Smile

Maanantai-illan kevennys! Selailin vanhoja kuvia ja tämä hyppäsi silmilleni, niin kammoksuttavan laadun kuin pikku koiran ilmeen vuoksi. Siinä se nyt kuitenkin on. Pikku prinsessa koiran kaunis virnis... ei kun hymy!

Se hymyilee silmillään

Aloitin kirjoittamaan, pyyhin kaiken pois. Aloitin alusta, pyyhin uudelleen kaiken pois. Liian paljon asioita kirjoitettavana. Nekun valeraskaus, Pepin tassukipu, sitten Bellan valeraskaus ja korvatulehdus, Nekun ontuminen, hömppä treenejä ja uusia temppuja.

Ensimmäisenä halusin kuitenkin vain kertoa sen, miten hassuja koiria mulla on. Kuulen usein kommentteja siitä, miten surullisia mun koirani ovat, eivätkö ne koskaan hymyile? miten ne edes voisivat hymyillä? Kuinka ne on aina noin masentuneen näköisiä? Kyllä, kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä! Ne hymyilevät, mutta eivät kaikille. Ne hymyilevät hännillään, ilmeillään ja olemuksillaan. Bella hymyilee silmillään. Innostuessaan sen silmät on kuin lamput, jotka heijastavat iloa, onnellisuutta ja vielä vähän iloa. Sillä on aina sellainen tietty ilme, ilme jota on vaikea pukea sanoiksi. Se vain on. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Kaikista iloisin se on kuitenkin silloin, kun se nostaa korvansa hörölle, sillä on se katse, unohtamatta häntää, joka tekee ympyrämäistä liikettä.

Jokainen niistä näyttää iloisuutensa eri tavoin, parhaiten eron huomaa silloin kun treenaan jokaisen kolmen koiran kanssa yhtä aikaa. Kyllä Nekku ja Peppikin hymyilevät silmillään, mutta ne eivät vain loista samalla tavalla kuin Bellan silmät. Vaikka Nekun pienet silmät onkin aika sievät. Nekku on iloisena sellainen hömppä, joka hyppii edes takaisin kasaan painautuneena. Se pitää myös hassua pöhinä ääntä. Pikkusiskoni sanoin se on sellainen pieni Nuhveli. Silloin, kun Peppi on iloinen se nostaa häntänsä entistä ryhdikkäämmin kippuralle ja se "huutaa." ei vingu, hauku, tai ulvo. Huutaa vain hassusti. Tämä tosin tapahtuu vain silloin, kun se on ihan super iloinen, eli noin kerran päivässä.

Pointtina oli kuitenkin se, että kyllä näilläkin surusilmillä on ihan oikeasti erilaisia ilmeitä. Kyllä nekin osaavat olla iloisen näköisiä, vaikka niiden perusulkonäkö ei sitä aina olekkaan. Suuret luppakorvat, roikkuvat huulet ja valtavat tummat silmät luovat sen "surullisen" yleisilmeen.

Bellan yksi lemppari tempuista on surullisena oleminen, joten ihmekkös tuo, kun se on kuvissakin niin usein sen näköinen;) Vaikka mun mielestä postauksen alussa oleva kuva esittääkin enemmän sitä symppis Bellaa, kuin surullista leikkivää Bellaa. Bella heittäytyy surullinen-temppuun aina niin antaumuksella, että se makaa patsaana niin kauan kunnes se saa vapautus käskyn.

Rallykisa ongelma ei ole ottanut vieläkään ratketakseen, mutta kai se on myönnettävä, että viime päivien taikia mä olen alkanut kallistua Kannukseen ja mölleihin. En siksi, etteikö me osattaisi vaan siksi, että me osataan. Viimeisten viikkojen, kuukausien treenit ovat olleet mahtavia, minkä takia Mun mielessä on pyörinyt se fiilis, mikä meillä oli ensimmäisissä mölleissä. Itseasiassa tällä hetkellä me kaivattaisiin juuri niitä möllejä. Tapani mukaan taidan saada ongelman ratkaistua vasta ilmoittautumisten umpeutuessa, tämän hetkinen järjen ääni peukuttaa kuitenkin möllien puolesta.

Joulukuun postaukset tulevat toivon mukaan täyttymään jouluisillakuvilla, varsinaista joulukalenteria ei ole tulossa, mutta paljon joulumaisia kuvia kuitenkin. Kuvien aiheita saa myös ehdottaa!

Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän, minä omistan koko maailman

Voi vitsi mä tykkään tuosta otsikon lainauksesta. Se on vain jotenkin niin Peppimäinen. Se todellakin luulee omistavansa kaiken, vähän liiankin usein. Tai ainakin silloin, kun on kyse sen ruokakiposta, tai sen pupuista, niistä jutuista, mitkä on sille tärkeitä.

Mitä itse kippurahännälle sitten kuuluu?

Marraskuun ensimmäisen postauksen oli tarkoitus pitää sisällään vain ja ainoastaan kippurahännän kuulumisia, mutta onnistuin kuitenkin tiivistämään ne yhteen hassuun lauseeseen: Syömistä, nukkumista, lenkkeilyä, kissojen jahtausta, syömättömyyttä ja ruuan vartioimista, ikkunan edessä makoilua, rapsutuksia, herkkujen kerjäämistä ja haukkumista. Siinäpä ne tärkeimmät taisivatkin tulla. Varsin yksitoikkoista, mutta toisaalta.. mitäpä muuta pieni koira elämäänsä kaipaisi?

Kukka koristeiden sijaan Peppi sai kuvien ajaksi ketjun kaulalleen. Se näytti olevan varsin tyytyväinen tämän kertaiseen (katu-uskottavampaan) rekvisiittaan ;)