito sekin. Onhan se kiva saada kovalle työlle vastinetta niillä sijoittumisilla, mutta mitä olisi sijoitus ilman ikimuistoisia kokemuksia ja iloisia suorituksia? Niin se ei olisi mitään, ainakaan minulle . Bella pääsi pitkästä aikaa kehäilemään kun suuntasimme iltapäivästä kohti seinäjokea. Tajusin vasta autossa miten lämmin pihalla oikeasti olikaan. Kaduin koko 45 minuuttisen matkan päätöstä lähteä mätsäriin tälläisellä helteellä, kun kotona olisi ollut paljon viileämpää. Voin sanoa että mätsäri fiilis oli viimeistään siinä vaiheessa tipotiessään kun tajusin kehien pohjan olevan asfalttia, jota Bellan tassut ei vain kestä. Mutta kun kerran seinäjoella asti lähdettiin, niin pakkohan se oli sitten ilmoittaa Annukka & Bella lapsi ja koira kisaan. Itse tyydyin 'kanaemoilemaan' ja panikoimaan sivusta.
Aurinko meni onneksi pilveen ja sain auton avaimet haltuuni, joten Bella pääsi odotteluajalla viileään. Siitä huolimatta se oli kehässä läkähtyä ja aikamoinen ilmestys muutenkin. Tuomari oli omasta mielestäni oikein mukava, teetti jokaisella lapsella pari liikettä ja kyseli niitä näitä. Annukan ja Bellan yhteistyö oli ihan moitteetonta, vaikka ravista ei ollut tietoakaan kuuman sään ja kovan pohjan takia, hauskaa niillä silti taisi olla. Bella on todella, todella vaikea saada esiintymään edukseen ja väsähtäessään se rupeaa tarjoamaan istumista. Annukka sai sen kuitenkin olosuhteisiin nähden esiintymään todella hyvin. Esiintymistäkin tärkeämpänä pidin kuitenkin sitä, että yhteistyö pelasi Annukan ja Bellan välillä. Niinhän siinä sitten kävi että tuomarikin ihastui parivaljakon yhteistyöhön, eikä se tuntunut juuri välittävän ryhdittömästä suorituksesta vaan sijoitti ne yllätyksekseni toiselle sijalle! Sijoitus oli todellakin ansaittu hyvällä yhteistyöllä. Allekirjoittanut on enemmän kuin ylpeä sekä koirasta että handlerista!
Bella oli illalla niin väsynyt, että me lähdettiin sitten Nekun kanssa kaksistaan pyöräilemään! Oli muuten Nekun ensimmäinen kerta pyörän vieressä, pystyssä pysyttiin mikä oli tietysti pääasia;) Nekku ei välittänyt pyörästä juuri yhtään.

Mätsärikausi avattiin virallisesti viime viikon keskiviikkona kauhavalla. Kehään pääsi kuitenkin oikean koiran sijasta lelukoira Akselin handlaamana. Akseli esitti lelukoiran ihan huippu hienosti ja taisi samalla innostua mätsäreistä, kun kyseli jo samana iltana koska seuraavat kilpailut on. Mulla oli kuitenkin Bella ja Nekku matkassa, vaikkei kumpikaan kehään asti päässyt. Bellan kanssa treenailtiin rally juttuja ja se veti ihan super hienosti häiriöstä huolimatta, seuraaminenkin oli tosi pirteää. Nekku oli sen sijaan taas niin Nekkumainen itsensä. Korvista ei ollut tietoakaan ja jokaisen auton perään kiskottiin ihan hulluna.

Peppi ei kilpailuista välitä, mutta se osallistuisi  varmasti enemmän kuin mielellään jalkapallo kisoihin ja taklaisi vastustajat pultusta retuuttamalla.