Iloinen pieni koira

Pienet cavalierit on helppo saada iloisiksi ihan pienillä jutuilla. Ne on hirmu iloisia saamistaan rapsutuksista, kehuista, huomiosta tai yhteisistä leikeistä. Toisinaan ei tarvita kuin pieni vilkaisu koiraan ja häntä vispaa siihen malliin, ettei tiedä heiluttaako koira häntää vai häntä koiraa.
Blogin ahkerimmille seuraajille on tuskin jäänyt epäselväksi se, että Peppi rakastaa palloja. Mikäpä muukaan saisi pienen mustan yhtä iloiseksi kuin pallo? Voi kuinka onnellinen se on saadessaan kuljettaa palloa kuonolla ja käpälillä ympäri pihaa, edes kuumuus ei estä pelaamista.   Mustan koiran kuvaaminen suorassa auringonpaisteessa oli helpommin sanottu kuin tehty, muutama julkaisukelpoinen kuva mahtui lukuisten räpsyjen joukkoon. Yllä olevat kuvat, jos mitkä ovat kuitenkin niin Peppimäisiä kuvia kuin olla ja voi. Ensimmäisessä kuvassa näkyy sen tarkkaavainen ilme, joskin silmät ovat harmillisesti hieman varjossa. Sen sijaan toisessa ja kolmannessa kuvassa  se on ihan omassa elementissään, missäpä muualla kuin pallon kimpussa. Toisen kuvan tarkennus ei ole aivan kohdillaan, mutta sain kuin sainkin ikuistettua pallon kuljetuksen. Teknisesti kuvissa on paljon parantamisen varaa, mutta sisältö tai tässä tapauksessa kuvien merkitys on laatuakin tärkeämpi.
Keskiviikko ilta vietettiin mätsäreiden merkeissä ja Annukka & Bella tekivät jälleen tasaisen varman suorituksen. Kehässä irti päässyt koirakaan ei onneksi (ainakaan näyttänyt) järkyttävän Bellaa mitenkään erityisen paljon, vaikka hämilleen se kyllä meni. Tämän takia mä olen aina hieman varuillani lapsi ja koira kehien suhteen, koskaan ei tiedä miten pienet lapset saa niitä koiriaan hallittua.
Tämän kertainen tuomari taisi arvostaa hieman nuorempia handlereita. Kotiin viemisiksi saatiin kuitenkin hieno mitalli ja siansaparoita, joista kolmikko oli kovin mielissään. Harvoin sitä tuollaista herkkua saa! Nekku oli turistina vaihteeksi varsin kiva kaveri. Sylissä pystyi hetken jopa rentoutumaan ja jättämään autojen kyttäilyt sikseen, vaikka sitäkin tuli harrastettua taas oikein urakalla.

Ps. meidän blogia voi nyt seurata myös bloglovinissa!

Voittajia ovat ne jotka osaavat myös hävitä

" 2x ruusuke, pokaali, kuppi, herkkuja, lelu, panta & näyttelyhihna"
Mun mielestä suorituksesta pitää osata nauttia ja siitä pitää osata ottaa kaikki ilo irti. Mä olen luonteeltani todella kilpailuhenkinen, Bellan kanssa kisatessa olen kuitenkin oppinut olemaan hyvä häviäjä. Mulle on tärkeintä hauskanpito, se että yhteityö toimii ja se että koira tietää mitä mä tahdon siltä (ja mä en vaadi koiralta liikaa). Mua ei haittaa vaikkei se esiintyisi ryhdikkäästi tai seisoa tapittaisi koko ajan. Enemmän mua harmittaisi se, että meillä ei olisi hauskaa. Voittajia ovat ne, jotka osaavat myös hävitä. Häviäjä on voittaja silloin kun on yrittänyt parhaansa ja onnistunut tavoitteissaan. Ehkä tässä yhteydessä ei edes pitäisi puhua 'häviäjistä' vain voittajista. Vaikka et olisi saanut sitä punaista ruusuketta tai sitä kultamitalia ei se tarkoita ettetkö ole voittanut. Olet voittanut tavoitteet tai olet oppinut olemaan jännittämättä. Se että osaa hävitä voittajana on taito sekin. Onhan se kiva saada kovalle työlle vastinetta niillä sijoittumisilla, mutta mitä olisi sijoitus ilman ikimuistoisia kokemuksia ja iloisia suorituksia? Niin se ei olisi mitään, ainakaan minulle . Bella pääsi pitkästä aikaa kehäilemään kun suuntasimme iltapäivästä kohti seinäjokea. Tajusin vasta autossa miten lämmin pihalla oikeasti olikaan. Kaduin koko 45 minuuttisen matkan päätöstä lähteä mätsäriin tälläisellä helteellä, kun kotona olisi ollut paljon viileämpää. Voin sanoa että mätsäri fiilis oli viimeistään siinä vaiheessa tipotiessään kun tajusin kehien pohjan olevan asfalttia, jota Bellan tassut ei vain kestä. Mutta kun kerran seinäjoella asti lähdettiin, niin pakkohan se oli sitten ilmoittaa Annukka & Bella lapsi ja koira kisaan. Itse tyydyin 'kanaemoilemaan' ja panikoimaan sivusta.
Aurinko meni onneksi pilveen ja sain auton avaimet haltuuni, joten Bella pääsi odotteluajalla viileään. Siitä huolimatta se oli kehässä läkähtyä ja aikamoinen ilmestys muutenkin. Tuomari oli omasta mielestäni oikein mukava, teetti jokaisella lapsella pari liikettä ja kyseli niitä näitä. Annukan ja Bellan yhteistyö oli ihan moitteetonta, vaikka ravista ei ollut tietoakaan kuuman sään ja kovan pohjan takia, hauskaa niillä silti taisi olla. Bella on todella, todella vaikea saada esiintymään edukseen ja väsähtäessään se rupeaa tarjoamaan istumista. Annukka sai sen kuitenkin olosuhteisiin nähden esiintymään todella hyvin. Esiintymistäkin tärkeämpänä pidin kuitenkin sitä, että yhteistyö pelasi Annukan ja Bellan välillä. Niinhän siinä sitten kävi että tuomarikin ihastui parivaljakon yhteistyöhön, eikä se tuntunut juuri välittävän ryhdittömästä suorituksesta vaan sijoitti ne yllätyksekseni toiselle sijalle! Sijoitus oli todellakin ansaittu hyvällä yhteistyöllä. Allekirjoittanut on enemmän kuin ylpeä sekä koirasta että handlerista!
Bella oli illalla niin väsynyt, että me lähdettiin sitten Nekun kanssa kaksistaan pyöräilemään! Oli muuten Nekun ensimmäinen kerta pyörän vieressä, pystyssä pysyttiin mikä oli tietysti pääasia;) Nekku ei välittänyt pyörästä juuri yhtään.

Mätsärikausi avattiin virallisesti viime viikon keskiviikkona kauhavalla. Kehään pääsi kuitenkin oikean koiran sijasta lelukoira Akselin handlaamana. Akseli esitti lelukoiran ihan huippu hienosti ja taisi samalla innostua mätsäreistä, kun kyseli jo samana iltana koska seuraavat kilpailut on. Mulla oli kuitenkin Bella ja Nekku matkassa, vaikkei kumpikaan kehään asti päässyt. Bellan kanssa treenailtiin rally juttuja ja se veti ihan super hienosti häiriöstä huolimatta, seuraaminenkin oli tosi pirteää. Nekku oli sen sijaan taas niin Nekkumainen itsensä. Korvista ei ollut tietoakaan ja jokaisen auton perään kiskottiin ihan hulluna.

Peppi ei kilpailuista välitä, mutta se osallistuisi  varmasti enemmän kuin mielellään jalkapallo kisoihin ja taklaisi vastustajat pultusta retuuttamalla.

Maailmalle olet vain joku mutta jollekin olet koko maailma

Ei aivan täydellinen kurkkaus, mutta jotain sinnepäin. Tykkään ihan hurjasti tästä kuvasta, vaikka se ei ole laadullisesti mikään huippu, eikä kurkkauskaan ole täydellinen on kuva yksinkertaisesti vain niin Bellamainen kuin olla ja voi!

Jokaiselle huonolle puolelle löytyy vastaava hyvä puoli

Mä tosiaan taidan omistaa (ainakin melkein) täydellisiä koiria. Mitä se täydellisyys sitten on? Onko se sitä että ei tehdä virheitä, vaaditaan koiralta täydellistä suoritusta ja itseltä täydellistä panostusta? Mä voin sanoa omistavani kolme täydellistä koiraa. Ne ovat täydellisiä mulle, aina kirsusta heiluvaan hännänpäähän asti. Ei, ne ei ehkä ole niitä rotumääritelmän mukaisia tai ne ei ehkä aina käyttäydy kuin mallikelpoiset kansalaiset.

Minulle täydellisyys ei tarkoita kuitenkaan virheettömyyttä. Virheitä tehdään, jotta niistä opitaan. Vaikka en omistakkaan muotovaliota tai vaikka me ei läheskään aina osata treeneissä yhtään mitään, ei se tarkoita sitä etteikö ne olis täydellisiä. Ne on täydellisiä mulle, just sellasinaan kun ne on. Täydellisyyden tulkitkoon kukin itse. Ulkopuolinen ihminen ei näe sitä, mitä jokainen omistaja näkee siinä omassa lemmikissään. Mä tiedostan koirieni virheet ja sen etteivät ne ole täydellisiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Arvostan niitä hyviä puolia ja tapoja koirissani, joskus jopa niitä huonojakin. Jokaiselle huonolle puolelle kun löytyy se vastaava hyväkin puoli. Ne ovat täydellisiä siksi, koska ne ovat sopivia just mulle.

Rally-tokon myötä olen oppinut arvostamaan myös niitä ei täydellisiä suorituksia, niitä suorituksia kun kaikki menee pieleen mutta koiralla ja mulla on kivaa. Itseasiassa mä en ole koskaan ollut treenaamisen suhteen mikään kovin tarkka, useinmiten mulle riittää se sinnepäin oleva suoritus. Rally-tokon tullessa mukaan kuvioihin tämä on vain vahvistunut. Tietysti kyltit on suoritettava oikein ja niin edespäin, mutta onko sen koiran nyt aina seurattava just siinä oikeassa paikassa, oikealla etäisyydellä, varsinkin kun meidän kohdalla kyse on hömppä harrastuksesta. Oon jo aikaisemmin maininnutkin että mulle riittää kun yhteistyö pelaa ja koiralla on kivaa. Tietysti pyritään suorittamaan rata virheittä läpi ja meidän tasoon nähden niin hyvin kuin osataan, kaikki muu onnistuminen on sitten vain plussaa tähän päälle. Mun mielestä suoritus voi olla "täydellinen" ilman, että se on täydellinen.

Mikä sitten tekee juuri mun koirista täydellisiä?

Täydellisellä koiralla on täydellinen kippurahäntä
Täydellisen koiran kanssa on helppo olla täydellinen tiimi
Täydellisellä koiralla on pieni kuono, siimahäntä, pitkä kieli ja lurppa korvat
Täydellinen koira on toisinaan määrätietoinen ja itsenäinen
Täydellinen koira lämmittää sohvasi ja sänkysi
Täydellisellä koiralla on täydellinen katse, kyhmykuono,maitoparta ja toisinaan sydäntä muistuttava läiskä rinnassa
Ja mitä olisikaan koira ilman täydellistä luonnetta, suuren suurta sydäntä ja aina niin iloista asennetta? Entä ilman niitä huonoja puolia ja huonoja tapoja, joille löytyy vastaavat hyvät puolet? Niillä on iloiset heiluvat hännät, ne jaksavat ilahtua niistä pienimmistäkin jutuista ja ne ovat kiitollisia kun niillä on sinut, ne pitävät sinusta juuri sellaisena kuin olet. Ne ovat täydellisiä, mutta ennen kaikkea ne ovat maailman parhaita ystäviä. 

Aurinko laski aikoja sitten

Tein reilu kuukausi sitten vaikean päätöksen kun luovuin meidän agility treenipaikasta, tuntuu jotenkin niin lopulliselta ajatella että meillä ei ole enää treenipaikkaa. Vaikka me ei käyty talven aikana treenaamassa kertaakaan meillä oli silti paikka seurassa, paikka treeneihin. Musta tuntui ettei meille ollut sopivaa ryhmää tarjolla missä oltais voitu hömppäliidellä ihan vapaasti, sen takia jätin sitten paikan lunastamatta
Toisinaan on hauska kiusata itseään ja muistella niitä lukuisia onnistuneita kisoja, me ollaan niin mahtava tiimi. Meillä ei ole Bellan kanssa takana yksiäkään epäonnistuneita kisoja vaikka muutama hieno hylly löytyykin listalta.Joka ikisen kisan jälkeen me ollaan poistuttu radalta hymyssä suin. Nämä on niitä muistoja, mistä mä pidän kiinni ja lujaa. Agility on laji, josta ei todellakaan pysty päästää irti. Laji, joka vei sekä mun että koiran sydämen mennessään ja laji joka tulee aina olemaan se hauskin.
Näin ollen me ei kesällä ainakaan hömppäliidellä LAKKEn piireissä, elättelen kuitenkin toiveita että me päästäisiin muutaman kerran liitelemään vaikkapa kauhavan kentälle. Lisäksi multa löytyy omasta takaa kaksin kappalein hyppyjä ja putki, joilla on mukava pitää hauskaa silloin tällöin ja muistutella mieleen erillaisia ohjauskuvioita. Vaikka Peppi ja Emmikään ei (luultavasti) kesän aikana tule ohjatuissa treenaamaan, toivon mukaan ne starttaa silti epiksissä. Katsellaan kesän jälkeen tilanne uudelleen, ehkä silloin on asiat toisin?:)
Hypeltiinkin tänään tyttöjen kanssa taas pitkästä aikaa. Nekku oli ihan täpinöissään ja veti muutamat spurtit edestakaisin, eikä ihmekkään kun on joutunut olemaan sohvaperunana tassun takia. Nekku on kehittynyt ihan hirveästi. Aijemmin se juoksi tosi usein toisen esteen ohi tai kaartoi nami käteen kiinni / muuten vain yritti taklata mut. Tänään se hyppelehti hienosti, eikä kertaakaan väistänyt aitoja. Paikalla olo tuottaa tosin edelleen vaikeuksia.
Bellakin sai hypätä muutaman kerran leppoisia 5cm korkuisia esteitä, juoksujen takia neiti oli kuitenkin vähän omisaa maailmoissaan. Kuvissa on kuitenkin harvinaisen onnellisen näköisiä lieroja, ainakin ilmeistä päätellen. Treenailtiin Bellan kanssa sitten vielä muutamaa temppua mm. käden alta kurkkaamista joka onnistui ihan super hienosti!
Nautittiin hetki auringon laskusta, ja sain kuin sainkin mustasta sähikäisestä kuvan tiara päässä! Peppi tosin on varsin tympääntyneen näköinen ja ihan syystä!