Sivut

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Minä sinua vaan

"Ja jos joskus syliin mustan maan, mä sua joudun saattamaan, niin minä sinua vaan"

Ulkona on uskomattoman kaunis ja keväinen ilma. Juuri sellainen sää, josta Bella olisi nauttinut. Se olisi kierinyt kylmässä lumihangessa, seurannut kissan tassunjälkiä ja nauttinut pitkästä lenkistä. Tänään se olisi täyttänyt kahdeksan vuotta. Tänään mun hömppäotuksesta olisi tullut virallisesti veteraani. Se oli vasta kaksi päivää vaille seitsemän ja puoli vuotias, kun mä jouduin saattamaan sen viimeiselle matkalleen.

Mä olen tajuttoman kiitollinen kaikista niistä vuosista, jokaisesta kuukaudesta ja jokaisesta päivästä, jotka mä sain viettää Bellan kanssa. Kiitollinen siitä yhteisestä matkasta, jonka mä sain kulkea sen kanssa. Seitsemän ja puolivuotta tuntuu ikuisuudelta, niinkuin se olisi ollut mun elämässäni aina, niinkuin se ei olisi koskaan lähtenytkään. Samalla musta tuntuu siltä, että meillä oli aivan liian vähän aikaa.

Mä olen tajuttoman kiitollinen siitä, että se oli olemassa, että se tassutteli mun maailmaan ja muutti mun elämän. Että mä sain kokea sen, miltä tuntuu välittää jostakin niin kovasti, että olisi valmis tekemään toisen puolesta ihan mitä vain. Mä olen kiitollinen siitä, että mä sain tuntea Bellan. Mä olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä se mulle opetti. Se oli koira, jota mä en tuu koskaan unohtamaan. Koira, joka tuli sydämeeni jäädäkseen.

Mietin kauan, mitä mä haluan tähän tekstiin kirjoittaa. Mitä mä voin ja mitä mä en voi kirjoittaa. Mitä mä haluan sanoa Bellasta? Haluaisin kirjoittaa jotakin kaunista, kertoa miten täydellinen se oli, kuinka mahtavat seitsemän ja puolivuotta me saatiin viettää yhdessä ja kuinka tärkeä se mulle oli. Maailmasta ei kuitenkaan löydy tarpeeksi sanoja, ei sellaisia, jotka riittäisivät kuvaamaan sitä, miten hieno koira se oli. Tein itseäni ja tätä tekstiä varten kaksi videota. Ette arvaakaan kuinka monta kertaa mun olisi tehnyt mieli napata se näytön takaa syliini, rutistaa oikein kovasti ja toivottaa sille hyvää syntymäpäivää.

Bella vain oli... sellainen koira, jonka voi ja saa omistaa vain kerran. Se oli kuin ajatus, varjo vierelläni. Me tiedettiin toistemme jokaiset askeleet. Se oli mulle aina enemmän kuin koira, se oli ystävä, se oli  se, joka oli aina paikalla, aina täällä. Se oli liian rakas ja liian tärkeä, se on edelleen. Se oli kaikki, mitä mä elämääni tarvitsin.

Se oli viisas, se oli rohkea, kiltti ja uskollinen. Se oli ystävällinen, rauhallinen ja iloinen. Se rakasti oppia uusia temppuja, sillä oli loputtomasti nouseva tassu ja surullinen -asentoon painuva nokka. Sillä oli alati napsuttava häntä. Sillä oli maailman kauneimmat silmät ja lempein katse. Se rakasti kantaa lapasta tai sanomalehteä tai omia herkkujaan, se nautti kameran edessä olemisesta. Se oli urhea. Mun Bellani. Se oli maailman iloisin koira.

Just nyt mä haluan toivottaa sulle hyvää syntymäpäivää, missä sitten ikinä oletkin Sä saat nyt syödä syntymäpäiväkakkua niin paljon kuin sä ikinä jaksat. Mä toivon ja tiedän, että sulla on kaikki hyvin, mutta muistathan, että mä rakastan sua aina?

"Kun suljen silmät hän on täällä taas, ja taas voin nähdä jokaisen askeleen, voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa, voin tuntea sen kaiken uudestaan."

4 kommenttia:

  1. Oi . ihana postaus ! Vedet silmissä luin tämän :'( <3
    Mutta kuitenkin; onko cavalier kannattava rotu hankkia , kelpaako esim . agilityyn , ja onko oikeasti niin usein sydänsairas kun "huhutaan "?:-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon!

      En ollut nyt aivan varma mitä hait takaa tuolla "kannattava rotu hankkia"? kysymyksellä, mutta mun mielestäni se, onko joku rotu itselleen mieluisa tai kannattava on tietenkin jokaisen itse päätettävissä ja pohdittavissa. :) Sairauksia tietysti löytyy, aivan kuin kaikista roduista, cavaliereilla vain valitettavan paljon. On ihmisiä, joiden mielestä cavalierin omistaminen/hankkiminen on itsekästä ja eettisesti väärin. Luonnehan näillä on täyttä kultaa. Mutta tosiaan se, onko joku rodun edustajan hankkiminen kannattavaa on jokaisen itse mietittävissä (mm. minkälaista luonnetta etsii jne. jne).

      Cavalier sopii oikein mainiosti agilityyn ja oikeastaan lajiin kuin lajiin, tietysti se on aina vähän yksilökohtaista kuka sopii ja mihin. Mutta yleisesti ottaen kelpaa. Meillä Bella rakasti kaikkea harrastamista ja oli täysillä mukana, sille oli aivan sama mitä me tehtiin kunhan se pääsi vain tekemään. Agility oli yks sen lemppari lajeista. Yleisesti ottaen cavoja näkee agikentillä tosi paljon. Meillä Peppikin tykkäsi kovasti agilitystä, mut ei siitä oikein samallailla treenaajaksi oo kuin Bellasta oli, koska se tykkää tehdä just niin paljon kuin se itse haluaa ja just niitä esteitä mitä se itse haluaa. Eli kyllä, yksilöissäkin on todella paljon eroja :)

      Valitettavasti sydänsairaus taitaa olla se kaikista yleisinsairaus cavojen keskuudessa ja valitettavan moni liero siihen sairastuu varsinkin vanhemmiten. Siksi onkin tärkeää pentua valittaessa tutkia suku mahdollisimman hyvin sairauksien osalta.

      Poista
  2. Voi, sä oot tehnyt videoita! Mun on niiiiin kauan pitänyt jo tehdä Jesselle muistovideo, mutta en oo vaan pystynyt. En oo pystynyt avaamaan niitä tiedostoja, on niin kauhistuttavan todellista nähdä siinä videolla jotain niin onnellista ja elollista ja todellista ja palata sitten siihen todellisuuteen, ettei sitä enää ole olemassa. Kuvia (niitä parhaita otoksia) pystyn jo kattomaan ja niitä oonkin teetättänyt ym. mutta ne arkiset kuvat, jossa Jesse on meidän tai Jerryn kanssa eiei, ne on ja pysyy vielä siellä kovalevyn uumenissa, samoin kun kaikki videokuva. En tiedä milloin olisi tarpeeksi rohkea ja valmis, että saisin kerättyä kaikki parhaat palat ja koottua videon. Mä rupesin jo itkemään kun katsoin näitä Bellan videoita, miten mä koskaan saan katsottua tällaista omasta koirasta. Mutta haluun kyllä tehdä muistovideon. Mulla on niin paljon videoita Jessestä ja haluan tehdä sille myös viimeisen. Ehkä vielä joku päivä, mutta nyt se tuntuu vielä mahdottomalta.

    Tätä oli hassu lukea, kun tuntui niin kuin omia ajatuksia olisi lukenut. Tiedän, jos Jesse olisi vielä täällä niin juuri nyt se makaisi tuossa lattialla auringon lämmittämällä alueella niin kuin aina ennenkin kun ekat lämpimät kevätauringonsäteet kiirii ikkunoista sisälle. Ja Jessellä olisi synttärit vajaa kuukauden päästä ja se olisi täyttänyt 8 vuotta. Mulla luki jo kalenterissakin valmiiksi "virallisesti seniori". Nyt en pysty edes avaamaan sitä huhtikuun sivua. Tuntuu kuin olisi elänyt aina sen kanssa, mutta silti 7 ja puoli vuotta tuntuu aivan liian lyhyeltä ajalta. Edelleen on katkera olo siitä, miten vähän aikaa meille annettiin.

    Meillä on kulunut 5kk ilman Jesseä ja vieläkin on täysin tyhjentävää ajatella, että se ei ole enää täällä meidän arjessa mukana. Miten me ollaan voitu elää melkein puoli vuotta ilman sitä. Se tuntuu niin pitkältä ajalta. Tulee melkein huono omatunto kun ajattelee, että on saattanut elää niin monta päivää ilman sitä ja jopa nauttia joistain päivistä. Mutta tällaistahan tää elämä on. Meilläkin on nyt pentu talossa, joka hyvin helpostikin vie huomion muualle ja Jerry tuntuu nyt siltä vanhalta ja viisaalta, mikä on ihan nurin kurista, koska se on niin pentu vielä itsekin.

    Elämä jatkuu, mikä on pelottavaa, koska ne on jo menneisyydessä. Ne ei enää ikäänny, ne on ikuisesti 7-vuotiaita, mutta kai niillä synttärit saa olla. Hyvää syntymäpäivää ihanalle Bellalle sinne jonnekin kauas! <3 Ja toipumisia ja hyvää kevättä kotiväelle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko myöntää, että mä en pystynyt työstämään noita videoita kuin muutaman minuutin kerralla, ennen kuin silmät täyttyivät kyynelistä. Pakotin itseni kuitenkin jatkamaan ja tekemään ne loppuun. Yksi ilta mulle tuli vain sellainen tunne, että mun on pakko "nähdä se elävänä" nähdä se liikkumassa, nähdä sen kauniit silmät - muuallakin kuin valokuvissa. Vaikka kyyneleet eivät loppuneet hetkeksikään, mulle tuli jotenkin kovin helpottunut olo, sillä se oli siinä aivan mun silmieni edessä yhtä elävänä kuin aina ennenkin. Edelleenkin on päiviä kun tulee se tunne, että nyt mä haluan "nähdä sen" (tai järjetön ikävänpuuska), silloin mä voin avata tietokoneen video kansion. (Näin jälkeenpäin mua harmittaa ihan älyttömästi, että mulla on videoita niin paljon vähemmän kuin valokuvia) Onhan niiden katsominen ihan älyttömän raskasta, varsinkin kun koko ajan on sellainen tunne, että haluan vetää sen näytön läpi takaisin tänne, tai palata siihen hetkeen. Toisaalta taas on helpottavaa "nähdä" se, varsinkin silloin kun tulee se tunne etten halua unohtaa.

      Mä olen myös todella katkera siitä, miten vähän aikaa meille annettiin ja valehtelisin jos väittäisin, etten tuntisi minkäänlaista kateutta siinä kohtaa, kun muiden koirat täyttävät 8,9,10,11.. vuotta. Samalla mä olen kuitenkin onnellinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä, mitkä mä sain viettää Bellan kanssa.

      Tuntuu todellakin tyhjentävältä ajatella, että siitä on niin kauan, jotenkin tosi hirvittävältä. Päivät vain kuluvat niin tavattoman nopeasti ja koulu vie suurimman osan ajastani, välillä Bellan poissaolon huomaa ja tuntee ihan selvästi, välillä on niitä hetkiä kuin tuntuu, että se olisi edelleen täällä, että se makaisi tälläkin hetkellä työpöytäni alla nukkumassa. Vaikka puoli vuotta onkin pitkä aika on se silti tavattoman lyhyt. Mä esimerkiksi edelleen liikutan tuoliani varovasti "ettei se vaan osu Bellaan" sitten tajuan, ettei mun enää tarvitse varoa. Toisinaan koulusta kotiin ajellessa mä jotenkin odotan kuulevani sen hännän paukutuksen pöydän alta, jota ei koskaan enää kuulu. Paitsi niissä videoissa ja mun ajatuksissa. Mä oon myös huomannut potevani jolloin tapaa ihan käsittämättömän huonoa omaatuntoa niinä päivinä kun "pystyy ajatella muutakin" Mukava huomata, että mä en ole ainut, jonka päässä tälläisiä ajatuksia pyörii.

      Kiitos paljon kauniista sanoista ja sitä samaa myös teille! :)

      Poista