Canon EF 85mm f/1.2 L

Toteutin tammikuun alussa ikuisuus haaveen klikatessani ostoskoriin linssin, jonka hankkimista oon miettinyt useamman vuoden ajan. Nyt muutaman kuvauskerran jälkeen ajattelin kirjoittaa ylös ensimmäisiä fiiliksiä kyseisestä objektiivista. En olisi voinut toivoa parempaa säätä objektiivin testaamiseen, sillä täällä on ollut useana päivänä ihan uskomattoman kauniit maisemat. Jokainen koira on päässyt uuden objektiivin eteen, mutta Della on tähän mennessä ainut, joka on suostunut pysymään paikoillaan sen aikaa, että oon saanut rauhassa säätää kameraa ilman, että se hivuttautuu vaivihkaa lähemmäs ja lähemmäs. Pomppis oli tapansa mukaan niin innoissaan kuvausjutuista (tai herkuista), ettei se pysynyt paikoillaan tarpeeksi pitkään ja kaiken lisäksi sitä ällötti istua lumisella tiellä. Peppi puolestaan istua nökötti tylsistyneenä paikallaan ja koska se on kuuro, tai ainakin melkein kokonaan kuuro, ei kuvaamisesta tullut mitään ilman apukäsiä, sillä en saanut sen huomiota kiinnitettyä niin, että se olisi jaksanut poseerata nätisti söpöllä purilaiskuono ilmeellään. Tästä syystä myös postaukseen eksyneet ensimmäiset testikuvat uudella linssillä ovat vain Dellasta.


Ensimmäisenä täytyy sanoa, että oon ihan myyty tuon linssin piirtoon, enkä malta odottaa kesää, jolloin saan objektiivista varmasti vielä paljon enemmän irti. Tää talvi on ollut mulle aina jotenkin vähän hankala vuodenaika, sillä koiria on tosi vaikea saada poseeraamaan missään asennossa märällä ja kylmällä alustalla ja omat näpit jäätyy hetkessä.

Yksi eniten totuttelua vaativa asia on objektiivin pituus, sillä 85 millinen linssi yhdessä croppikennon kanssa ei ole mikään hirveän miellyttävä yhdistelmä kuvaajalle, joka on tottunut toimimaan ihan puolen metrin päässä kuvattavasta kohteesta. Kuvaan todella usein tai oikeastaan lähes aina ilman ylimääräisiä käsipareja, joten 28 millisen kanssa kuvatessa on ollut näppärää, kun on itse pystynyt ohjailemaan koiria haluttuun asentoon ihan vaikka kuonosta namilla ohjaten. Uuden linssin kanssa tämä ei tule kuuloonkaan, sillä jos koko koiran tahtoo kuvaan mukaan, on etäisyyden oltava ainakin viisi metriä. Nassu kuvissa riittää onneksi vähän vähempikin. Musta on kuitenkin superkiva saada kuviin vähän vaihtelua ja objektiivin pituus oli oikeastaan yksi suuri syy siihen, miksi lopulta päädyin kasivitoseen vaikka pohdin muun muassa kolmevitosen ja valovoimaisemman 50 millisenkin hankkimista. Halusin kuitenkin tuon 28 millisen rinnalle jonkin pidemmän, mutta huomattavasti valovoimaisemman linssin kuin tuo mun 70-200mm f/4 L on.


Valovoima objektiivissa on oletettavasti ihan huippu, vaikka se alkuun vaatiikin totuttelua. Hämmentävää, kun yhtäkkiä suljinaikaa voi ja pitää nostaa vaikka ja kuinka paljon, ettei kuvat ylivaloitu. Ihan vielä en oo uskaltautunut aivan täydellä aukolla kuvaamaan, sillä se vaatii tarkennuksen kanssa vielä vähän työstöä. Olin kuitenkin positiivisen yllättynyt siitä, miten sujuvasti ja äänettömästi automaattitarkennus pelaa, vaikka liikuteltavan lasin määrä on ihan tajuton. Jännitin myös etukäteen objektiivin kokoa ja painoa. Kilon painoinen möhkäle tuntui aika valtavalta, mutta mun mielestä toi on loppuviimein paljon näppärämmän kokoinen kuin vaikkapa yli pitkä 70-200 millinen. Eikä se painokaan tunnu niin hurjalta miltä se kuulosti.

Tän linssin osto ei ollut todellakaan mikään hetken mielijohde, sillä olin ehtinyt pyörittelemään sitä päässäni melkein neljän vuoden ajan. Ja just nyt oon todella tyytyväinen siihen, että uskalsin vihdoin toteuttaa tän ikuisuus haaveen uudesta objektiivista. Seuraavaksi edessä olisi sitten täysikennoisen rungon hankinta, jonka kanssa uusi linssi tulee varmasti pääsemään oikeuksiinsa vieläkin paremmin, mutta siihen asti on tyydyttävä tuohon croppirunkoon. Eikä tääkään nyt lopulta mikään hullu yhdistelmä oo, päinvastoin oikein kiva!

Kahdeksanvuotias Nekku

Mun paras Pomppunuu täytti 18.12. 8 vuotta. Hän on nyt sitten virallisesti muka veteraani. Musta tuntuu, että toi koira muuttuu päivä päivältä vain nuoremmaksi hölmöine pomppuineen ja innonpuuskineen. On ihan tajutonta ajatella, miten paljon se on muuttunut kuluneiden vuosien aikana. Tai miten paljon me ollaan muututtu. Se on koira, joka saa aina hymyn huulille. Hölmö plääplää kielipitkänäkoira (plääplää siksi, koska se lipaisee aina poskesta nuo sanat kuultuaan ja kielipitkänäkoira.. noh tästä syystä. Nuu nukkuu toisinaan kieli ulkona.), jota rakastan enemmän kuin mitään.

On ollut hieno huomata, miten paljon toi koira on muuttunut parin vuoden sisällä ja kuinka me ollaan vihdoin löydetty sellainen molemmin puolinen luottamus, jossa Nekku tietää, että mä hoidan kaikki pelottavat jutut niin, ettei sen tarvi huolehtia mistään stressaamalla mitään. Mä olen oppinut tunnistamaan ne tilanteet, jotka on liikaa sille ja välttämään sellaisia tilanteita, joista se ei tykkää ja jotka saa sen stressaamaan. Nuu on reipastunut ihan tajuttomasti viimeisten vuosien aikana. En tiedä onko syynä iän tuoma viisaus, Dellan välinpitämätön asenne, pikkusiskon mukana oleminen vai ihan vaan se, että se luottaa. Nykyään se pystyy treenaamaan hömppä agilityä ja rally-tokoa vieraassa hallissa (tietysti vain me keskenämme, mutta kuitenkin) ilman, että se epäröisi yhtään tai pyrkisi vain hallista ulos, mikä ei olis tullut kuuloonkaan vielä kolme-neljä vuotta sitten. Osa syy tähän reipastumiseen on varmasti Dellan jokseenkin hälläväliä luonne, joka puskee omalla tavallaan Nekkua eteenpäin sekä pikkusiskoni, jonka seuraa Nekku rakastaa, ja jonka kanssa se tykkää puuhailla enemmän kuin kenenkään muun kanssa. Koska Nekku on ruvennut nauttimaan näistä treeneistä ihan super paljon, ollaan me vuokrattu koko viime syksy ja talvi ahkerasti hallia ja käyty treenailemassa paljon omalla ajalla. Hömppä Nuu on saanut tehdä rally-tokoa, juosta putkista ja kierrellä keppejä. Siis kaikkea sitä, mistä se tykkää ja voi vitsi, miten se nauttikaan. Se hyppii tasajalkaa silmät onnesta loistaen.

Nekku on päässyt Dellan mukana tutustumaan syksyn aikana myös Nose Workiin. Hajusta se ei hirveästi perustanut enkä ole tarpeeksi tavoitteellisesti sitä jaksanut ehdollistuttaa siihen, mutta ruoan etsimisestä se nauttii ihan tajuttomasti! Se odottaa super innoissaan aamu- ja iltaruokaa, koska se tietää, että se pääsee etsimään ruokansa joko piiloista tai jostakin pelistä. Koirat joutuu nykyään tekemään enemmän hommia ruokansa eteen ja se on niiden mielestä parasta mitä maailmassa voi olla. Siispä Nekku sai myös tänä vuonna lahjaksi uuden aktivointipelin.

Millainen se sitten on? Kahdeksanvuotias muka virallisesti veteraani, Nekku? Noh, kahdeksanvuotias Nekku rakastaa edelleen autoilua enemmän kuin mitään muuta. Se nauttii koko sydämestään vedessä läträämisestä ja käpyjen kalastamisesta. Raatoketut ovat edelleen ainoita leluja, joista se tykkää ja joilla se leikkii. Kahdeksanvuotias Nekku pomppii aina innostuessaan tasajalkaa, siis lähes aina tai ainakin useamman kerran päivässä, koska se innostuu usein ihan pienistäkin jutuista.  Se pomppii kun saa ruokaa, kun saa treenata, kun kysyn mennäänkö autolla, kun pakkaan treenireppua, kun kaivan aktivointipelejä tai kun piilottelen ruokaa ympäri kämppää. Sen lempipaikka on (auton lisäksi) edelleen sylissä, mahdollisimman lähellä, mieluiten siten, että tassut ja kuonon saa laskettua jalkojen päälle. Se on paras turistikoira ja kisamaskotti, jonka tiedän. Se rakastaa maharapsutuksia ja ulkoilua silloin, kun se pääsee yksinään takapihalle ja saa olla siellä just niin kauan tai just niin vähän aikaa kuin se itse haluaa. Sen sydän on täynnä intoa ja elämän iloa, vaikkei se enää pamppailekaan tasaiseen tahtiin.

Tämän postauksen oli tarkoitus ilmestyä Nuun synttäripäivänä, mutta minkäs teet, kun aika ei vain riitä kaikkeen. Jos koirien touhut ja kuvat kiinnostaa enemmän, niin kannattaa ottaa seurantaan meidän instagram tili (@huiskuhantamme)!

Joulu 2017

Meillä oli aivan ihana joulu. Koko aaton ja joulupäivän paistoi aurinko, pakkasta oli lähemmäs kymmenen astetta ja maa oli paksun lumikerroksen peitossa. Della oli tänä vuonna jotenkin ihan super tohkeissaan kaikista lahjoista. Pikkukoira ei voinut käsittää, miksei kaikki paketit ollut sille ja miksei niitä saanut repiä auki. Hauska, miten se tänä vuonna oli niin kiinnostunut pakettien avaamisesta, kun viime vuonna sitä ei kiinnostanut moinen touhu yhtään. Onneksi kuusen alta löytyi koirillekin paketteja, jotka ne sai sitten luvan kanssa silputa. Nekun ja Pepin joulun kohokohta taisi olla perinteinen joulukinkun paistaminen. Nekku oli kuulemma yöllä seurannut varsin tiiviisti kinkun valmistumista, enkä ihmettele miksi.

Mulla on ollut joka joulu tapana kuvata muutamia koira-aiheisia lahjoja ja jakaa ne täällä blogissa. Kuvat löytyy tekstin lopusta. Ihan ehdoton lemppari ja odotetuin lahja oli namiautomaatti, jonka avulla me toivottavasti päästään nyt treenaamaan ihan tosissaan aan juoksareita. Joulun välipäivät kului Dellan osalta laitteeseen tutustuessa. Valtavan kokoinen ja outoa ääntä pitävä kapistus oli Deen mielestä aluksi vähän jännä juttu, joten tutustuttiin laitteeseen ensin ilman ylimääräisiä merkkiääniä. Eipä sille tarvinnut koneesta montaa kertaa namia lykätä, kun pikkukoira oli lämmennyt kapistukselle. Seuraavaksi otettiin äänimerkki mukaan. Lähdettiin treenaamaan ääntä samalla tavalla kuin naksuttimen kanssa aikoinaan ja vähitellen Della on alkanut sisäistää laitteen piippauksen vapautukseksi palkalle. Toivottavasti päästään testaamaan laitetta ensi viikolla hallille. Dee sai myös ihan super upean uuden pannan Helmi koiratarvikkeelta. Tilasin pannan niin, että se ehti just jouluksi perille. Muumi namipurkki oli ihana yllätys ja tuli heti käyttöön. Sain sullottua koirien herkut kätevästi yhteen paikkaan. Vielä pitää miettiä namipurkille sopiva paikka niin, ettei eräs Nuunuu (jolla on muuten loputon ruokahalu) oo jatkuvasti raapimassa ja haukkumassa purkin perään. Päätin toteuttaa mun nelivuotisen haaveen ja tilata itse itselleni lahjaksi objektiivin, jonka ostoa oon lykännyt ja lykännyt vaikka kuinka kauan. Bongasin lähes uuden veroisen käytetyn (koska uuteen ei olisi ikinä ollut varaa) linssin Rajalasta. Toivottavasti objektiivi on jokaisen euron ja jokaisen odotuksen arvoinen. Ainakaan ei voi sanoa etteikö ostamista olisi harkittu ja pitkään.

#firstsnow

Purilaiskuono 9 vuotta

Hömelö purilaiskuono täytti tänään 9 vuotta. Maailman paras mummokoira kulkee yhdeksän vuoden jälkeenkin se sama pilke silmäkulmassa, joka sillä on pennusta asti ollut. Ilkikurinen mummokoira, joka osaa käyttää lauman vanhimman etuuksia röyhkeästi hyväkseen. Häntä kippuralla se astelee menemään samanlaisella temperamentillä ja asenteella, kuin se on kahdeksan viikkoisesta pikkupennusta lähtien astellut. Itsevarmasta kirpusta kasvoi vieläkin itsevarmempi kirppu. Omistajalleen ihan mahdottoman lojaali ja uskollinen koira. Rutiineihin kyllästymätön hölmöeläin, joka saalistaa edelleen crockseja (tai mitkä kengät nyt sattuukaan jalasta löytymään) ja pitää pehmoeläimistään ja laumastaan huolta. Koira, joka luulee olevansa joskus maailmaakin suurempi, mutta joka on loppu viimein kuitenkin vain ihan tavallinen mummokoira. Koira, joka luulee omistavansa kaiken mitä näkee ja mistä pitää. Koira, joka on edelleen se "ensimmäisenä pentulaatikon ovella vastassa."

Olen aina ihaillut ja ihailen edelleen Pepin mahdotonta asennetta ja huippu hauskaa luonnetta. Sen kippurahäntää, purilaiskuonoa ja pallonaamaa, tummia pyöreitä silmiä. Enkä vieläkään yhdeksän vuoden jälkeen voi lakata ihmettelemästä, miten paljon sisua pienestä koirasta voi oikeasti löytyä.

Paljon onnea takkutukkainen purilaiskuono! (joka pääsee huomenna eroon (taas) takkutukastaan)

Kalajoki 2017

Juhannusta edeltävä viikko vietettiin tuttuun tapaan Kalajoella. Nekun ja Dellan vuoden kohokohta. Viisi kokonaista päivää kalastelua ja lintujen perässä juoksemista tekivät tehtävänsä ja keskiviikkoiltana kotona oli yksi kaikkensa antanut lintukoira ja yksi varsin onnellinen kalastaja.

Aikamoisia vesikoiria mulla onkin. Della olisi juossut itsensä vaikka hengiltä, jos vain olisi saanut. Tai ainakin niin kauan, että sen tassut eivät olisi enää kantaneet. Niin hirveän kova hinku sillä oli veteen. Autoonkin se piti lopulta kantaa puoliväkisin surkean ulinan saattelemana, Pikkukoira kun ei olisi millään halunnut lähteä pois, vaikka se oli ihan selvästi kaikkensa antanut ja täysin rättipoikki. Mutta minkäs teet kun pää huutaa toista ja kroppa toista. Kun se pääsi rannalle sen päässä ei liikkunut enää mitään muuta kuin linnut, joita se jahtasi niinkuin viimeistä päivää. Tai no sen mitä 15 metrin mittainen liina, jonka perässä yritin roikkua parhaani mukaan, antoi myöden. Olisihan se ollut hienoa nähdä täysin vapaana kirmaava lintukoira, mutta se ei tullut kuuloonkaan. En nimittäin halunnut ottaa sitä riskiä, että mökille oltaisiin kannettu tipu-, lokki- tai sorsapaisti. Dellan tuntien en olisi pitänyt sitä edes suurena ihmeenä. Ilman hihnaa se olisi vain juossut mielipuolen lailla välittämättä käskyistäni mitään, koska jo pelkkä lintujen ääni = korvaton koira. Lisäksi liinan ansiosta pystyin pitämään huolen siitä, ettei se päässyt säikyttelemään lintuja. Koska mä keskityin suurimman osan ajasta vain pysyttelemään Pikkukoiran vauhdissa mukana ja pitämään tiukasti liinan toisesta päästä kiinni, on suurinosa julkaisukelpoisista kuvista ja kaikki tähän postaukseen eksyneet kuvat vain Dellasta. Nekku kun viihtyi aivan toisessa päässä rantaa tekemässä just sitä mitä se rakastaa -kalastamassa.

Sillä välin, kun Della juoksi mielipuolen lailla edestakaisin rantaa pitkin, piti Nekku huolen siitä, että meri putsataan kaikista kaisloista ja pikkuöttiäisistä. Se sukelsi pohjasta kaisloja, söi niitä ja raahasi rantaan. Se ihmetteli kaikkia niitä ihmeellisiä juttuja, mitä se veden alta löysi. Keppejä, kaisloja, heiniä, ötököitä..... Se oli onnellinen. Ihan käsittämättömän onnellinen. Ja sen silmät loisti. Nuu ei tule mistään niin onnelliseksi ja niin hyvän tuuliseksi kuin se kalastelusta tulee. Siinä se antaa itsestään kaiken ja vähän enemmänkin. Se on jotain, mitä voisin katsoa tuntitolkulla. Sitä, kun se upottaa päänsä kokonaan veden alle, kun se ottaa sen intensiivisen katseen ja kun se tekee täysillä ja niin tosissaan.

Peppi viihtyi siskoni töiden takia mökillä vain kolme päivää. Ei se tainnut hirveästi lomapäivistä välittää, toisaalta ei se niitä moittinutkaan. Pepillä oli kaikki hyvin, kun jänikset oli mukana ja nappulasanko täynnä ruokaa. Se haisteli rannalla hetken, jonka jälkeen se kävi nukkumaan lähellä olleelle "terassille". Mummokoiraa ei paljon moiset hömpötykset jaksanut enää kiinnostaa.

2x ALO HYV

Viime tekstistä on kulunut luvattoman pitkä aika. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö me oltaisi tehty mitään. Oikeasti, me ollaan tehty ihan hirveästi kaikkea. Kirjoittaminen on vain vähän jäänyt. Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut paljon onnistuneita ja epäonnistuneita treenejä. Hyvän mielen treenejä ja niitä treenejä, joiden jälkeen pääni on ollut halkeamis pisteessä uusista ideoista ja ongelmien ratkomisista. Ennen treenijuttuja palataan kuitenkin huhtikuun loppuun (22.4.), jolloin me kisattiin Dellan kanssa ensimmäistä kertaa virallisissa rallykisoissa Seinäjoella järjestettävissä tuplakisoissa. Olin ilmoittanut meidät hetken mielijohteesta sekä A että B radoille.

Stressasin kisoja etukäteen ihan tajuttomasti, koska me ei todellisuudessa oltu vielä valmiita virallisiin. Vaikka Della osaakin kaikki ALO liikkeet unissaankin ja vaikka se kykenee tekemään täysin puhdasta rataa, on palkattomuus ja häiriöherkkyys vielä suuria ongelmia. Paloin kuitenkin halusta päästä näkemään miten me toimitaan virallisessa kisatilanteessa, ja missä me ihan oikeasti mennään palkattomuuden ja keskittymisen suhteen.

A-radan ratapiirustuksen nähtyäni olin oikeastaan todella helpottunut. Vain 11 kylttiä, suoraviivainen ja simppeli rata. Ihan helppo juttu meille. Tai niin ainakin kuvittelin, sillä todellisuudessa koko rata oli jotain aivan muuta kuin helppo. Oltiin lähtövuorossa seitsemänsiä ja lähdettiin radalle hyvällä fiiliksellä, vaikka Della säikähtikin ennen kehään menoa reunoilla häkissä haukkuvia koiria. Della oli vielä ennen radalle astumista tosi hienosti mukana ja teki innolla töitä. Kehänauhojen sisäpuolelle astumisen jälkeen se ei ollut enää mukana samalla tavalla kuin yleensä. Pikkukoira oli uppoutunut täysin johonkin omaan maailmaansa. En tiedä luuliko se pääsevänsä aksaamaan, oliko se vielä viikko sitten loppuneista juoksuista sekaisin, häiritsikö sitä sittenkin vielä koirat, joita se aiemmin oli säikähtänyt vai ottiko se vain niin paljon häiriötä "uudesta tilanteesta", että homma ei toiminut, ei sitten mitenkään päin. Ehkä syy löytyy näistä kaikista yhdistettynä palkattomuuteen ja omaan jännitykseen. Koko rata muuttui hetkessä kaaokseksi. Della oli kaikkea muuta kuin se tasaisen varma suorittaja, johon olin tottunut. Se, joka tekee kaikki liikkeet satakymmenen prosenttisesti, antaa kaikkensa ja yrittää kaikkensa. Nyt sitä ei kiinnostanut. Se oli selvästi paineistunut ja hämillään tilanteesta. Se ei tiennyt mitä tehdä tai miten toimia. Yritin tsempata sitä parhaani mukaan, mutta rata kuitenkin loppui ennen ennekuin ehdittiin saamaan kiinni siitä oikeasta fiiliksestä. Olo oli radan jälkeen lähinnä hämmentynyt. Mitä oikeasti tapahtui? Ja miksi tapahtui? Luultavasti kai vain vaadin liikaa ja oletin meidän olevan valmiimpia kuin mitä oikeasti oltiinkaan. Oma tyhmyys turhautti.

Istu, 1 askel istu, 2 askelta istu, 3 askelta istu -kyltti oli vähän niin kuin viimeinen niitti. Liikaa istumista, liikaa painostamista. Pikkukoiraa turhautti ja paljon. Jouduttiin uusimaan kyseinen kyltti kahteen kertaan. Ensimmäisellä yrittämällä Dellan ajatus oli jossain ihan muualla. Koska meidän ei oo koskaan aikaisemmin tarvinnut uusia yhtäkään kylttiä unohdin palata edellisen kyltin suoritusalueelle. Tajusin virheen siinä vaiheessa, kun ensimmäinen istuminen oli jo tehty. Onneksi (:D) Della lähti kuitenkin haahuilemaan taas omiaan, joten uusittiin kyltti toistamiseen ja tällä kertaa ihan oikeaoppisesti edellisen kyltin suoritusalueen kautta. Loppuradan Della vain kulki edelläni kuin se olisi ollut jossakin päiväkävelyllä. Se vilkuili hallin ulko-ovea ja sen ajatus oli jossain ihan muualla kuin mussa ja siinä mitä me oltiin tekemässä. Toiseksi viimeisellä kyltillä rintamasuuntakin katosi, kun ulko-ovi veti puoleensa, mistä tuli sitten kymppi.

Radan jälkeen fiilis oli hämmentynyt. Huono. Olin turhautunut itseeni. Radasta, jonka piti olla meille ihan helppo juttu, olikin tullut täysi katastrofi. Faktahan oli kuitenkin se, ettei me oltu treenattu vielä kovinkaan kauaa täysin nameitta. Jos totta puhutaan takana oli vain yhdet namittomat epikset, joten oli todella epäreilua vaatia koiraa suoriutumaan tuollaisesta tilanteesta yhtäkkiä kokonaan ilman palkkaa. Tulostaulua katsellessani hämmästyin, sillä me oltiin saatu kuitenkin kasaan 83 pistettä. Tuolla suorituksella olisin tosin ottanut ennemmin sen hylätyn :D 

B-rata oli 15. kyltin mittainen ja profiililtaan paljon haastavampi kuin A-rata. Ajattelin aluksi, että jätetään koko rata tekemättä, koska eihän me todellakaan oltu vielä A-radan perusteella valmiita mihinkään virallisiin. Jostain syystä löysin itseni kuitenkin radalta toistamiseen, koska A-radasta ei paljon huonommaksi olisi voinut laittaa. Oltiin lähtövuorossa vasta 19., joten saatiin odotella meidän vuoroa jonkin aikaa. Siinä odotellessa olin ehtinyt toipua A-radan jälkeisestä hämmennyksestä, minkä vuoksi B-radalle lähtiessä fiilis oli A-radan sekoilusta huolimatta yllättävän hyvä. Lähdettiinkin B-radalle vain sillä fiiliksellä, että pidetään kivaa ja keskeytetään jos siltä tuntuu. Tavoitteena oli vain jättää koiralle ja meille molemmille hyvä fiilis kisaamisesta. Ja siinä me onnistuttiin.

Alkurata sujui tosi nätisti ja oli sitä Dellaa, mitä se yleensäkin tekee. Huippu hienoa siis! Sitten tuli saksalainen täyskäännös, jonka jälkeen pakka alkoi hajoilla. Dellalla oli vauhtia ja intoa ja luultavasti myös turhautumista palkattomuudesta, minkä takia se alkoi edistämään seuruussa aivan liikaa. Liikkeestä maahan kyltille se säntäsi melkein juoksujalkaa samalla vilkuillen "katsomoa" ja siellä haukkuvia koiria. Tästä syystä liikkeestä maahan meno jäi todella vinoon, koska koira harppoi edelläni sen minkä kerkesi, enkä saanut sitä pysäytettyä ajoissa. Istu, kierrä koiran ympäri uusittiin, koska Della ei malttanut pysyä paikoillaan. Kymppi otettiin jälleen rintamasuunnasta (täyskäännös oikeaan). Huomasin kyllä virheen, mutta en jaksanut uusia, koska ajattelin meidän hyllyttäneen jo kuitenkin. Ei me vieläkään ylletty siihen meidän normaalille tasolle, mutta radasta jäi ihan super hyvä fiilis. Koira teki ja nautti. Se oli silmin nähden innostunut, kun A-radalla se oli ollut vain lähinnä paineistunut ja hämillään. Saavutettiin siis tavoite ja onnistuttiin lopettamaan päivä super hyvään suoritukseen ja super hyvään mieleen. Kaiken sen sekoilun jälkeen pisteitä oli kasassa vielä 83 ja meidät palkittiin tuomarin palkinnolla. Kehuja saatiin iloisesta tekemisestä ja takapäänkäytöstä.

Oon miettinyt ja miettinyt, mistä A-radan sekoilu johtui, ja tullut siihen tulokseen, että Luultavasti häiriö ja palkattomuus oli vain vielä liian suuri kynnys. Muutamia epiksiä lukuunottamatta me ollaan nyt taukoiltu rally-tokosta ja keskitytty agilityyn. Tarkoitus on jatkaa namittomuus treenejä ja toivon mukaan kokeilla kisaamista uudestaan loppu kesästä / alku syksystä. Meillä ei oo kuitenkaan mikään kiire kisaamaan ennen kuin ollaan päästy eroon tästä palkattomuus ongelmasta kokonaan. Ja löydetty se oikea fiilis tekemiseen ilman, että nakki on koko ajan kädessä.