Sivut

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Päivät kuluu viikot vierii, piirrän merkin almanakkaan


Nekku täytti 18.12 viisi vuotta. Tuntuu hassulta ajatella, että se on jo niin vanha, että mun ja Bellan pentu ei ole enää mikään pentu. Mä olen niin kovin kiitollinen siitä, että se on täällä ja siitä, että se on niin kovin vaatimaton. Se on tyytyväinen siihen, että joku pitää sitä sylissä ja rapsuttelee mahan alta. Se on tyytyväinen päivittäisiin lenkkeihin ja kettu-leikkeihin. Se ei vaadi paljoa. Onneksi, sillä viime kuukaudet ovat olleet kaikkea muuta kuin helppoja. Niin mulle kuin Nekullekkin.

Se olisi varmasti toivonut enemmän kuin mitään muuta, että emo olisi voinut olla jakamassa sen kanssa syntymäpäiväkakun niin kuin jokainen edellinen.. ja sitä edellinen... ja sitä edellinen... vuosi. Syntymäpäiväkakkua se ei saanut, mutta possunkorva teki sen hurrrjan iloiseksi.


Bellaton Nekku on kovin erillainen verrattuna vanhaan Nekkuun, joka rakasti nukkua emon vieressä, pusutella sen naamaa ja hyppiä sen ympärillä, tehdä kaiken niin kuin emo teki, Nekkuun jonka ei ikinä tarvinnut olla yksin, koska sillä oli Bella. Mun silmissäni se on ainakin muuttunut paljon aikuisemmaksi, vaikka se pysyykin nyt ja aina mun ja Bellan pentuna. Bellaton Nekku nukkuu melkein kokonaisia öitä jalkopäässäni, eikä se viihdy yksin. Siitä on tullut entistäkin nirsompi. Suurimmaksi osaksi se on kuitenkin melkein se sama vanha Nekku kuin aina ennenkin. Se kaipaa vain enemmän huomiota, enemmän hellyyttä, enemmän seuraa ja leikkikavereita. Tunnen itseni välillä avuttomaksi, jos en osaa rauhoitella pientä Nuhvelia stressaavissa tilanteissa. En ainakaan niin hyvin kuin Bella osasi, pelkkä Bellan olemassa olo tai vieressä makaaminen sai Nekun rentoutumaan.

Vaikka mä olen todella yllättynyt siitä, miten hyvin Nekku on pärjännyt ilman emoa tietyissä tilanteissa siitä kuitenkin huomaa edelleen, että se ei osaa toimia yksin ja että se kaipaa Bellaa. Tuskin kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kyllä se tietää, että mikään ei ole niin kuin ennen oli. Tai on ja ei oo. Samat rutiinit, samat lenkit, samat ruuat, samat sitä ja tätä.. mutta kaikki ilman Bellaa. Ne rutiinit pitää meidät kuitenkin kasassa. Välillä mä kiusaan itseäni ajattelemalla, miten onnellinen pikkukoira olisi, jos se näkisi emon vielä kerran, miten se kiljuisi, hyppisi, pomppisi ja nuolisi onnesta. Valitettavasti mä en koskaan tule näkemään sitä riemua.


Nekku on viime päivinä kaivannut leikkikaveria, se on yrittänyt ihan tosissaan saada Peppiä innostumaan leikkiin mukaan, mutta Peppi ei välitä. Nuhveli on kuitenkin saanut naapurin kissasta mukavan ystävän, vaikka siitä ei ihan jahtausleikkejä olekaan leikkimään.

Nekku saattaa istua päivän aikana monta tuntia keittiön ikkunan edessä odottaen kaveria. Joskus se nousee kuudelta aamulla ikkunan eteen kyttäämään, koska kaveri ilmestyy lasin taakse. Nekku tykkää nuolla kissaa, haistella sitä, katsella sitä ja "leikkiä" sen kanssa. Mulle tuli niin kovin paha mieli, kun mä näin, miten kovasti se yritti kutsua kissaa jahtausleikkiin mukaan, samalla tavalla kuin se aina Bellaa kutsui. Nekku tykkää sellaisista leikeistä, joissa se saa juostaa karkuun ja lujaa. Kissa raukka vain oli kovin ymmällään haukulla leikkiin kutsuvasta pikkuketusta ja sen ihme pöhähtelyistä, vaikka innostuikin välillä tarraamaan Nekun korvista kiinni ja hyppimään sen selkään.


Mun oli vain tarkoitus kirjoittaa muutama sana ja kertoa Nekun täyttäneen viisi vuotta, mutta kun nyt kerran aloitin halusin liittää tähän mukaan muutaman kuvan joululahjaksi saamistani jutuista. Sisko piirsi mulle yllä olevan täydellisen Bellamaisen kuvan. Sain myös vihdoin seinälleni ison canvas-taulun, yhdestä mun lempikuvastani, sama kuva löytyy sängynpäällä olevasta torkkupeitosta. Mä oon muutenkin tilannut viime aikoina hirmu paljon kuvia. Tuntuu, että ne on pakko saada talteen mahdollisimman moneen paikkaan, mahdollisimman monessa mudossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti