Sivut

lauantai 27. syyskuuta 2014

Tiedän etten koskaan voi häntä unohtaa



Bella omisti maailman kauneimmat silmät. Silmät ja katseen, joita mä en koskaan tule unohtamaan.

"Kun suljen silmät niin hän on täällä taas, ja taas voin nähdä jokaisen askeleen. Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa. Voin tuntea sen kaiken uudelleen"

Mun on pitänyt kirjoittaa, mutta mä en ole pystynyt. Voimat eivät ole riittäneet, eivätkä kyyneleet loppuneet. Nyt tuli kuitenkin sellainen fiilis, että mun on pakko jaksaa, mun on pakko kirjoittaa. Ehkä näin mä pääsen enemmän eteenpäin tai sitten en. Se ei selviä muuta kuin kokeilemalla. Mä en tiedä mistä mä aloittaisin tai mitä mä kirjoittaisin. Halusin vain tulla kertomaan miten ikävä mulla on.

On kulunut yli kuukausi. Mulla on edelleen ihan tajuttoman kova ikävä sitä. On hetkiä jolloin on vähän helpompaa, silloin tuntuu siltä, että mä selviän tästä vielä jonain päivänä. Se päivä ei ole kuitenkaan tänään, se ei ole huomenna eikä se ole ylihuomenna. Ehkä se päivä tulee kuukauden päästä, ehkä vuoden tai parin.

Sitten on niitä huonoja hetkiä, kun on valtava ikävä. Se repii palasiksi. Se tekee olon niin voimattomaksi ja rikkinäiseksi, heikoksi. Pahinta on kuitenkin tietää, ettei tähän ikävään ole olemassa helpotusta, eikä tähän ole olemassa pakokeinoa. Se on vain kestettävä ja kärsittävä. Päivä kerrallaan kai.

Reilu seitsemän vuotta sitten se astui mun elämääni. Siitä päivästä lähtien mä olen ollut maailman onnellisin ihminen. Ne päivät kun me ollaan oltu Bellan kanssa erossa toisistamme on kahden käden sormin laskettavissa. Se oli aina mun mukana. Se oli aina tässä kun mä tarvitsin sitä. Se vain oli. Elämä ilman sitä on ollut vaikeaa, ihan älyttömän vaikeaa, se on vaatinut totuttelua, se vaatii edelleen. Ei siitä koskaan helppoa tule, sitä vain oppii elämään toisella tavalla. Tai ainakin luulisin niin.

Tuttu kuorsaus ei enää kuulu sängyn alta, tuttu häntä ei enää paukuta pöydän reunaa vasten, eikä tuttu nokka painaudu jalkojeni päälle. Kotiin tuleminen on edelleen raskasta, kun tutut tassut eivät hyppää polviani vasten, tuttu naama ei enää nuole mun kasvojani ja tuttu vikinä on poissa. Nukkumaan meneminen on edelleen raskasta, tuttu lämmin kuono ei enää hengitä niskaani vasten.

On ihan hemmetin raskasta menettää joku, joka on ollut sun koko elämäsi. On helppo sanoa, että se oli vain koira. Niitä tulee ja niitä menee. Bella ei kuitenkaan ollut mulle koskaan "vain koira" se oli aina kaikkea muuta kuin koira. Se oli paras ystäväni, elämäni koira. Sellainen, joka tulee vain kerran elämässä vastaan. Rakastin sitä enemmän kuin mitään muuta. Mä en koskaan osannut kuvitella omistavani joskus jotain niin tärkeää kuin Bella oli.

Tulee niitä hetkiä kun antaisin mitä vain, ihan mitä vain, jos vain saisin puristaa sen läskitassua, katsoa sen ystävällisiin silmiin, kuulla sen hännän napsutuksen ja kuorsauksen, tuntea sen tassut jaloillani, katsoa maailman kauniimpiin silmiin, nuuhkaista korvasta ja silittää valkoista otsaviirua. Tuntea sen sydämenlyönnit rintaani vasten. Painaa pääni sen kultaista turkkia vasten ja rutistaa kovasti. Kuiskata sen korvaan vielä kerran "Hyvää yötä Bella, mä rakastan sua, nuku hyvin pikku Tiini" niinkuin joka ikinen ilta seitsemän vuoden ajan. Toisinaan tunnen itseni ihan älyttömän yksinäiseksi. Bella oli aina mun vieressä se ei koskaan jättänyt yksin. Kaipaan ihan tajuttomasti sitä turvallista tuoksua ja oloa mikä mulla Bellan seurassa oli.

Olen pelännyt unohtavani miltä se näytti syöksyessään mua ovelle vastaan, olen pelännyt unohtavani miltä tuntui kun se käpertyi syliini nukkumaan, pelännyt unohtavani miltä tuntui pidellä sen noukkaa kädessäni ja miltä tuntui omistaa se. Yhtenä yönä mä kuitenkin tajusin, etten mä tule koskaan unohtamaan Bellaani. Minun ikiomaa läskitassuani.

Se oli sellainen koira jota ei vain unohdeta, koira joka jätti aivan tajuttoman kokoisen tassunjäljen sydämeeni. Se opetti mulle niin paljon. Välillä mua pelottaa etten mä saa koskaan enää tuntea sellaista tunnetta minkä mä tunsin Bellan kanssa. Mä pystyin luottamaan siihen ihan jokaisessa asiassa, mä tunsin sen jokaista karvaa myöten. Mä pystyin aina luottamaan siihen, että se osaa, että se tekee kaiken täysillä ja niin hyvin kuin se vain pystyy. Mä tiesin että se luottaa muhun, jos mä luotan siihen.


Mä olen nähnyt unta Bellasta. Niissä unissa mä olen pitänyt sitä sylissäni, silittänyt sen valkoista otsaviirua, nuuhkinut sen korvia, pitänyt sitä käpälästä ja tuntenut sen limaisen nuolaisun kasvoillani. Aivan niin kuin ennen. Vaikka mä olenkin herättyäni tuntenut valtavaa ikävää ja vihaa mä olen ollut tosi onnellinen. Tällaiset unet auttaa jaksamaan, omalla tavallaan ne lievittää ikävää, toisinaan taas lisää sitä.

Lopuksi on vain kiitettävä. Jos mä osaisin mä kirjoittaisin miten kiitollinen mä olen sille. Sanat eivät kuitenkaan riitä. Ne eivät riitä kuvaamaan sitä, miten paljon mä Bellaa rakastin, eivätkä sitä miten hirvittävä ikävä mulla on, joten on kai parempi vain sanoa kiitos ja hyvästi. Maailman paras ystäväni, Maailman täydellisin otus. Enkelikoirani Bella.

Lauma ei ole ollut enää vähään aikaan kokonainen. On vain Nekku ja on vain Peppi. Sovittelija hahmo ja "pentujen emo" on poissa. Bella oli lauman tärkein. Se piti sen koossa. Se oli Pepille tärkein ja se oli Nekulle tärkein, se oli meille kaikille tärkein. Mua pelotti ihan hirveästi miten Nekku pärjää ilman sitä. Bella oli kuitenkin sille kaikki kaikessa. Bella oli sen turva, Bella oli se kenen viereen se pystyi käpertymään jos pelotti liikaa. Se on kuitenkin selvinnyt yllättävän hyvin. Paremmin kuin odotin. Välillä se on vähän vaisumpi kuin ennen. Yksin lenkkeilyssäkin on ollut totuttelemista niin Nekulla kuin mullakin. Ne oli aina yhdessä. Nekku on ruvennut nukkumaan mun kanssani useammin kuin ennen.

Päivä kerrallaan me selvitään. Bella opetti mulle taistelutahtoa, se opetti selviytymään, nauttimaan elämästä ja tekemään niitä juttuja joista mä pidän. Me selvitään tästä kun oikein yritetään. On pakko selvitä. Vaikka se välillä tuntuukin ihan mahdottomalta. Ollan käyty pohjalla, noustu ylös ja vajottu takaisin. Sellaista se on kun menettää jotakin tärkeää. Bella oli koira johon vain rakastui. Vaatimaton hömppä, joka rakasti yhdessä tekemistä. Se oli MUN tiini.

Mä olen kirjoittanut kokonaisen postauksen siitä mitä tapahtui. Mä en kuitenkaan pysty julkaisemaan sitä, ajatuskin on liian rankka. Mä tulen kuitenkin julkaisemaan sen joskus. Sitten kun aika on oikea, sitten kun mä olen siihen valmis. Haluan kuitenkin sanoa että me tehtiin kaikkemme, mutta aina sekään ei riitä. Edes helsingin yliopistollisessa eläinsairaalassa ei osattu auttaa. Lopullinen diagnoosi oli synnynäinen munuaisten vajaatoiminta ja sitä seurannut krooninen munuaisten vajaatoiminta. Elimistö ei enää jaksanut, Bella teki sen lopullisen päätöksen. Se sinnitteli viimeiseen asti, se tiesi koska tuli oikea aika päästää irti. Bella ajatteli aina muita, sinä yönä mun piti ajatella sitä. Mun oli tehtävä sille viimeinen palvelus, päästettävä irti.

Tämän tekstin kirjoittaminen oli kaikkea muuta kuin helppoa. Halusin kuitenkin kirjoittaa jotakin. Yrittää kertoa miten ikävä mulla on ja yrittää kertoa miten paljon mä sitä rakastin. En tiedä miten blogin päivittäminen jatkuu tästä eteenpäin. Bella oli koko blogin sydän ja sitä se tulee tietysti aina olemaan. Oon tehnyt tätä siitä lähtien kun Bellan sain, enkä mä pysty lopettamaan. En kuitenkaan tiedä koska kirjoitan seuraavan kerran ehkä jo huomenna, ehkä kuukauden päästä. Tällä hetkellä tarvitsen kuitenkin vain hetken aikaa koota itseni ja kerätä ajatukseni.

Ilman Bellaa musta ei olisi tullut tälläistä ihmistä. Bellan ansiosta mä olen mä, joten kiitos kaikesta enkelikoirani.

7 kommenttia:

  1. Todella kaunis teksti, osanottoni <3

    VastaaPoista
  2. Voi, osanotot. <3 Huomaa kuinka rakas koira Bella sinulle oli ja ymmärän täysin, että sulla on nyt tosi rankkaa, voimia suruun!

    "Koirat eivät kuole koskaan. Ne eivät osaa. Ne väsyvät ja tulevat hyvin vanhoiksi, mutta kuolevat? Eivät ne osaa. Jos ne aikoisivat kuolla, eivät ne haluaisi jatkuvasti kävelylle. Ja vaikka niiden lenkki olisi vain yksi askel, kunnes kipu pakottaisi pysähtymään, ne haluavat lenkille silti. Koska kävelyllä on kaikki, mitä ne kaipaavat: hajuja, kenties mädäntynyt kananluu, toisten koirien jälkiä - ja sinä. Koska se, että ne saavat kävellä siinä, rinnallasi, tekee niiden elämästä täydellistä. Ja täydelliseen elämään ei mahdu kuolemaa.Kun sinä luulet, että koirasi on kuollut, olet väärässä. Koirasi vain nukkuu, sinun rinnassasi, sydämesi vieressä. Ja kun se on nukahtanut sinne, sinua itkettää koko ajan. Miksikö? Koska koirasi heiluttaa häntäänsä rinnassasi. Ja se sattuu. Tottakai se sattuu, kun häntä heiluu siellä, rintasi sisällä. Ja se heiluu usein, koska se heiluu aina, kun koira herää. Se haluaa kiittää sinua. "Kiitos, että annoit minulle lämpimän paikan, jossa nukkua, aivan sydämesi vieressä."Ajan myötä häntä heiluu yhä harvemmin. Koirasi saattaa olla väsynyt, onhan se ollut kiltti koira koko ikänsä. Se on ollut kiltti, ja sinä ja se tiedätte sen molemmat. Se on ollut kiltti silloinkin, kun sen luihin on sattunut niin paljon, että se kaatuu kävellessään ja silloinkin, kun se ei haluaisi lähteä pissalle kaatosateeseen. Se on ollut kiltti koira.Ajan myötä häntä siis heiluu yhä harvemmin, mutta älä hetkeäkään luule, että koirasi on kuollut. Se heiluttaa taas häntäänsä - yleensä kun sitä vähiten odotat. Sillä sellaisiahan koirat ovat." <3

    VastaaPoista
  3. Kaunis teksti, ihan itku tuli. Olin vuosi sitten samassa tilanteessa, ja oot tosi hyvin kirjoittanut niistä ajatuksista, mitä mullakin oli.

    Muutama viikko sitten hautaa siistiessäni syksykuntoon mäkin säikähdin ja pelkäsin että unohdan tärkeitä asioita: miltä turkki tuntuu ja tuoksuu. Ilohaukut, kuorsaus... Mutta onneksi ne on asioita jotka on jääneet pysyvästi mieleen, eikä ne ainakaan vuodessa ole mihinkään kadonnut <3

    VastaaPoista
  4. Kyllä itkettää sun puolesta <3 niin koskettavaa tekstiä.

    VastaaPoista
  5. Upeen tekstin sää oot saanu kirjotettua surusta huolimatta <3 Mää en vaan voi lopettaa itkemistä... <3 voimia! *halaus* ♥

    VastaaPoista
  6. Ihan teksti mutta raskasta luettavaa. Meilläkin on nyt rankat ajat käsillä. Ei osaa arvioida milloin sydän ei enää jaksa mutta kaukana se ei enää ole. Sen huomaa koirasta, tietää kun tuntee toisen niin hyvin.

    Jollain tapaa tää teksti antaa kuitenkin myös lohtua. Teillä on ihana koiraperhe ja ootte onnekkaita siitä syystä, että teillä on vielä ne kaksi kuonoa siellä tuhisemassa.

    Muistan kokemuksesta: Ne antaa tukea ja pitää pään tässä hetkessä. Ne myös muistuttaa ja tekee sen kaiken niin paljon todellisemmaksi. Kun niitä katsoo niin näkee vaan sen, että siitä puuttuu yksi. Ja nekin ikävöi. Se voi tuntua raskaalta, mutta se auttaa myös toipumaan. Koska nehän tuo mieleen just niitä hyviä muistoja. Niinku kirjotitkin siitä, miten Nekulla oli tapana käpertyä Bellan viereen turvaan nukkumaan. Nyt sulla on varmaan ikävä niitä hetkiä, mut joku päivä voit vielä kattoa Nekkua ja hymyillä sille muistolle.

    Voimia sulle ja teijän pienille lieroille!

    VastaaPoista