Kahdeksanvuotias Peppi

Hyvää syntymäpäivää paras mummokoira!

Peppi täytti sunnuntaina (6.8) kahdeksanvuotta. Miten se voikaan olla jo kahdeksanvuotias? Ilman mummokoiran hölmöjä harmaita viiksiä ja sieltä täältä harmaantuneita tupsutassuja on se nappisilmineen ja purilaiskuonoineen kuin pentu. Sellainen ällösöpö pallonaama, joka tapittaa suurilla silmillään. Sellainen hölmö Peppi, joka rakastaa kerjätä ja komentaa ruokaa, sellainen joka söisi itsensä vaikka hengiltä, ja jonka on saatava kantaa kenkä sisälle ihan jokaisen ulkoilu kerran jälkeen. Sellainen, joka kulkee itsevarmana häntä selänpäällä kippuralla eteenpäin.

Synttärisankaria juhlistettiin paistetulla kanalla, joka oli asiaan kuuluvasti kuorrutettu kermaviilillä. Kakun valmistumista Peppi seurasi silmät suurina, kuonon osoittaessa kohti pöytää ja kuolavanojen valuessa pitkin turkkia, välillä painokkaalla murinalla muistutellen, että pitäisi pitää vähän kiirettä. Peppi tykkäsi niin paljon, että koko naama oli juhla-aterian jäljiltä enemmän ja vähemmän kermaviilin peitossa.

Hieno vitonen

Kisattiin Dellan kanssa keskiviikkona (21.7) ensimmäistä kertaa agilityssä. Pitkään jatkuneen enpäs-joopas väittelyn, ja päätetään sitten kisapaikalla ajatusten jälkeen keräsin rohkeuteni ja ilmoitin meidät supermölleihin yhden startin verran. Stressasin etukäteen ihan tajuttomasti sitä, miten Della suhtautuisi vieraisiin esteisiin ja vieraaseen kenttään sekä siihen, että kentällä pyörii tutun ohjaajan sijaan joukko tuiki tuntemattomia ihmisiä. Paloin kuitenkin halusta päästä näkemään kuinka se toimii kisatilanteessa, miten mä toimin sen kanssa ja millä mallilla meidän tekeminen ihan oikeasti on. Kisapaikalla totesin, että me ollaan treenattu nyt kuitenkin jo hyvän tovin, koira on yli vuoden ikäinen ja reilusti mölli tasoinen, joten tuskin yksi hyppy-putki stratti maailmaa kaataisi.

Della oli super. Niin super kuin Pikkukoira voi vain olla. Se ei kummeksinut vieraita esteitä tai vierasta kenttää, eikä se vähät välittänyt kentällä seisovista tuiki tuntemattomista ihmisistä. Mä sen sijaan olin aika hukassa. Rataan tutustumisessa aloin epäillä valitsemiani ohjauskuvioita, kun katsoin liian tarkkaan, minkälaisia ohjauskuvioita muut kanssa kisaajat suunnittelivat tekevänsä. Onneksi tajusin pitää omasta suunnitelmasta kiinni ja ohjata niin kuin olin heti alussa päättänyt ohjata. Paljon valsseja siis. Hyvästä suunnittelusta huolimatta, mun ohjaaminen oli kuitenkin kaukana kauniista tai selkeästä ohjauksesta, kun mennä huidoin käsilläni vähintäänkin jokaiseen ilmansuuntaan. Miten käsien pitäminen aloillaan voikaan olla niin hankalaa :D

Radassa (kommentteihin saa muuten nakata linkkiä, jos tiedät ilmaisen radan suunnittelu ohjelman) oli ihan hurjasti ansakohtia ja putken suita, jonne pieni putkia rakastava otus olisi voinut sinkoilla mennen tullen. Yllätyksekseni Della ei karannut yhteenkään putkeen. Se pysyi lähdössä hienosti paikoillaan. Ollaan jouduttu treenaamaan lähdössä pysymistä ihan älyttömän paljon, sillä Pikkukoira ei millään malttaisi pysyä aloillaan, kun sillä on niin hirmuinen kiire radalle.

Radan alku oli vähän tahmeaa ja Della juoksikin heti kolmannen esteen ohi, koska olin jäljessä ohjaukseni kanssa ja koko kroppa osoitti hypyn sijasta seuraavalle putkelle. Ei siis ihme, että Pikkukoira meinasi sännätä suoraan putkeen hypyn sijaan. Loppu rata meni koiran osalta loistavasti. Vauhti koveni loppua kohden, sillä uskon Pikkukoiran tajunneen vasta puolessa välissä rataa, että tänne on oikeasti tultu tekemään aksaa eikä rally-tokoa. Maaliin selvittiin sillä yhdellä vitosella ja sijoituttiin supermöllien toisiksi. Mua harmittaa, että kuvaaja unohti videoida meidän radan. Della tykkäsi kaninkarva/fleece/vetolelu palkinnostaan ihan hurjasti ja kanteli sitä koko loppu päivän ylpeänä ympäri taloa.

22.7 - vuosi

22.7.2015 haimme Dellan kotiin. Sinä päivänä alkoi yhteinen matkamme.

En löydä oikeita sanoja kertomaan, kuinka kiitollinen mä olen Pikkukoirastani ja miten tärkeä siitä on mulle tullut. Vuosi sitten en olisi uskonut olevani tässä pisteessä. En koskaan osannut kuvitella, että jo vuoden päästä Pikkukoira olisi näin tärkeä, kuin mitä se nyt on. Kai se oli se Pikkukoiran asenne, millä se tähän taloon ja sydämeeni päätti tepsuttella.

Rakastan Dellan tapaa tervehtiä, sitä kun se tarraa kynsillä olkapäistäni oikein lujasti kiinni samalla, kun se yrittää nuolla naamaani ja korviani. Rakastan sen pikkuista vaaleanpunaista nassua ja sen tapaa olla se "hyvän mielen koira", sitä kun se kellahtaa selälleen soma hymy naamallaan, ja sitä kun se kiertyy jalkojani vasten rapsuteltavaksi, tai kun se kömpii yöllä tyynylleni nukkumaan.

Kahteentoista kuukauteen on mahtunut paljon ylä- ja alamäkiä, paljon hienoja hetkiä höpsön hyvän mielen koiran kanssa. Välillä tuntuu, kuin olisimme vasta eilen hakeneet sen uikuttavat karvapallon kotiin, sen joka juoksi tyhmän rohkeana ympäri pihaa pelkäämättä yhtään mitään.

Kokosin tällaisen videon siitä pienen pienestä karvapallosta. Siitä tyhmän rohkeasta hyvän mielen koirastani. Siitä, joka rakastaa lintujen ja perhosten jahtaamista ja valtavien keppien raahaamista puhumattakaan narupalloista ja makkaroista. Kulunut vuosi on kasvattanut mua jälleen äärettömästi ja pienisuuri koira on opettanut mulle ihan hirmuisen paljon kaikkea uutta. Meistä on tullut hyvä tiimi.

Kolmet möllit

Kesäkuun alussa (15.6) me suunnattiin Ilmajoelle epistelemään, kun vuorossa oli Dellan neljännet möllikisat. Mölliluokan rata oli oikein mukava, sellainen perus helppo alokasluokan rata. Della oli superhieno siitäkin huolimatta, että olin ohjaamisen kanssa taas hieman hukassa. Kaikesta huolimatta suoritettiin rata puhtaasti läpi aina viimeiselle kyltille (360 astetta vasempaan) asti. Annoin liikkeen aikana epäselvän käsimerkin, minkä takia Della istui kesken käännöksen. Uusittiin kyltti ja toisella yrittämällä käännös sujui tuttuun Dellamaiseen tyyliin ja ai vitsi, kun se osaakin käyttää takapäätään hienosti!

Tällä suorituksella saatiin lopulta kasaan 97 pistettä, joista -3 uusi. Näillä pisteillä olimme neljänsiä ja saimme tuomarinpalkinnon. Pisteet olisivat riittäneet korkeampaankin sijoitukseen, mutta uusiminen söi niin paljon aikaa, että jäätiin sitten lopulta neljänsiksi, mikä sekin oli loistava saavutus! Hihnan toinen pää sai olla varsin ylpeä pienestä rally-otuksestaan.

19.6 käytiin tekemässä Kauhajoella meidän surkein rallyrata ikinä, vaikka pikkukoira olikin pisteistä huolimatta ihan älyttömän innoissaan. Se seurasi tajuttoman hienosti ja oli muutenkin koko ajan kuulolla. Meidän suoritus kaatui kuitenkin kentän kuntoon, joka muistutti sateen jälkeen lähinnä yhtä suurta mutalammikkoa. Voitte vain kuvitella pikkukoiran ilmeen, kun se näki millaisella alustalla se joutuisi työskentelemään. Koira, joka ei suostu makaamaan edes sisällä maton päällä mahakarvat märkinä oli kaikkea muuta kuin mielissään tilanteesta.

Kentän nähtyäni meinasin kääntyä takaisin kotiin sillä tiesin, että puolet radan tehtävistä jäisi varmasti suorittamatta. Olin kuitenkin ajanut kisoihin puolitoistatuntia, joten päätin, että mehän tehdään rata vaikka sitten vain seuraten läpi. Mutaisesta kentästä huolimatta Dellalla oli koko aamupäivän huippu hauskaa, kun se sai kytätä läheisellä nurmialueella lentäviä lintuja ja makkaranpalasiakin tippui suuhun vähän väliä. Mutainen maa iljetti Dellaa tolkuttomasti, eikä pikkukoira voinut käsittää minkä takia sen pitäisi istua saatikka sitten maata keskellä vesilätäkköä. Vaikka se muuten kulkeekin aina jokaisesta lätäköstä ihan innoissaan. Toisaalta onhan se nyt aivan eri asia kävellä lätäkön läpi, kuin istua siinä.

En odottanut, enkä myöskään vaatinut Dellallta mitään, sillä olin päättänyt jo ennen rataantutustumista, että näissä olosuhteissa haluan vain suorittaa radan hyvällä fiiliksellä läpi. Ja niinhän me suoritettiin. Istumiset olivat lähinnä nopeita kyykkyjä ja maahan menon sijaan Della kumarsi oikein kauniisti :D Vaikka mikään muu ei toiminutkaan pohjan takia, oli seuraaminen ihan huippua. Mutaisesta kentästä huolimatta saatiin pisteitä kuitenkin kasaan melkein kahdeksankymmentä, tarkalleen ottaen 79. Olin yllättynyt noinkin hyvistä pisteistä, sillä mä todella luulin, että me oltais nollattu useampikin kyltti. Suurimman osan miinuspisteistä (-3 pisteen virheet) aiheutti Dellan ylimääräiset pomput, joita se tarjosi ennen istumisia. -10 pisteen virhe tuli maahan menosta.. tai siis kumartamisesta. Saatiin kuitenkin paljon kehuja hienosta suorituksesta (noin niin kuin olosuhteisiin nähden) ja hyvästä takapään käytöstä, joten ei meidän tekeminen ihan katastrofaalisen huonoakaan ollut ja olihan meillä hauskaakin. Jos jotain näistä kisoista opin, niin sen, että jatkossa mietitään tarkkaan millaisella säällä meidän kannattaa lähteä ulkokisoihin :D

Heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina (3.7) käytiin Seinäjoen epiksissä tekemässä tasaisen hieno juuri Dellan näköinen suoritus. Rata oli mukavan suoraviivainen ja pikkukoira teki hienosti töitä, vaikka se olikin meidän lähtövuoroon mennessä ehtinyt väsähtää vähän turhan paljon. Raukka säikähti kesken suorituksen radan vieressä haukahtavaa koiraa ja pomppasi häntä koipien välissä hieman sivummalle. Palautui kuitenkin tilanteesta nopeasti ja oli hetkeä myöhemmin kuin ei olisi mitään koskaan säikähtänytkään. Maahan meno vaati tuplakäskyn ja käsimerkin, sillä pikkukoira pysähtyi hetkeksi ihmettelemään jotakin omiaan. Pisteitä saimme 99, joista -1 talutinvirhe. Nämä pisteet riittivät neljänteen sijaan.

Vöyrin epäviralliset rally-tokokisat

Kisapäivitykset (joita on muuten luonnoksina kolme kappaletta) laahaavat hurjasti jäljessä, kun aika ei vain tunnu millään riittävän kaikkeen. Joka tapauksessa me käytiin 5.6 Vöyrin epävirallisissa rally-tokokisoissa. Vöyrin kisat oli Dellan ensimmäiset ulkokisat ikinä. Olin ilmoittanut meidät mölli-ALOon, jossa tuomarina toimi Heidi Slögs. Stressasin etukäteen ihan hirveästi tulevaa suoritusta, sillä me ei oltu koskaan aikaisemmin kisattu ulkona, eikä kyllä paljon treenailtukaan. Kaiken lisäksi koko kisapäivän ajan tuuli mahdottoman kovaa, mikä tarkoitti pikkukoiralle paljon kivoja lehtiä jahdattavaksi ja kummallisia lepattavia kehänauhoja ihmeteltäväksi.

Me kisattiin Dellan kanssa mölliluokan viimeisinä. Pikkukoira jaksoi kuitenkin hienosti keskittyä pitkänkin odottelun jälkeen. Kehänauhojen sisäpuolella se oli heti täysillä mukana, eikä sitä tuntunut häiritsevän se, että hallin sijasta oltiinkin ulkokentällä. Rata oli kokonaisuudessaan oikein kiva. Simppeli perusrata kymmenellä tehtävällä.

Dellalla oli koko radan ajan ihan superhyvä tsemppi päällä. Se seurasi uskomattoman reippaasti, piti kontaktia hienosti ja työskenteli muutenkin tosi kivasti. Sekoiltiin kuitenkin jo heti toisella kyltillä, kun  270° käännös vasempaan ei sujunutkaan niin kuin sen olisi pitänyt sujua. Ongelmat alkoivat oikeastaan jo ensimmäisen kyltin maahan menon jälkeen. Della seurasi hirmu innoissaan, jolloin sillä on tapana edistää. Niin se teki tälläkin kertaa. En tajunnut reagoida edistämiseen tarpeeksi ajoissa, minkä vuoksi toisen kyltin lähestyminen oli aivan liian vauhdikas ja näinollen meidän rintamasuunnat vaihtuivat. Jotenkin ihmeen kaupalla sain kuin sainkin taiteiltua käännöksen loppuun asti kiilaamalla Dellan eteen. Kauniista käännöksestä ja hyvästä takapään käytöstä se oli kuitenkin kaukana. Sekunnin ajan ehdin miettiä pitäisikö kyltti uusia, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että uusiminen ei tässä tilanteessa luultavasti kannata. Viidennen kyltin sivulle tulo jäi mun makuun vähän turhan vinoon, mutta ei niin vinoon, että siitä olisi pisteitä rokotettu. Loppu rata sujui varsin hienosti tasaiseen Dellamaiseen tyyliin.

Pakko vielä kehua erikseen tuon hienoa kontaktia. Toivon, että se tulee pysymään yhtä hyvänä siinäkin vaiheessa, kun makkarat jäävät kokonaan taskunpohjalle. Fiilis oli radan jälkeen loistava, vaikka kakkos kyltin sekoilu vähän harmittikin. Suorituksena rata oli kuitenkin yksi meidän sujuvimpia ratoja, ja mikä parasta me molemmat taidettiin nauttia joka hetkestä.

Palkintojenjako alkoi melkein heti meidän suorituksen jälkeen. Tuomari antoi aluksi yleistä palautetta suorituksista. Todella moni koirakko oli toistanut saman virheen - lähtenyt liikkeelle ilman tuomarin lähtölupaa. Tämä virhe johtaisi virallisissa kisoissa hylkäämiseen, mutta koska kyseessä oli mölliluokka, helpotettu arvostelu ja monen koirakon toistama virhe, oli tuomari mukavalla päällä ja antoi ilman lähtölupaa lähteneille koirakoille vain -1 pisteen vähennyksen. Olin hieman hämmentynyt, kun huomasin, että me oltiin Dellan kanssa lähdetty myös liikkeelle ilman lähtölupaa. En tajua miten se on ollut edes mahdollista :D Kai se oli sitten se järkyttävä tuuli, jonka takia en saanut tuomarin puheesta mitään selvää ja oletin saaneeni lähtöluvan liikkeelle lähtiessäni. Totta puhuakseni en tainnut kyllä ajatella koko lähtöluvan saamista, kun hermoilin jo lähdössä ensimmäisen kyltin maahan menoa. Kakkos kyltin sekoilusta tuli vain yhden pisteen vähennys. Virallisissa väärä rintamasuunta olisi aiheuttanut kymmenen pisteen vähennyksen.

Pisteitä saatiin sitten lopulta kasaan 98, joilla sijoituimme mölliluokan ensimmäisiksi. Kehuja saatiin muun muassa hienosta yhteistyöstä. Oli muuten kivaa vaihtelua, kun sijoittuneet saivat valita palkinnot itse tarjolla olevista vaihtoehdoista. Nappasin sitten tuollaisen pesukarhu frisbeen. Della kantoi palkintonsa ylpeästi häntä korkealla liehuen autoon. Frisbee on pikkukoiran mielestä ehkä paras palkinto ikinä. Sen verran kovaa riepottelua se on joutunut kokemaan.

Mutakuono

Pikkukoira järjesti itselleen helteisenä viikonloppuna huisin hauskaa tekemistä, kun se kulki ympäri pihaa ja piilotteli pitkin tonttia synttärilahjaksi saamiaan whimzees krokotiililuita. Sen mielestä oli super hauskaa piilottaa samoja luita yhä uudelleen ja uudelleen. Yhden piilotettuaan se palasi edellisen luo, piilotti sen uudestaan, minkä jälkeen se haki pussista taas uuden korkotiilin piilotettavaksi uuteen paikkaan. Lopulta se kyllästyi leikkiin, söi yhden luun ja jatkoi seuraavana päivänä piilotusjuttuja ihan yhtä innoissaan.

Vaikka seurasin itse vierestä koko ajan sen puuhia, ei mulla ollut seuraavana päivänä enää mitään muistikuvaa siitä, mihin piiloihin ne luut lopulta päätyivät (niitä kun taisi olla parhaimmillaan viisi yhtä aikaa piilossa ja piilot vaihtuivat varsin tiuhaa tahtia), mutta niin vain pikkukoira löysi kaikki luut seuraavanakin aamuna.

Oli ihan tajuttoman hauskaa seurata vierestä, miten onnellinen ja päättäväinen se oli etsiessään juuri sitä oikeaa piiloa. Sopivan paikan löydyttyä se aloitti kuopan kaivamisen, ja kun kuoppa täytti pikkukoiran kriteerit pudotti se luun kaivamaansa koloon. Kuopan kaivamisen jälkeen alkoikin se omistajan mielestä ehdottomasti huvittavin osuus, kun Della alkoi päättäväisesti työntämään kuonollaan hiekkaa kuopan päälle. Lopputulos oli varsin hyvin piilotettu luu ja mutainen kuononpää :D Nekku ei voinut ymmärtää, miten joku voi tehdä jotain noin tyhmää..piilottaa nyt (ja jättää syömättä!) ruuaksi kelpaavat herkut. Nämä on varmaan vaan niitä Dellajuttuja, jotka pikkukoira itse ymmärtää.

Sä olet tässä mua varten

Viime kuukaudet ovat olleet helpompia. Ikävä ei ole raastanut ja repinyt kappaleiksi enää samalla tavalla, kuin se ensimmäisen vuoden ajan teki. Toisinaan tulee niitä hetkiä, kun tarvitsisin hömppäotuksen viereeni, kun haluaisin painaa kasvoni sen pehmeää turkkia vasten ja rutistaa oikein kovasti. Niinä hetkinä takerrun tuohon, ehkä maailman vaatimattomimpaan, mutta sitäkin hyväsydämisempään koiraan. Nekkuun, joka on ottanut tehtäväkseen katsoa, että seison tukevasti omilla jaloillani. Siihen Nekkuun, joka on koska tahansa valmis hyppäämään syliini, seisomaan vieressäni ja nuuhkuttamaan korviani. Se ei epäile hetkeäkään heittäytyä eteeni kerjäämään rapsutuksia, tai painaa päätä syliini, kuin sanoakseen kaikki on ihan okei. Välillä tuntuu, kuin tuo koira tietäisi minusta paljon enemmän kuin itsekkään itsestäni tiedän.

Sinä sunnuntaiaamuna (josta tulee pian kuluneeksi kaksi vuotta), 17.8.2014, tapahtui jotakin. Sinä aamuna Nekku muuttui. Tai minä muutuin. En ole aivan varma mitä tapahtui, mutta jokin muuttui meissä ja meidän välillämme. Oli opittava elämään ilman Bellaa. Nekku lakkasi olemasta Nekku. Se lakkasi olemasta se äidin ja siskon koira. Se lakkasi olemasta se minun puolikaskoira. Siitä hetkestä lähtien se oli enemmän kuin Nekku. Se oli se minun kokonainen suojamuurini, se miksi olen sitä tavannut kutsua viimeisen vuoden ajan. Sellainen se on. Suojamuuri. Nekun tapa olla on jotain uskomatonta. Se osaa olla läsnä jollain ihan käsittämättömällä tavalla. Se on uskomaton koira.

Tulevan viikon aikana saan varmasti hymyillä poskeni kipeäksi, sillä me pakataan lauma autoon (tai Nekku ja Della, koska Peppi on ehtinyt olla reissussa jo eilisestä asti) ja suunnataan joka vuotiseen tapaan hiekkasärkille, missä Nekku saa kahlata sydämensä kyllyydestä ja kalastaa käpyjä, joita muuten mahtuu uuteen nokkaan tuplasti enemmän kuin entiseen. Maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään tuon koiran tekemässä juuri sitä, mitä se kaikkein eniten rakastaa.