Sivut

perjantai 18. syyskuuta 2015

Hän on paras Nuu


Viimeisen vuoden aikana pienestä Nuhvelista on tullut mulle ihan mahdottoman tärkeä. Tärkeämpi, kuin koskaan ennen. Se on ollut se henkireikä, johon turvautua. Se, joka on pitänyt jalat maassa ja kannatellut, kun ikävä on yltynyt liian kovaksi. Se on itsekin joutunut ottamaan valtavan ison askeleen. Sen on pitänyt selvitä ilman emoa. Sen on pitänyt oppia elämään ilman sen suojamuuria, sitä kilpeä, joka Bella sille oli. Ja se on selvinnyt, ihan hiton hyvin. Se on joutunut sopeutumaan uuteen tulokkaaseen, hyväksymään sen osaksi perhettä. Laumaan, jota sillä ei enää Bellan kuoleman jälkeen ollut. Se ei ole vaatinut mitään. Se on vain ollut ihan tuossa vieressä tärkeimmällä mahdollisella tavalla, joka ikinen hetki. Se on painanut iltaisin pienen Nuhvelinokkansa mun syliini, ihan vain muistuttaakseen et: "Hei mamma, mä olen tässä, jos sä tarvitset mua.. ja mä olen tässä vaikket sä tarvisikkaan." ja mä tarvitsen. Tottakai mä tarvitsen pienen Nuhvelin, Nuhvelin, joka ei kysele, ei vaadi, ei käske. Nuhvelin, joka on tässä omalla vaatimattomalla tavallaan. Voi miten mä rakastankin sitä.

En voi olla ajattelematta sitä aamua, kun mä tulin kotiin ilman Bellaa. Nuu oli mua vastassa, enkä mä pystynyt tekemään mitään muuta kuin itkemään ja tarraamaan sen kaulasta kiinni. Mietin mielessäni ihan tajuttoman typeriä asioita. Mietin mitä sen päässä sillä hetkellä liikkui. Mitä jos Nuu ajattelee, että mä hylkäsin Bellan? Mitä jos se ajattelee, että me vaan riistettiin sen emo siltä? Se oli edellisenä iltana matkannut tyytyväisenä autossa, pitänyt päätään Bellan pään päällä. Se näki kun mä kannoin Bellan viimeistä kertaa autoon ja ihmetteli miksei se päässyt joukkoon niinkuin se aina pääsi. Se haisteli ja nuuhkutti Bellan naamaa ja korvia. Sinne se jäi yksin seisomaan ja katsomaan kun auto kaartoi pihasta pois. Kun sen emo lähti viimeiselle matkalleen. Sen jälkeen se ei enää nähnyt sitä. Seuraavana aamuna sen emo oli poissa. Lopullisesti. Sinä aamuna sen oli opittava elämään ilman Bellaa. Nekku on kasvanut vuoden aikana paljon. Todella paljon. Vaikka mun silmissäni se onkin aina se "mun ja Bellan pentu."

Mä en olisi selvinnyt kuluneesta vuodesta ilman pikkuista Nuhvelia. En oikeastaan edes halua ajatella mihin mä olisin joutunut ilman sitä. Mä olen saanut puristaa sen tassuja silloin, kun ikävä on repinyt mua pala palalta rikkinäisemmäksi. Mulla on joku, jonka turkkiin painautua. Joku, jonka viereen painautua silloin, kun kurkkua kuristaa niin ettei henki kulje ja kyyneleet sumentavat näkökentän.

Se ansaitsee valtavan kiitoksen. Se on maailman paras Nuu.

Nekku kävi eilen eläinlääkärissä pennun rokotusten yhteydessä. Sen sydän on kuunneltu viimeksi melkein kolme vuotta sitten ja jostain syystä mulle tuli vain sellanen tunne, että sen sydän pitää kuunnella uudestaan. Ihan vain mun oman mielenrauhan takia. Ja sen takia, että Bella oli kuusi, kun siltä löytyi sivuääni. Eihän Nekku vielä kuusivuotias ole, mutta melkein. Nuu raukka pelkäsi pöydällä kuollakseen, mutta sydän oli terve ja se on pääasia. Voin huokaista helpotuksesta ainakin hetkeksi. Silmissä olevat harmaat täplätkin todettiin harmittomiksi kolesterolikiteiksi niinkuin olin epäillytkin.

2 kommenttia:

  1. Koirat on mahdottoman hyviä lohduttajia - tietämättään. Onneksi me voidaan korvata se niille antamalla niille leppoisa koiranelämä ja ennen kaikkea mahdollisuus nauttia siitä toteuttamalla itseä. Kaunista tekstiä.

    VastaaPoista
  2. Sä osaat kirjoittaa ihan älyttömän koskettavasti. Joskus saatan tirauttaa pari kyyneltä tekstille, yleensä surulliselle, mutta tämä teksti siitä kuinka mahdottoman tärkeä voi koira vain olla, sai mun kyynelkanavat vuotamaan kovemmin kuin aikoihin. Pakko istahtaa lattialle oman koiran viereen - sen, joka on siinä aina kun tarvitsen, ja aina vaikka en tarvitsisikaan. <3

    VastaaPoista