Sivut

maanantai 16. helmikuuta 2015

Terveiset yksinäisten maasta, oon päivät täällä ikävöinyt sua

"Rakastin sinua aina, rakastan edelleen."

Aurinko paistoi ulkona pitkästä aikaa, tänään on 16. helmikuuta. Tänään on se päivä, kun Bellan kuolemasta, siitä yöstä kun mä saatoin maailman parhaan ystäväni viimeiselle matkalle, tulee kuluneeksi puolivuotta. Puolivuotta. Se tuntuu mahdottoman pitkältä ajalta, vaikka ikuisuuten verrattuna se ei olekaan mitään. Satakahdeksankymmentä päivää ilman Bellaa, satakahdeksankymmentä päivää loputonta ikävää.

Ajan kanssa se helpottaa - ne sanovat. Minäkin sanoin niin, halusin uskoa siihen. Toivoin, että ajan kanssa se tyhjyyden tunne häviäisi ja se aukko sydämessäni täyttyisi. Puoli vuotta on kulunut ja mä ymmärrän vihdoin, että ei tästä tämän helpompaa tule. On päiviä, kun ei ole ylitsepääsemättömän ikävä ja sitten on päiviä, kun vain toivoisi sen olevan täällä. Ikävä kuitenkin on ja pysyy. Se vain muuttaa muotoaan. Se ei häviä, vaikka päivät kuluvat, eikä sen kuulukaan hävitä, se on nyt osa mua. Samalla tavalla kuin Bella on edelleen osa mua. On totta, että ajan kuluessa haavat kuroutuvat umpeen, mutta arvet- ne pysyvät, ne eivät häviä, ne vain haalistuvat.

Yllä oleva kuva on otettu puolivuotta sitten. Muistan tuon päivän, kun me istuttiin terassilla kolmistaan. Minä, mun Bella ja pentu. Musta tuntuu, että Nekku aavisti jo silloin jotain. Se vain makasi hiljaa emon vieressä ja laski kuononsa sen pehmoista turkkia vasten. Siinä me sitten oltiin. Vain me kolme. Bella nautti viileästä kesäilmasta ja tuulesta, joka heilutti sen kauniita pitkiä korvakarvoja. Tuota kuvaa katsoessa mulle tulee äärettömän hyvä olo, jotenkin helpottunut. Bella on niin kovin tyytyväisen näköinen. Se on onnellinen.

Mä en tule koskaan unohtamaan sitä puolenvuoden takaista päivää, iltaa enkä yötä, sitä pelon ja epätoivon tunnetta. Sitä pientä toivoa siitä, että kaikki kääntyisikin vielä paremmaksi, sitä tunnetta kun mä astelin eläinsairaalan ovista ensimmäistä kertaa yksin vain kettuhihna ja -panta käsissäni. Tai Bellan väsyneitä silmiä. Mä en unohda ensimmäistä päivää ilman sitä, enkä ensimmäistä yötä. En automatkaa sairaalasta kotiin. Enkä mä koskaan tule unohtamaan Bellaa, sen iloisia silmiä ja naputtavaa häntää, meidän yhteisiä seikkailuja, epäonnistumisia ja onnistumisia. Mä tulen muistamaan sen iloisena, uskollisena ja maailman hyvä sydämisimpänä ystävänä.

Muistan elävästi, miten mä rukoilin sitä taistelemaan. Kerroin sille miten vahva se on ja kerroin kuinka mä en selviä ilman sitä. Sainoin, että se ei voi jättää mua. Ei vielä, ei tänään. Pyysin Bellaa jäämään. Pyysin sitä taistelemaan. Ja se taisteli- tottakai se taisteli, se ei ollut luovuttaja. Bella todellakin taisteli sinä yönä ja sitä seuranneena päivänä. Se taisteli mun takia ja se taisteli sen takia, että se saisi jättää hyvästit meille kaikille. Se odotti, että se saisi hyvästellä myös mun veljen, joka oli viettänyt edellisen viikon armeijassa. Niin mä haluan ainakin uskoa.

Hetken luulin sen selviävän. Tiedättekö sen tunteen kun annetaan toivoa ja sitten vedetään matto jalkojen alta? Minä tiedän, enkä mä voi mitenkään kuvailla sitä seurannutta tunnetta - paniikkia, pelkoa ja epätoivoa.

Vaikka mä mielessäni rukoilin koko automatkan Helsinkiin ja koko eläinsairaalassa vietetyn ajan, että se selviäisi, että se jaksaisi taistella, että se ei vielä luovuttaisi. Mä en voinut enää pyytää sitä taistelemaan, mä en voinut tehdä sitä sille. Mä kelasin mielessäni kaikkia niitä asioita, joita Bella oli mun eteen tehnyt, kaikkea sitä, mitä mä olin saavuttanut sen kanssa ja sitä, mitä se antoi mulle. Sinä hetkenä mä en voinut enää ajatella itseäni. Mä en voinut enää ajatella ettenkö mä selviäisi ilman sitä. Mun oli ajateltava Bellaa ja sen parasta. Vaikka mä tiesin murtuvani, vaikka mä hoin mielessäni taukoamatta "jaksa vielä vähän aikaa"- mä en voinut pyytäää sitä enää jaksamaan.

Mä olen onnellinen, että me saatiin meidän viimeinen yhteinen lenkki, että mä sain nähdä sen vielä kerran onnellisena, elämästä nauttivana koirana. Muistan itkeneeni yöllä sairaalassa isälle, miten tää ei voi mennä näin. Juurihan se makasi rattaissa tuulesta nauttien ja ilmaa haistellen niin tyytyväisen näköisenä, tutulla lenkkipolulla. Mua kaduttaa, että me ei kävelty sen pidempään. Mä en silloin osannut ajatella sen olevan meidän viimeinen yhteinen lenkki. Näin jälkeenpäin ajateltuna sille lenkille lähteminen oli elämäni paras päätös. Vaikka se ei köpötellyt omilla tassuillaan, se nautti kyydissä olosta koko sydämestään. Ja vaikka se oli viimeinen yhteinen lenkki, se oli ehdottomasti kaikista paras lenkki.

Kaikki ne tapahtumat, kaikki se kauhu, pelko, epätoivo, rakkaus, luottamus ja uskollisuus. Kaikki ne tunteet ja sanat on kirjoitettu ylös. Tekstiksi, joka on luonnoksissa tallessa. Tekstiksi, jota mä en ehkä koskaan pysty lukemaan. Mutta kaikki ne ajatukset ovat kuitenkin tallessa. Ja vaikka mä välillä haluaisin pyyhkiä koko päivän pois mun mielestäni, tulee se väistämättä olemaan aina osa mua.

On hassua, että vaikka Bella ei enää olekaan täällä mun kanssani, se on silti kaikkialla.

6 kommenttia:

  1. Fian kuolemasta tulee lauantaina kaksi vuotta ja vieläkin tuntuu ihan samalta kun susta. Ei auttanut uuden koiran hankinta kun hetkellisesti. Vieläkin Fiaa kovasti ikävöin. Mutta muistot säilyy :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täysin totta, onneksi muistot ovat ja pysyvät :)

      Poista