365 päivää

Della täyttää tänään vuoden. Kaksitoista kuukautta. Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää. Niin vanha minun pikkukoirani jo on. Välillä tuntuu, kuin olisin elänyt sen kanssa ikuisuuden, vaikka yhteisiä päiviä onkin takana vasta kahdeksan kuukautta.

365 päivää sitten tein todella suuren päätöksen, kun kuuntelin järjen sijaan sydäntäni ja varasin pikkuruisen päivän ikäisen blenheimtytön. En ole hetkeäkään katunut päätöstäni. Della on ollut juuri se koira, jota me tarvitsimme Bellan kuoleman jälkeen, jota lauma tarvitsi ja jota minä tarvitsin. Pikkukoirasta on tullut ihan hiton tärkeä.

Pitihän sitä synttärisankaria vähän lahjoakin herkuilla ja leluilla. Pallohullu sai pari uutta palloa ja possunkorvan, jota se mutusteli tyytyväisenä yli tunnin ajan. Nekku ja Peppikin saivat osansa juhlaherkuista, kun Della lahjoitti niille omat possunkorvat. Nekku söi omansa muutamassa minuutissa ja todisti samalla, että hyvin sillä puolikkaalla nokallakin possunkorvia järsitään. Nekun possunkorvan kadotessa parempiin suihin, oli Della saanut järsittyä omastaan vasta ensimmäisen nurkan.

Paljon onnea maailman paras pikkukoira!

Huikean pätevä pikkukoira

Tiistai-iltana rakensin takapihalle ALO tasoisen radan. Viime hetken paniikkitreenit ennen seuraavan päivän möllejä. Tai sellaiset niiden oli ainakin tarkoitus olla. Della oli kuitenkin sitä mieltä, että kepit on paaljon kivempia kuin treenaaminen. Tuo on muuten ihan tajuton keppihullu. Se bongailee joka paikasta ja kaiken aikaa keppejä, joita järsiä ja kantaa sisälle. Sen ehdottomia lemppareita on sellaiset kahden metrin mittaiset risut, joita se yrittää raahata ovesta sisälle ja sitten ihmettelee, kun ei mahdukkaan oviaukosta eteenpäin. Se niistä viime hetken treeneistä sitten, kepit veivät (tälläkin kertaa) voiton. Saatiin me kuitenkin muutama onnistunut liike suoritettua.

Nekku oli kuitenkin enemmän kuin valmis hömppäilemään ja voi sitä pärskimisen ja pomppimisen määrää, kun pikku Nuhveli pääsi tekemään rataa! Mikään ei saa mua niin hyvälle tuulelle, kuin koira, joka nauttii siitä mitä se tekee. Eihän Nekku mikään mestari liikkeiden suorittaja ole, mutta juuri tällaisesta tekemisestä mä nautin. Kun voi tehdä vähän sinne päin ja koira tykkää. Ihan sama, vaikka perusasento olisi puolimetriä vinossa, kunhan on vain hauskaa. Varsin onnistuneet viime hetken paniikkitreenit siis. Treenin tarpeessa olevaa kiinnosti kaikki muu paitsi treenaaminen, mutta onneksi Nekku sentään oli innolla mukana. Ainakin sain painaa pääni tyynyyn hymy korvissa, onnellinen Nekku jaloissa ja hirmuisen väsynyt keppien metsästäjä sängyn alla.

Keskiviikkoilta kului Maalahdessa epävirallisissa Rally-tokokisoissa. Oltiin tehty viimeksi rally juttuja Vaasan kisoissa ja alla oli edellisillan epäonnistuneet paniikkitreenit, minkä vuoksi odotukset eivät olleet kovin korkealla. Lähdin kisoihin kuitenkin luottavaisin mielin, tavoitteena suorittaa rata hyvällä fiiliksellä ja ilman sen suurempia paineita. Kisattiin Dellan kanssa mölliluokassa numerolla 12, mikä oli mahtava juttu, sillä me päästiin suorittamaan rata kolmansina, eikä ohjaajakaan näin ollen kerinnyt paineistua turhasta odottelusta ;)

Tuomarina kisoissa toimi Susanna Nyberg. Rata oli kokonaisuudessaan todella helppo, mutta juuri sopiva mölliluokan radaksi. Liikkeestä maahan -kylttiä jännitin etukäteen, sillä en ollut varma pysyisikö Della maassa tarpeeksi kauan. Muutaman kerran harjoittelin ennen rataantutustumista, eikä liikkeestä maahan meno ollut mikään ongelma.

Della odotti pikkusiskoni kanssa sen aikaa, kun olin itse tutustumassa rataan. Pikkukoiralle tuli ihan hirveä paniikki, kun se ei nähnytkään mammaa koko aikaa, minkä takia se aloitti säälittävän uikutuksen. Rataantutustumisen aikana se ehti sitten kerätä hirmuisesti kierroksia ja oli revetä pöksyistään, kun vihdoin pääsi takaisin mun luo. Pieni paniikki siinä ehti iskeä, kun toinen kävi ihan kierroksilla ja oma suoritusvuoro vain lähestyi ja lähestyi, että rauhoittuuko se siitä enää olleenkaan. Viimeiset liikkeet ennen omaa vuoroa (tarkoituksena vähän rauhoitella koiraa) eikä maahan meno enää sujunutkaan, koska pikkukoira oli niin tavattoman innoissaan. Se pomppasi maasta heti palkan saatuaan ylös, eikä puhettakaan, että olisin ehtinyt selkääni suoristaa. Hetken täpistyään Della kuitenkin malttoi rauhoittua, vaikka radalle lähdettiin vailla tietoa siitä jaksaako se enää keskittyä yhtään mihinkään.


Olin radalla kuitenkin tosi rento, sillä halusin ottaa tämän kertaisesta suorituksesta kaiken ilon irti. Della oli heti lähdössä hyvin mukana. Sillä riitti intoa, mutta se ei käynyt liikaa kierroksilla, minkä takia se jaksoi keskittyä super hyvin. Ensimmäisen kyltin kohdalla (joka muuten ratapiirroksesta poiketen oli: koira eteen, vasemmalta sivulle, istu) jätin Dellalle aivan liian vähän tilaa kylttiin nähden, minkä takia sen häntä pamahti kyltin alareunaan. Sekunnin ajaksi se pysähtyi ihmettelemään tapahtunutta, mutta jatkoi hienosti liikkeen suorittamista. Loppu rata rullasi sujuvasti omalla painollaan. Della teki kivasti töitä ja saatiin tehtyä hyviä seuruu pätkiä täysin ilman nameja. Liikkeestä maahankin sujui ihan hyvin ja Della malttoi pysyä maassa niin kauan, että sain selkäni suoraksi. Hetken aikaa jouduin kyllä varmistelemaan, ettei se ponnahda ylös, mutta hienosti se sitten lopulta siellä maassa pysyi. Maaliin päästyä mulla oli super hyvä fiilis, sillä me oltiin tehty just meidän näköinen rento suoritus, koiralla oli hauskaa ja omistajakin oli paremmin kartalla kuin viime kisoissa. Me ollaan Dellan kanssa hiljalleen löydetty se meidän tapa tehdä ja toimia. Kai me ollaan ihan hyvä tiimi yhdessä.

Saatiin täydet 100 pistettä ja sijoituttiin mölliluokan kolmansiksi. Hävittiin hieman ajassa ensimmäiselle ja toiselle koirakolle. Tuomarin kommentti: "Hyvin kannustettu, sujuvan näköistä menoa". On mulla varsin pätevä pikkuotus. Ehkä me voidaan pian alkaa haaveilemaan virallisistakin kisoista, mutta sitä ennen pitäisi päästä nameista kokonaan eroon, maahan meno saada vahvemmaksi (ja käsimerkittömäksi) + ulkona pitäisi treenata todella paljon, sillä pikkukoiran keskittyminen tuntuu katoavan ulkona ihan totaalisesti.

Laumani

En pystynyt pidättelemään kyyneleitä, kun näin tämän piirustuksen ensimmäisen kerran. Oikeastaan se oli silloin vasta luonnos ja mä olin silti ihan myyty. Anniina taikoi koko lauman yhteen. Ne kaikista tärkeimmät samassa kuvassa. Enkelikoira, Kettutyttö, Kuutinpoikanen ja Susimummi.

En vain voi lopettaa tuon taulun tuijottamista. Siinä on mun elämäni koira ja tukipilarit, ne jotka yrittävät parhaansa mukaan täyttää Bellan jättämiä valtavia tassunjälkiä. Enkelikoira olisi varmasti ylpeä, jos se tietäisi minkälaisen lauman se jätti jälkeensä.

Tämä taulu on se kuva, jota en koskaan voinut ottaa. Se on kuva laumastani kokonaisena. Siitä laumasta, jonka tunnen edelleen omistavani, vaikka karu totuus iskeekin päivittäin vasten kasvoja. Bella tulee aina olemaan osa sydämeni laumaa. Tällä hetkellä olen vain niin onnellinen, että sain sen kuvan, jota en koskaan, milloinkaan olisi pystynyt itse toteuttamaan.

98 pisteen Della

Oon vieläkin ihan hämmentynyt. Pikkukoira teki eilen vaatimattoman 98 pisteen suorituksen ja voitti luokkansa.


Ilmoitin Dellan muutama viikko sitten epävirallisiin rally-tokokisoihin. Paloin halusta päästä kokeilemaan kuinka se toimii kisatilanteessa, ja miten mä osaan toimia sen kanssa.

Perjantai-iltana olin lievästi sanottuna kauhuissani. Eihän me oltu koskaan edes tehty kokonaista rataa. Pienen hetken ajattelin jättäväni koko kisat väliin, ajatuksella eihän me kuitenkaan mitään osattaisi. Lauantaina olo oli kuitenkin ihmeen luottavainen ja lähdinkin kisoihin yksi tavoite mielessäni: päästä maaliin häntä heiluen ja suu hymyssä. Luotin siihen, että Della kyllä osaa.

Kisat järjestettiin Vaasassa (9.4), hiekkapohjaisessa kasvihuoneessa. Mölli luokkaan oli ilmoittautunut yhteensä 17 koirakkoa ja me kisattiin numerolla 10. Saatiin siis odotella omaa vuoroa jonkin aikaa. Stressasin etukäteen hirveästi kasvihuoneen hiekkapohjaa, sillä me ei olla treenattu muilla alustoilla, kuin keinonurmella ja olkkarin lattialla. Della on välillä vähän hienohelma, minkä takia ajattelin, että se ei välttämättä suostu maata hiekassa. Hiekkapohja oli kuitenkin pikkukoiran mielestä ihan okei.

Möllit tuomaroi Heidi Slögs. Rata oli kokonaisuudessaan tosi kiva ja simppeli, vaikka muutama meille epävarma kyltti löytyikin (liikkeestä maahan & istu, maahan). En ollut varma suostuuko Della makaamaan hiekkapohjalla, saatikka pysymään siellä niin kauan, että ehdin suoristaa selkäni. Pikkukoira kuitenkin meni maahan ja pysyi siellä varsin hienosti.


Radalla Della kulki mahtavasti ja tsemppasi uskomattoman hienosti kovasta väsymyksestä huolimatta. Mua harmittaa, että mä en pystynyt nauttimaan meidän suorituksesta niin paljon, kuin olisin halunnut nauttia, koska mua jännitti ihan käsittämättömän paljon. Mua jännitti, koska nämä olivat ensimmäiset kisat, kun hihnan päässä oli Della, eikä se tuttu ja turvallinen läskitassu, koira jonka tunsin paremmin kuin itseni. Mun olisi kuitenkin pitänyt osata luottaa tuohon pikkukoiraan paljon enemmän. Mä kuitenkin tiesin, että se osaa ja se tekee huippu hyvin. Ja niin se teki, vaikka ohjaaja olikin välillä vähän hukassa ja olisi voinut tsempata pikkukaveria vieläkin kuuluvammin.

Hymy oli maaliin päästessä vähintäänkin korvissa. Pikkukoira oli niin kovin pätevä. Me saavutettiin tavoite ja suoritettiin rata hymyssä suin, häntä heiluen. Ja mikä parasta, Della jaksoi tehdä hyvällä vireellä, vaikka namia ei tullutkaan joka liikkeen jälkeen.

Ensimmäinen -1 pisteen virhe (py) tuli kyltiltä 5 (pujottelu), kun Della pysähtyi hetkeksi vilkaisemaan tuomaria. Toinen -1 pisteen virhe (vino) tuli kyltiltä 9 (koira eteen, vasemmalta sivulle), jossa ohjasin Dellan vähän huolimattomasti eteeni istumaan, jolloin sille jäi aivan liian vähän tilaa suoristaa itsensä. Tuomarin kommentti: "Mukavaa iloista yhteistyötä!"

Käsittämätöntä, että pikkukoira teki kymmenen kuukauden ikäisenä ekoissa mölli rally-kisoissaan 98 pisteen suorituksen sijoittuen ensimmäiseksi. Musta oli myös mahtavaa huomata, että se ei välittänyt yhtään siitä, mitä sen ympärillä tapahtui, koska se keskittyi vain ja ainoastaan muhun. En voisi olla ylpeämpi pienestä otuksestani!

Huhtikuun ensimmäinen

En tiedä koska mulla olisi ollut niin kivaa, kuin maanantaina oli kiertäessäni Dellan kanssa kehää ympäri. Hassua, että pelkkä kehän kiertäminen ja koiran seisottaminen voi olla niin tavattoman mukavaa. Ehkä se on se sujuva yhteistyö, joka tekee kaikesta parempaa. Vaikka mulla onkin kehässä aika ajoin todella outo tunne, kun narunpäässä ei olekaan se tuttu ja turvallinen läskitassu, se jonka kanssa kaikki sujui, ja se jonka tunsin hännästä kuononpäähän. Mä olen kuitenkin onnellinen, että voin nauttia kehässä olosta Dellan kanssa samalla tavalla kuin ennenkin nautin.

Pikkukoira tassutteli Lapuan pentumätsärissä 28 pienen pennun joukosta sinisten nauhan saaneiden toiselle sijalle. Ei siinä paljon sijoitus enää hymyä nostattanut, kun fiilis oli jo pelkästä kehässä ravaamisesta ihan huipussaan. Della taisi nauttia kehässä olosta aivan yhtä paljon kuin minäkin, vaikka pöytä onkin sen mielestä edelleen maailman kammottavin juttu.

Agilityn ollessa tauolla me ollaan pystytty keskittymään täysin rally-tokoon. Takana on kahdet onnistuneet treenit ja lukuisat olkkari harjoitukset. Sunnuntaina on luvassa koulutuspäivä ja ensi viikolla ensimmäiset epäviralliset kisat. En todellakaan tiedä, mitä ajattelin ilmoittaessani Dellan mölli luokkaan, mutta niin vain tein :D Kai me mennään vain pitämään vähän hauskaa ja hassuttelemaan, toivoen, että pikkukoira ei paineistu kisatilanteesta liikaa.

Dellan kanssa on jotenkin tosi ihmeellistä treenata, sillä rally-toko oli se mun ja Bellan juttu. Bellan kuolemasta on yli puolitoista vuotta ja meidän viimeisestä yhteisestä rallykisasta pian kaksi vuotta. Siitä huolimatta mä meinaan välillä pyytää Dellalta aivan liian vaikeita juttuja tai sellaisia tehtäviä, joita me ei olla koskaan edes harjoiteltu. Käskyt vain tulevat sieltä takaraivosta, kunnes mieli tajuaa, että Della ei ole koskaan kuullutkaan moista sanaa. Mutta ihan hyvin meillä menee, ainakin silloin, kun ohjaaja tajuaa pyytää oikeita ja opeteltuja asioita.

Kolme aukeamaa Nekkua

Nekusta oli kolmen aukeaman pituinen juttu Cavalierlehden kevätnumerossa. Pikkuinen kalastelija pääsi jo toistamiseen söpöilemään lehden sivuille, vaikka tämän kertainen teksti olikin kaikkea muuta kuin mukava kalastelujuttu.

Mietin pitkään lähetänkö kirjoittamaani tekstiä (joka on muuten suurimmaksi osaksi lainattu blogista ja yritetty muuttaa hieman luettavampaan muotoon) ollenkaan lehden toimitukselle vai olisiko se vain parempi pitää itseäni varten. Teksti kuitenkin oli ja on jollain tapaa niin henkilökohtainen, etten tiennyt halusinko jakaa sitä eteenpäin.

Hetken aikaa asiaa mietittyäni päätin kuitenkin painaa lähetä nappulaa siinä toivossa, että se saattaa joskus auttaa jotakuta toista vastaavassa tilanteessa olevaa. Tai ainakin se antaa toisenlaisen näkökulman asioihin. Ja jos ei muuta, niin ainakin mun pikkuinen kuonopuoli loisti lehden kuvissa. Vähän harmittaa, ettei mulla ollut tekstiä kirjoittaessa kuin yksi julkaisukelpoinen kuva Nekun "uudesta" kuonosta, mutta eikai sillä nyt niin väliä ole.... sama Nuhveli se kaikissa kuvissa kuitenkin möllöttää :)

Pääsiäiskuvia