Olen kirjoittanut tätä tekstiä yli kuukauden, huomaan kirjoittavani sitä edelleen. Avaan saman luonnoksen aina uudestaan ja uudestaan vain lisätäkseni sanan sinne tai tänne. Jossain vaiheessa on kuitenkin kai vain pakko todeta, että aika ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Kaipaan kirjoittamista ihan älyttömästi, mutta välillä tuntuu siltä, että sanoja olisi enemmän kuin aikaa kirjoittaa niitä ylös. Kymmentuntisten työpäivien päätteeksi sitä vain haluaa käyttää kaiken ylimääräisen ajan noiden huiskuhäntien kanssa.
Meille kuuluu hyvää. Just nyt kuuluu ihan tosi hyvää, vaikka viime viikot ja kuukaudet ovatkin olleet aikamoista hullunmyllyä. Meillä on takana lukematon määrä niitä hyvän mielen treenejä pikkuisen hymykoirani kanssa. Niitä treenejä, joissa vain hymyilen siksi, että näen pikkuisen hymykoirani vaaleanpunaisen virnistyksen nauttimassa siitä, mitä me tehdään.
Ollaan edistytty agilityssä huimasti, vaikka pikkukoiran mielestä on edelleen hauskaa olla välillä vähän huuhaa. Tuo koira on joskus niin hassu, etten tiedä mitä sen päässä oikeasti liikkuu. Se saattaa kesken radan lähteä ihan yllättäen juoksemaan omien ajatustensa perässä kentän toiseen päähän. Mutta sitten kun se tekee ja sitten kun se keskittyy, niin se tekee ihan superhienosti. Siltä löytyy vauhtia ja taitoa. Se kyllä osaa, jos se vain viitsii. Viime viikon treeneissä tuli puheeksi, että voisin kokeilla seuraavalla kerralla lelupalkkaa. Ehkä palkan vaihteleminen kasvattaisi myös koiran motivaatiota.
Itsenäisyyspäivänä pyörähdettiin epiksissä Pietarsaaressa, jossa kilpailtiin sekä putkiradalla että mölli hyppyradalla. 15 esteen mittainen putkirata suoritettiin puhtaasti, vaikka lähdössä olikin ongelmia. Me ollaan painittu ihan tajuttomasti lähtöjen kanssa, kun pikkukoira on vain päättänyt, että lähdössä ei tarvitse pysyä paikoillaan. Hyppyrata olikin sitten aikamoista sähellystä ja virheitä sateli sieltä ja täältä, kun Della kerkesi väsähtää omaa vuoroa odotellessa vähän liikaakin.
Sunnuntaina käytiin Vaasassa epistelemässä kahden startin verran. Molemmat supermölleissä.
Rata oli mun mielestä supermölli tasoiseksi melko haastava. Pikkukoira oli kuitenkin ihan liekeissä. Se ei ole koskaan juossut niin kovaa, kuin se nyt juoksi. Eikä se ole tehnyt koskaan niin innolla hommia, kuin se nyt teki. Onnistuin säheltämään ohjauksessa, minkä vuoksi ensimmäiseltä radalta kielto kymppi putkelle. Toinen kielto tuli, kun pikkukoira innostuksissaan meinasi käydä kymppi putken jälkeen moikkaamassa radan vieressä istuskelevaa Nekkua, joka on muuten tsempannut kisakannustajana ihan tajuttomasti. Se ei nykyään stressaa yhtään niin paljon kuin se on joskus stressannut. Nekku lähtee toisinaan mielellään istuskelemaan autoon ja kentän laidalle seuraamaan Dellan treenejä. Maalissa hymy oli korvissa. Kahdesta kiellosta huolimatta koira paiski hommia huippu hienosti. Radan jälkeen eräs sivusta seurannut herra tuli kehumaan pikkukoiran vauhtia ja kyllähän se päästeli sen, minkä tassuistaan kerkesi. Voi kun menisikin aina noin lujaa ja noin keskittyneesti :D Lisästartti suoritettiin samalla hurrrjalla vauhdilla ja tällä kertaa täysin virheittä. Ei voi kuin olla ylpeä pikku superkoirasta. Yllätyksekseni sijoituttiin vielä supermöllien kolmansiksi.
Näihin viikkoihin on mahtunut myös huolta ja stressiä. Pepiltä leikattiin marraskuussa (vai olikohan se lokakuuta.. päivät vilistävät niin nopeasti ohi, etten pysy enää itsekään matkassa mukana) nisäkasvain. Stressasin leikkausta etukäteen ihan älyttömästi, niin kuin mulla on tapana stressata nykyään kaikkea, mikä liittyy eläinlääkäriin. Leikkaus sujui onneksi hyvin ja Peppi oli jo samana iltana ihan tolpillaan. On se aikamoinen mummokoira. Sydänkin kuunneltiin samalla. Hereillä ollessa kuului joku epämääräinen suhahdus, mutta nukutettuna ja käyrillä seurattuna sydän pamppaili ja kuulosti ihan normaalilta.
Seuraavat pari viikkoa se joutui elämään vaihtelevasti milloin missäkin t-paidassa tai kinkkuverkossa (harmi, kun kuvat kinkkuverkkoon survotusta mummokoirasta hävisivät rikkoutuneen kännykän myötä), koska Pepin mielestä haavaa olisi ollut hirmu kiva raapia ihan jatkuvasti. Ensimmäisten päivien ajan se elikin sukka takajalassa, haavan päällä haavataitos ja sen päällä vielä se kinkkuverkko, jota mummokoira häpesi silmät päästään, mutta joka aiheutti omistajissa aikamoista hilpeyttä. Olihan se nyt vähintäänkin suloinen näky. Haava on parantunut täysin, vaikka jouduttiinkin tikkien poiston yhteydessä hakea vielä toinen AB kuuri, koska jostain syystä haavan sisällä olleet itsesulavat tikit olivat aiheuttaneet jonkinlaisen hylkimisreaktion, minkä takia haava oli yhdestä kohdasta auki ja hieman märkivä. Rasvailtiin haavaa viikon verran "hunajavoiteella" (siitäkös mummokoira vasta tykkäsikin, kun olisi ollut niin herkkua), jonka jälkeen se näytti jo todella siistiltä. Pepillekin kuuluu siis oikein hyvää. Se kerjää ruokaa samaan tahtiin kuin ennenkin ja innostuu aina välillä retuuttamaan pehmoeläimiään oikein tosissaan. Käytökseltään sitä voisi välillä luulla kaikkea muuta kuin kahdeksanvuotiaaksi.
Lauantaina käytiin pikkusiskoni kanssa fiilistelemässä koirameissuilla ja tekemässä tarpeellisia ja vähän vähemmän tarpeellisia ostoksia. Myyntipisteitä oli niin paljon koluttavaksi, että tapahtumakehien seuraaminen jäi harmillisen vähäiseksi.
Mukaan tarttui kasoittain Hau Haun herkkuja, muutamia ilmaisnäytteitä, Dellalle fleecehihna ja pari uutta Ke-Hua. Nekku sai uuden kettulelun ja Peppi hurtan pannan & flexin.
Ai niin, meidät löytää nykyään myös Instagramista @huiskuhantamme! Linkkailkaahan kommentteihin myös omia tilejänne :)
