Hymyile ja tavallaan sä parannat jo maailmaa

Me ollaan treenattu viime päivinä ihan hurjasti. Tai ei, ei me olla oikeastaan treenattu yhtään. Me ollaan vain hömppäilty. Hömppäily on ehkä parasta, mitä me koirien kanssa tiedetään. Silloin ei tarvitse suunnitella etukäteen mitään, kunhan tehdään temppuja toisensa perään. Hömppäily on myös syy siihen, miksi mä mokailen kisoissa hihnan kanssa, heiluttelen sitä miten sattuu ja minne sattuu. Jos vain olisi se säännöllinen treenipaikka, niin tulisi joskus harjoiteltuakin hieman tavoitteellisemmin.

Meidän loppuvuoden kisasuunnitelmat meni ihan mönkään. Jos ei koskaan suunnittelisi etukäteen mitään, ei ehkä tarvisi pettyäkkään. Meidän piti saada tänä vuonna kaikki kolme hyväksyttyä tulosta ja meidän piti aloittaa tuleva vuosi puhtaalta pöydältä, unohtaa alo jutut ja keskittyä avo juttuihin. Sen sijaan, en tiedä mitä loppu vuosi pitää sisällään. Enkä tiedä saadaanko me viimeinen hyväksytty tulos tänä vuonna.

Meidän oli tarkoitus saada RTK1 Kannuksen itsenäisyyspäivän kisoista. Oikeastaan olin suunnitellut aivan kaiken valmiiksi, kunnes sitten tajusin sen tosi asian. Ei me voida osallistua. Oikeastaan voitais, mutta me ei hyödyttäisi siitä mitenkään. Tai siis hyödyttäisiin kisakokemuksen ja hauskanpidon verran, mutta onko sen takia järkevää ajaa 121 kilometriä? Luokkanousuun tarvitaan kolme hyväksyttyä tulosta kahdelta eri tuomarilta ja kannuksen tuomari on juuri se sama, jolta meidän kaksi edellistä hyväksyttyä tulosta on. Meillä ei siis olisi mahdollisuuksia nousta hyväksytystä tuloksesta huolimatta.

Tampereella on myös 6.12 rallytoko kisat. Oon miettinyt ja miettinyt ja miettinyt. Onko se viimeinen hyväksytty tulos niin tärkeä, että meidän kannattaisi lähteä 226 kilometrin päähän, tavoittelemaan vain yhtä tulosta lajista, joka ei vielä ole edes virallinen. Mä olen ollut aina sitä mieltä, että tuloksista viis, kunhan on kivaa. Me ei olla koskaan harrastettu tulosten tai saavutusten takia, vaikka onhan se kivaa, että me harrastetaan vihdoin lajia, jossa on mahdollisuus nousta ja kehittyä.

Mulla on ihan kauhean kova hinku kisaamaan ja vain siksi, että Bella nauttii siitä niin paljon. Mä nautin myös siitä pienestä jännityksestä ennen omaa vuoroa ja siitä tunteesta, mikä radan jälkeen tulee. Kun koira on antanut kaikkensa ja sillä ja mulla on ollut hauskaa. Mun on kuitenkin mietittävä kahteen kertaan mitä mä haluan. Eniten mua pelottaa ajatus siitä, että halli on niin ahdas ja niin täynnä haukkuvia koiria ja metelöiviä ihmisiä, että Bella stressaisi, minkä vuoksi koko reissu olisi aivan turha.

Me voitais lähteä myös kannukseen mölleilemään, ilman minkäänlaisia tavoitteita. Pidettäis vain hauskaa ja suoritettais onnistunut rata herkkujen kanssa. Kuullostaisi aika houkuttelevalta vaihtoehdolta. Loppu peleissä ne on kuitenkin vain kisoja. Niitä tulee ja niitä menee.

Käytä hyväksesi jokainen mahdollinen ilon hetki

Kesän kalastelut eivät suinkaan jääneet vuoden viimeisiksi, sillä Nekkua odotti tänään aikamoinen yllätys- vesilammikko, ja vieläpä omassa pihassa! Päivän aikana satanut vesi oli muodostanut nurmikolle varsin ison lätäkön. Sellaisen, joka sopi pienelle metsästäjä koiralle vallan mainiosti.

Muutaman kerran se tassutteli lätäkön päästä päähän määrätietoisen näköisenä, keskittynyt ilme silmissään, etsien samalla hukkuvia käpyjä. Käpyjen sijaan se bongasi kuitenkin vain muutaman hassun lehden ja kasan risuja.

Lopuksi se tallusteli kindermuna suussaan varsin tyytyväisen näköisenä, märkänä ja hieman kylmissään takaisin sisälle. Nekku ei koskaan ole ollut mikään erityinen lätäkkö fani, mutta tottahan se oli tarkistettava vesimittarien ja -kirppujen varalta, kun siihen kerran oli mahdollisuus.

Mä tykkään susta niin että halkeen

Voi pieni hömelö Tii, oot ihan huippu! Eilinen oli varsin upea ja onnistunut päivä, me päästiin junnuilemaan yhdessä. Ainoa tavoite, jonka asetin mätsärille oli vain ja ainoastaan pitää hauskaa. Bella ylitti mun odotukseni ja se teki kehässä olosta entistäkin mukavempaa. Muistan vieläkin kuinka viime vuonna Vaasan mätsärissä voitimme ensimmäisen kerran. Muistan tuomarin sanat ja palautteen siitä, kuinka me ollaan ihan loistava pari ja kuinka meillä on mahtava yhteistyö. Niinhän meillä on. Muistan kuitenkin myös ne sanat, kun tuomari ehdotti, että mun kannattaisi kokeilla kisata joskus jollain hieman pirteämmällä, reippaammalla ja enrgisemmällä koiralla. Pyh, sanon minä. Bella oli eilen kaikkea tuota ja vielä enemmän. Voi kun se sama tuomari olisi nyt nähnyt Bellan esiintyvän.


Pieni möhköfantti näytti osaavansa ravata, ravata niin hienosti edellä ja niin lujaa, että mä sain välillä oikein pysytellä sen perässä. Se oli upea, ryhmä osuudet olivat upeita. Niillä osuuksilla kun kaikki handlerit koirineen kulkivat kehää ympäri, se näytti osaavansa, se teki musta ylpeän ja ennen kaikkea se oli vain oma itsensä, Bella. Kai mun on pakko myöntää, etten voinut olla ajattelematta kehää kiertäessäni sitä, miten tähän pisteeseen ollaan tultu, ja miten varsin pätevä rallytoikoilija mulla on käsissäni. Ihan uskomattoman pätevä kun se sille päälle sattuu. Yksilöliikkeet pistettiin laukaksi, mutta se ei haitannut, ei yhtään. Seisominenkaan ei oikein luonnistunut, eikä koira nauttinut olostaan pöydällä, mutta mitä väliä. Se ravasi nätisti. Me taidettiin olla kehässä vain yhtä hymyä ja millään muulla ei ollut merkitystä. Mätsärille asetettu tavoite täyttyi.

Tämä mätsäri ja mun valtavan pätevä rallytokoilija kasvatti entisestään kisakuumetta. Haluan suorittaa radan onnistuneesti läpi, haluan nauttia joka ikisellä pienellä solullani ja haluan, että Bella nauttii seuraamisesta aivan yhtä paljon, kuin se nautti eilen.

Bellan seuraaminen sai mut vakuuttuneeksi siitä, että rallytoko voisi olla yhtä hieno laji kuin agility, harmikseni en vain edelleenkään pysty rinnastamaan sitä agilityyn, jotenkin se on vain vienyt mennessään. Bella osoitti eilen kuitenkin sen, että rallytoko todellakin voisi olla meille samanlaista kuin agility (oli ennen), mun vain on osattava päästää siitä irti. Lopetettava haaveilu ja ryhdyttävä oikeasti töihin. Helpommin sanottu kuin tehty, uskoisin. Pakko kai se on kuitenkin pian myöntää, että rallytoko todella taitaa olla se meidän tämän hetkinen laji.

Bella pyörähti myös lapsi ja koirakehässä, sen suuremmitta tuloksitta. Oikeastaan tuntuu typerältä kirjoittaa "suuremmitta tuloksitta", koska päivähän oli oikeastaan kokonaan yhtä hienoa tulosta. Mulla on voittaja fiilis.

Hassua ajatella, että meidän talossa on ollut pian neljä vuotta kolme koiraa, enkä edelleenkään pysty lähtemään hyvällä omallatunnolla yhden koiran kanssa liikkeelle. Pepin kotiin jättäminen vielä luonnistuu, eihän se edes haluaisi mun mukaani, mutta voi Neenee, joka tahdot kaikkialle minne emokin. Bella nauttii meidän yhteisistä reissuista ja hetkistä kun se saa olla se ainoa koira. Ja voin vannoa, että Nekku nauttii enemmän olostaan kotona, kuin olostaan stressaantuneena tilassa, joka on ahdettu täyteen erilaisia koiria ja ihmisiä. Olisi väriin Nekkua kohtaan raahata se paikkaan, joka saa sen korvat katoamaan ja pään sumenemaan. Tuntuu kuitenkin väärältä jättää se kotiin, se kuitenkin nauttii automatkoista ja Bellan seurasta. Päätimpä mä sitten miten tahansa, aina se tuntuu väärältä valinnalta. Loppu peleissä mä taidan kuitenkin olla se joka siitä päätöksestä kärsii, kotona odotti nimittäin varsin tyytyväinen ja onnellinen pikku kettu.

Näin tyytyväisen näköinen kaveri meitä odotteli kotona. Lempilelunsa kimpussa totta kai. Kindermunasta on tainnut muodostua pikkuiselle vähintäänkin jokin pakkomielle, sen verran sinnikkäästi se mut yksi yö herätti, vain koska se halusi juuri silloin leikkiä munalla. Hauskinta tässä on se, että vaikka olisin nostanut ne illalla lelukoriin se löytää ne kuitenkin. Yleensä se hoitaa korin aukaisemisenkin ihan itse.

Syksyistä

Sarjassamme niitä kuvia, joissa Bella on niin Bellamainen kuin vain voi olla. Suuret silmät, noukkaeläimen nokka ja onnellinen ilme. Pepin kuva on sitten sarjassamme niitä kuvia, jotka herättävät Pepissä "tämä touhu menee päivä päivältä vain hullummaksi" -ajatuksia. Valokuvaaminen on kieltämättä välillä vähän hullua. Ei auttanut pikkumustan kuin näyttää nyrpeää naamaa ja maata lehtikasassa. 

Toisinaan on jopa hieman huvittavaa seurata, miten Pepin koko olemus muuttuu kameran edessä. Juuri silloin kun sen pitäisi näyttää ryhdikkäältä, innokkaalta ja kiinnostuneelta, se näyttää lähinnä masentuneelta, tylsistyneeltä ja surulliselta. Kameraan katsominenkin on liian yliarvostettua. Vastakkaisessa suunnassa on aina jotain paljon jännittävämpää, kuin huuteleva, hyppelevä ja namipussia rapisteleva kuvaaja. Ei, se ei katso kameraan, jos se niin on päättänyt. Pakko kuitenkin myöntää, että mikään ei ole niin palkitsevaa kuin onnistunut otos. Välillä siihen yhteen onnistuneeseen kuvaan tarvitaan kuitenkin monta sataa epäonnistunutta ruutua. 

Meidän tuleva syksy näyttää kovin hiljaiselta, liiankin hiljaiselta, mutta voin kai hehkuttaa tulevia mätsäreitä? Me nimittäin päästään Bellan kanssa sittenkin vielä junnuilemaan! Melkein ehdin jo unohtaa, miten kovasti mä sinne kehään kaipasinkaan. Lokakuu on kuitenkin pyhitetty rallytokon ALO luokan liikkeiden muisteluun ja marraskuu avoimenluokan liikkeiden opetteluun. Sillä jos ja kun me joulukuussa haetaan se viimeinen hyväksytty tulos alokasluokasta olisi enemmän kuin suotavaa, että avoimen liikkeet olisi jo jonkinlaisella mallilla.